Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Toisessa maailmassa

Keskiviikko 25.12.2019 klo 18:18

Välillä minusta tuntuu kuin eläisin yöaikaan toista rinnakkaista elämää näkemieni unieni kautta. Olen aina ollut unennäkijä ja unissa olen saanut niin ohjausta, ymmärrystä kuin lohtuakin niinä hetkinä, kun ihmisyys on johtanut epävarmuuden tunteisiin tai mielen hämmennykseen. Usein uneni ovat vahvoja ja pitävät välillä otteessaan myös päiväaikaan mutta viime viikkoina unien sisältö ja laatu ovat olleet toisenlaisia kuin yleensä. Olen elänyt viime aikoina unimaailmassani erilaisia variaatioita nykyisyydestä, menneisyydestä sekä tulevasta. Välillä näen unenomaisessa tilassa myös valveilla ollessani erilaisia mahdollisuuksia niistä poluista, joita elämä minulle tarjoaa. Kaikki selkeys ja ohjauksen tunne on ollut poissa. Vain elämän moninaisuus, erilaisten polkujen loputon virta ja ihmisyydessä vallitsevien äärettömien vaihtoehtojen määrä on ollut unissa toistuva teema. Sekä se, että olen näiden loputtomien mahdollisuuksien äärellä täysin yksin ja koetan selviytyä useista samanaikaisista haasteista tuossa sekavassa elämän virrassa. Kuin unien luomassa toisessa todellisuudessa vallitsisivat yhtäaikaa kaikki mahdolliset tulevat ja menneet skenaariot ihmisyydestä. Yhtenä sekamelskana ja kovin pinnallisina kuvina, jotka virratessaan sekoittuvat nykyhetkessä kokemiini ihmisyyden hetkiin. Loputon määrä virtaavia asioita, joista mikään ei tunnu oikealta, todelliselta eikä merkitykselliseltä. 

Olen paljon näitä unissa kokemiani asioita pohtinut ja peilannut nykyiseen tilanteeseeni, sisäiseen tilaani sekä vallitseviin ajatuksiini löytämättä kuitenkaan selkeyttä tai kokonaiskuvaa siitä, mistä nämä eri variaatiot elämästä lopulta kertovat. Usein olo on herättyäni sellainen kuin en olisi nukkunut lainkaan. Uni on jo kuukausia ollut harvinaisen katkonaista ja määrältään vähäistä. Kuin nukkuessani eläisin täysillä toisessa maailmassa eikä näiden eri todellisuuksien väliin jäisi juurikaan syvää unta tai lepoa, joka virkistäisi tai palauttaisi mielen normaalisti vallitsevaan tasapainoon. Kuin talven pimeys olisikin tällä kertaa kääntänyt sisäisen tilani kokonaan ylösalaisin ja suistanut mieleni aivan ylivilkkaaseen tilaan. Sekoittanut alitajuntani keväisen luovaan ja virtaavaan olotilaan, jollainen ei ole minulle tyypillistä näin keskitalvella. Ehkä sekava tunne johtuu siitä, että virtaavien mahdollisuuksien suuri määrä ei missään hetkessä voi korvata todellista oivallusta. Todellinen oivallus ja ohjauksen tunteen syntyminen vaativat vähintäänkin pysähtymisen hetkeksi ja tarkasteltavassa asiassa vallitsevan potentiaalin syvällisen kokemisen. Ymmärryksen ja edes hetkellisen läsnäolon nykyhetkessä.   

Ehkä elän myös valveilla ollessani arjen lisäksi kuin kolmannessa todellisuudessa: omassa sisäisessä maailmassani, haaveissani, kuvitelmissani ja pohdinnoissani. Sisäinen maailmani on myös edelleen kummallisen myrskyisää. Kuin nämä etelä-suomen luonnossa vallitsevat tuuliset ja harmaat talvimyrskyt puhaltaisivat myös minun sisälläni ja tekisivät mieleni yhtä levottomaksi kuin maailman vaihtelevat sääilmiöt. Täällä elämäni "kolmannessa todellisuudessa" näyttäytyy jonkinlaisessa mikrokoossa koko maailman ilmastonmuutos, polttavat metsäpalot, riuduttava tunteiden kuumuus sekä toisaalta valtoimenaan virtaavat tulvat ja sateet. Tunteiden ääripäät sekä tyhjyyden ja yltäkylläisyyden vaihtelu. Nämä kaikki sekoittuvat olemuksessani oudoksi olotilaksi, jota en osaa hallita ja johon ei enää tunnu toimivan mitkään aiemmat mielen työkalut, lepo tai hiljentyminenkään. Kuin maailman polarisaatio ja levoton tila heijastuisi yksilötasolla sisimmässäni ja vaatisi äärimmäistä ponnistelua, jotta en tempaudu jatkuvasti mukaan näihin arvaamattomiin tuulenpuuskiin. 

Luin aiemmin tässä kuussa Hermann Hessen Siddhartha -teoksen ja myös tuon kirjan jälkeen jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, mikä ihmisyydessä on lopulta merkityksellistä. Pidän Hessen teksteistä yleensäkin mutta tämä teos kiteytti osuvasti sen, miten ihmisyyden matka on usein pelkkää etsimistä ja olennaisen puutetta. Tarina kuvaa taitavasti sen, miten monet elämän kokemukset, ihmisyydessä opitut asiat, erilaiset henkiset menetelmät ja yhteys kaikkeen olevaan ovat monelle meistä tarpeellisia. Miten erilaisten ihmissuhteiden kautta opimme välttämättömiä oppitunteja löytääksemme todellisen itsemme ja kuitenkin se kaikkein tärkein oppitunti on kaikesta tuosta olevasta irtipäästäminen ja yhteys kaikkeuden virtaan. Ikuiseen epäfyysiseen olevaan ja tuon olevan ilmentymiseen meissä jokaisessa. Olen hyvin kiitollinen edelleen siitä, että sain tämän teoksen lainaan ja luettavakseni. Samalla kuitenkin pohdin yhä sitä, miten vähän merkitystä lopulta on kaikilla näillä ihmisyydessä kokemillani asioilla. Miten monta tarpeetonta mutkaa sitä tulee elämässään kulkeneeksi vain palatakseen takaisin sinne, mistä on tullut. Itseensä. Olevaan. Tyhjyyteen.

Joskus joulukuun alkupuolella kirjoitin itselleni alla olevan tekstin: Koska nyt on joulupäivä, niin kenties juuri nyt on oikea hetki jakaa nämä sanat ja toivottaa sanojen myötä kaunista vuodenvaihdetta kaikille!

En tiedä, mitä elämä tarkoittaa. Enkä tiedä, miltä rakkauden pitäisi juuri sinun silmin näyttää. En tiedä, mitä sinun sanasi merkitsevät minulle enkä tunne viisautesi juuria.
Tunnen yksinäisyyden ja tunnen hiljaisuuden. Tiedän, miltä tyhjyys maistuu ja millaiselta pimeys sielussa tuntuu. Tunnen vain syvät vedet ja kyynelet, näkymättömyyden. Luopumisen ja kaipuun värit.
Minun todellisuudessani rakkaus on sitä, että hengitän vapaasti juuri tässä hetkessä. Sitä, että tunnen ihmisyyden kaikki värit ja elän. Sitä, että uskallan tuntea ja kommunikoida.
Minun rakkauteni huutaa koskettamaan, itkemään ja ihmettelemään. Rakkauteni on vailla järkeä ja irti ihmisyyden ajasta. Minun vapauteni on sitä, että valitsen sinut ja tämän maailman joka päivä uudelleen, tietämättä huomisesta. Ja sitä, että saan toivoa, haaveilla ja uskoa ihmeisiin. Hulluus on tässä hetkessä.
Minun sieluni valo palaa kirkkaasti juuri tänään. Ei huomisessa tai menneisyyden vankiloissa. Liekkini on täynnä intohimoa ja uskallusta, jonka olemme yhdessä synnyttäneet. Luovuuden virtaa ja polttavaa tulta, joka on olemassa ilman fyysisen maailman rajoja. Jotakin, joka tulee olevaksi yhteisessä kuplassamme ja ihmisyydessä, kommunikaation kautta.
En tiedä, mitä sinulle merkitsen tai kenellekään muulle tässä maailmassa enkä vaadi mitään määrittelyjä. Minulle riittää, että olet olemassa ja että hengität vapaasti sinäkin. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Täydellisenä tässä hetkessä.
En halua lupauksia, sääliä enkä kauniita sanoja. Haluan tässä hetkessä vain tehdä todeksi sen valon, joka kauttamme virtaa. Haluan ymmärtää ihmisyyden, olla osa olevaa ja sinua. Ja lopulta, haluan päästää irti kaikesta siitä, jolla ei ole merkitystä. Vajota yhdessä ykseyteen ja tähän hetkeen. Kauneuteen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uni, todellisuus, oivallus, rakkaus, oleva, ihmisyys

Kiitollisuus -kävely

Sunnuntai 5.8.2018 klo 22:07

Tänään aamukävelyllä nousi mieleeni jostain syystä sisareni ja se, miten hän on mielestäni elämänsä aikana tehnyt lukuisia kertoja pyytettömästi hyvää jonkun toisen auttamiseksi. Alkuperäinen ajatus taisi nousta siitä, miten hän useita vuosia sitten otti hoidettavakseen erään iäkkään pariskunnan aiemmin omistaman koiran, jotta tuo upea olento ei olisi joutunut lopetettavaksi. Koira oli tuolloin vielä kovin nuori ja sisareni huolehti koirasta rakkaudella sen koko pitkän elämän ajan. Muistan, että itsestäni tuntui aina, että sisareni ei ottanut koiraa vastuulleen pientä pisaraakaan säälistä - vaan puhtaasta luontaisesta rakkaudesta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Sisäsyntyisestä rakkaudesta ja halusta tehdä hyvää.

Aloin sitten aamulla kävellessäni miettiä mitä kaikkea muutakin hyvää sisareni on vuosien kuluessa tehnyt ja miten kiitollinen olenkaan kaikesta tästä hyvästä. Ja toisaalta miten paljon toivon kaikkea hyvää ja rakkautta virtaavan hänen elämäänsä takaisin kaiken tuon kiitollisuuden tunteen ja nosteen siivittämänä. Tuntui, että jokaisella askelella nousi mieleeni lisää asioita, joiden kautta sisareni tai joku muu tuntemani henkilö on tehnyt hyvää jollekulle toiselle ja miten paljon kiitollisuutta tällaisten tilanteiden ajattelusta syntyi tähän aamuun. Miten paljon kiitollisuutta löysin hyvän ylistämisestä ja etenkin muiden tekemien asioiden kiittämisestä! 

Muistelen, että joku hiukan tällaisen "kiitollisuuskävelyn" kaltainen harjoitus taisi löytyä myös aikoja sitten lukemastani Taikavoima -kirjasta (Byrne, Rhonda) mutta jotenkin eri näkökulmasta tarkasteltuna. Ellen aivan väärin muista, niin kirjan harjoituksessa ohjattiin hitaasti kävellen kiittämään joka askeleella asioista, joista juuri sillä hetkellä on kiitollinen. Olen tällaistakin toteutustapaa harjoitellut joskus kävellessäni mutta tämän aamuinen kokemus oli erilainen: jotenkin koin kiitollisuutta vielä syvemmin kuin koskaan ennen ja kaikkea tehtyä hyvää ajatellessani kiitollisuuden noste oli paljon aiempaa voimallisempi. Ehkä kokemukseeni vaikutti myös se, että tilanne syntyi sponttaanisti itselle rakasta ihmistä ajatellen ja tämä rakkauden voima toimi kiitollisuuden voimaa monin kerroin voimistavana lähteenä. Ja tuntui myös erityisen hyvältä nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota olen elämäni aikana havainnut ilman, että oma itse tai oma elämäni on keskiössä. Kiitollisuuden lähteenä toimi aamulla se, että tunnustan ja nostan esiin erityisesti jonkun muun tekemää hyvää. Pyyteettömiä ja kauniita tekoja.

Myöhemmin aloin miettiä myös sitä, miten tärkeää olisi useammin tietoisesti nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota ihmisyydessä on tehty jonkun toisen avuksi, hyväksi ja tueksi ilman pienintäkään odotusta vastapalveluksista, suorittamisesta tai tekemisen tarpeesta. Miten arvokasta onkaan jokainen pyyteetön hyvä teko, rakkaudesta kumpuava ääneen sanottu lause tai lähetetty siunaus, jonka kautta voi hyvää jollekulle toiselle tehdä. Eikä hyvän tarvitse todellakaan olla aina sinun itsesi kautta tapahtunutta - vaan erityisen arvokasta ja kiitollisuutta nostavaa on jokainen havaittu hyvä teko. Havainnoijan roolissa on jotenkin helpompaa pitää omat toiveet ja muut pyyteettömyyden esteet kurissa. 

Paljon ajatuksia on helteisen kesän aikana kulkenut lävitseni ja moneen ajatukseen olen valinnut pysähtyä ihan vain itsekseni. Jostain syystä juuri nyt kuitenkin tuntuu, että ajattelun, lepäämisen ja tunnustelun jälkeen on tullut taas aika toimia: tehdä hyvää, toteuttaa mieleen nousevia uusia ideoita ja etenkin tehdä tietoisesti näkyväksi jokainen kiitollisuuden aihe, joka tätä kaikkeutta ja ihmiskuntaa nostaa kohti rakkautta. Kiitollisuus on tärkeä osa tasapainon säilymistä ja sen nostavaa rakkaudellista voimaa on muistettava hyödyntää arjessa monin eri tavoin. Kiitos, kiitos ja kiitos! 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, taikavoima, rakkaus, hyvää

Ihmisyyden avoimet ovet

Perjantai 12.8.2016 klo 11:32

Avoimuus ja rehellisyys ovat olleet tämän kesän teemoja elämässäni. Miten uskaltaisin avata itsestäni enemmän ja uskaltaisin myös itse katsoa aiempaa rehellisemmin omia tunteitani, ajatuksiani ja elämäntilannettani? On ollut eheyttävää ja kasvattavaa kutsua välillä joku toinen ihminen "kylään" sisäiseen minuuteeni. Päästää itseni lisäksi joku toinen katsomaan sisimmässäni kumpuavia tunteita, hämmennystä tai oivalluksia. Avata itseäni pintaa syvemmälle ja löytää jonkun toisen kanssa yhdessä uudenlainen jaettu myötätunto. Huomata jakamisen kautta rakkauden syvempi värimaailma sisimmässään.

Luottamus ja arvostus saavat kasvuvoimaa avoimuudesta ja terveestä uskalluksesta. On voimaannuttavaa sanoa ääneen asiat, jotka ovat olleet ilmassa pitkään tai päästää joku toinen ihminen kurkistamaan syvemmälle omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa. Löytää yhdessä yhteinen ymmärrys. Kahden ihmisen välinen keskinäinen arvostus on hyvä kivijalka mille tahansa ihmissuhteelle - ihmisyydelle ja aiempaa myötätuntoisemmalle näkökulmalle. Yhteinen ymmärrys on hedelmällinen maaperä, jolta rakkaus kasvaa.

Tällaista "avointen ovien päivää" ihmisyydessä voi viettää milloin vain, päästää vaikka yhtenä päivänä viikossa tai kuukaudessa joku läheinen ihminen hiukan syvemmälle omaan sisimpään kuin koskaan ennen. Pieninä palasina voi kokeilla miltä tuntuu, kun omat suojakuoret laskee ja raottaa jotakin pinnan alla olevaa ajatusta tai asiaa. Itselläni on kai jonkilaiset avoimet ovet olleet aina siitä lähtien, kun tämä blogi on aloitettu :) ..mutta olen viime aikoina huomannut uudelleen rehellisyyden tervehdyttävät vaikutukset ja herkkyyden, joka syntyy siitä, että voittaa pelkonsa ja kutsuu toisen ihmisen luokseen ja hiukan aiempaa lähemmäs. Päästää toisen tietoisesti iholle - turvallisesti ja luottaen, että eheys alkaa aina vasta pinnan alta. Vaikka pintaa kiillottaisi tai omaa ulkokuortaan "paljastaisi" miten paljon, ei sen kautta löydy todellista kauneutta tai rakkautta. Ainoastaan pinnan alle sukeltaen löytyy.

Ympäröivä maailma ja ihmisyyden pinta heijastavat ainoastaan sitä, mitä syvemmällä tasolla pinnan alla on: rauhaa, valoa ja kauneutta tai esim. pelkoa ja epävarmuutta. Ihmisyyden avoimet ovet ja rehellisyys vievät kohti noita ensin mainittuja. Kohti elämää. Kohti eheyttä ja kohti vakautta. Tilaa, jossa elämän myrskyt eivät enää kaada venettä vaan kykenemme ihmisinä rohkeasti ohjaamaan kurssin kohti turvallisuuden ja ikuisuuden satamaa. Hiljaisuutta ja sisäistä tyyntä, joka kaiken aikaa meitä odottaa jossain syvällä pinnan alla. Ihmisyyden ulkopuolella ja ajan ulottumattomissa.

"Totuuden seitsemän verhoa" -kirjan kirjoittaja Ruediger Schache kuvaa eräänlaisen sisäisen tarkkailijan meissä joka hetki odottavan, että palaisimme sielumme todellisen olemuksen äärelle havainnoimaan omia ajatuksiamme, tunteitamme ja reaktioitamme tietoisuudesta käsin. Hän myös kehottaa meitä aktiivisesti kutsumaan tuon havainnoijan itsessämme esiin ja kurkistamaan monien ihmisyyden kokemusten kautta rakentuneiden verhojen taakse todellisiin, syvempiin osiin itsessämme. Kysymään itseltämme "Kuka tai mikä minä olen?" "Mitä sisimmässni tapahtuu?" Näiden kysymysten äärelle voi oman syvemmän todellisuutensa lisäksi kutsua tällä ihmisyyden tasolla jonkun läheisen ihmisen, jonka kanssa vastauksia voi etsiä yhdessä. Hiljaisuudessa kuunnellen tai rehellisyydessä keskustellen. Tunnustellen, luottaen ja ilman arvostelua. Hyväksyen ja sallien.

Lopuksi muutama kirjan herättämä ajatus:

  • Rehellisyys ja rakkaus ovat vahvempia jaettuna.
  • Pelon voittaminen vie pidemmälle, jos pelon kohtaa tunteeseen yhdessä sukeltaen.
  • Häpeä lakkaa olemasta, kun sen sanoo ääneen ja eheyttävä vaikutus moninkertaistuu, jos sen tekee yhdessä toisen jakaman häpeän kanssa.
  • Pimeään tunneliin tai suruun ei eksy, jos on joku kenen kädestä pitää kiinnin pimeimpinä hetkinä.
  • Halaus ja anteeksianto ovat turvasatamia tunteiden myrskyissä.
  • Totuudessa ei ole arvoja, päämääriä tai toiveita.
  • Rakkaus vain ON. Sielun tasolla me havainoimme sekä rakkautta että ihmisyyttä kaikkine kokemuksineen. Ei sen enempää tai vähempää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Avoimmuus, rehellisyys, rakkaus, uskallus, tunteet

Utopia harmoniasta

Sunnuntai 27.9.2015 klo 13:31

Elämme hämmentäviä aikoja. Harva se päivä huomaan lukevani lehtien otsikoista milloin mitäkin äärimielipiteiden ilmentymää - suorastaan kuorossa raikuvia jyrkkiä mielipiteitä puolesta ja vastaan tämän hetkisestä yhteiskunnan tilasta, hallituksen leikkauksista, Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista tai vaikkapa vain yleisestä maailmantalouden epävarmasta tilanteesta. Aina löytyy joku, joka tietää istuvia päättäjiä paremmin, miten tämä vellova yhteiskunta kesytetään, miten valtion talous ja tuottavuus saadaan takaisin nousuun tai miten tulisi tai ei tulisi toimia maahan saapuvien pakolaisten suhteen. Kovaäänisten besserwissereiden soolokohtauksia keskellä riitasointuista mielipidemusikaalia. Todellista huutokuoron kakofoniaa ilman minkäänlaista yhteiskunnallista harmoniaa!

Entäpä, jos suuremmasta kuvasta käsin ei ole enää mahdollista palata johonkin entiseen? Entäpä jos ihmiskunnan ei ole enää tarkoituksenmukaista elää stabiilissa ja loputtomasti materiaa tuottavassa yhteiskunnassa? Entäpä, jos olemme tässä ajassa jonkin pysyvän muutoksen äärellä ja se paljon peräänkuulutettu "tuottavuusloikka" osoittautuukin olevan loikka kokonaan johonkin uuteen ja erilaiseen yhteiskuntaan. Maailmanjärjestykseen, jossa kaikki aiemmin opitut yhteiskunta-arvot teollisuuden, viennin ja talouden loputtomasta kasvusta eivät enää olekaan tosia. Hyppy maailmaan, jossa yhteiskunnan "tuottavuus" mitataan pyyteettömyyden, tasa-arvon ja yhteiskunnallisen konsensuksen perusteella. Jossa yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen sisällä vallitseva harmonia ja myötätunto. Jossa jokainen yksilö kansallisuudesta riippumatta saa katon päänsä päälle ja mahdollisuuden uuteen alkuun. Ilman lenteviä polttopulloja ja harmaana vellovaa pelon sumupilveä, jonka läpi ei täyspäinenkään kansalainen näe metsää puilta.

Itse koen olevani jollaintapaa poliittisneutraali ja enenevässä määrin jopa mielipideneutraali suhteessa koko yhteiskunnan nykytilaan. En halua tuomita niitä, jotka huutavat hätäänsä ilmoille erilaisin vastalausein. Pelko saa kovin useinkin aikaan ilmiön, jossa ihmisen ainoa kommunikaation muoto on huuto ja vähäiset ymmärrettävät sanat ovat "EI!" tai "VASTUSTAN!". Mitä suurempi on vallitseva pelko, sitä kovaäänisempää on huuto ja vastustus. Ja toisaalta, mitä rohkeammin uskaltaa vallitsevaa tilannetta katsoa silmästä silmään, sitä rakentavampaan keskusteluun ihminen kykenee.

Ehkä vielä jonakin päivänä elämme yhteiskunnassa, jossa jokainen epämieluisa tilanne ja yhteiskunnallinen "kriisi" uskalletaan kohdata vailla pelkoa ja olemme riittävän kypsiä jatkuvan huudon sijaan etsimään ratkaisuja yhdessä. Jostain syystä minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että juuri tätä tämä nykyinen hallituksemme esittää. Ei yksipuolisia leikkauksia ja sanelupolitiikkaa, vaan yhteistä yhteiskunnallista konsensusta sekä jokaisen tahon (ja myös yksilötason) vastuunottamista nykytilanteesta eteenpäin menemiseksi. Yhdessä. Mitä useampi ihminen ymmärtää, että olemme lopulta samassa veneessä - sen harvempi viitsii soutajan paikalta koettaa soutaa eri suuntaan kuin muut veneessä istuvat tai huudella veneen kapteenille tai perämiehille syytöksiä ja herjauksia siitä, että maisemat eivät miellytä. Ainoastaan soutamalla samaan suuntaan, pääsemme johonkin :) Ainakin omasta mielestäni liike johonkin suuntaan on aina parempi kuin se, että pysymme paikallamme tai soudamme ympyrää, kuten tässä yhteiskunnassa on tehty jo useiden vuosikymmenten ajan.

En tuomitse myöskään lakkoilijoita tai mielensä vahvasti osoittavia yksilöitä, koska jokaisen tuollaisen mielenilmaisun kautta olemme matkalla kohti jonkinlaista konsensusta. Ainakin tiedämme, mitä mieltä yksi osa väestöstä on. Enkä näe mitään väärää siinäkään, ettei ota kantaa suuntaan tai toiseen tämän myllertävän mielipidemeren aalloissa. Neutraalissa tilassa ollessaan voi aivan hyvin myös hengittää syvään ja katsoa, mihin huutavien voimien tuuli veneemme kuljettaa. Nauttia matkasta ja katsella maisemia. Mutta jos, päättää olla mielipideneutraali, tyyni ja vain matkustaa, ei auta valittaa siitä, onko kurssi oikea tai vauhti sopiva. Mielipideneutraalius on myös valinta ja meidän jokaisen on pystyttävä elämäään omien valintojemme kanssa. Voimme katsoa itseämme peilistä, hyväksyä tekemämme valinnat sekä kantaa oma yksilöllinen vastuumme nykytilanteesta. Myös se, että hyväksyy vallitsevat epäkohdat eikä tee niille mitään, on valinta. Meillä jokaisella on mahdollisuus ottaa ensimmäinen askel kohti muutosta ja vastuunkantamista.

Tästä päästäänkin jälleen tuon vastuun teeman äärelle. Olen havainnoinut niin omaa elämääni kuin tätä kaikkea edellä mainittua yhteiskunnallista tilaa ja oivaltanut jotakin upeaa. Sen, että samat ihmisyyden toimintamallit ja näkökulmat toistuvat sekä yksilötason oppitunneissa että yhteiskunnallisissa ilmiöissä. Muun muassa sen, että aina on helpompi paeta vastuuta ja syytellä muita kuin katsoa itseään silmiin ja olla rehellinen. Aina löytyy joku, joka on tässä yhteiskunnassa minun "yläpuolellani" tai omassa arjessani joku toinen yksilö, joka on minun "ulkopuolellani", jota on niin helppo syyttää ja moittia. Sen sijaan, että ottaisin vastuun omasta elämästäni, vallitsevasta tilanteesta ja etenemisen ratkaisevista askelista. Joku tai jokin muu on aina se, joka jarruttaa muutosta tai ei löydä ratkaisua tai on ajanut meidät kaikki tähän suohon jne. Kuka tahansa muu paitsi minä itse!

Kunnes taas muistan, että istun myös tässä samassa veneessä ja itseasiassa olen ihan itse tämän veneen kaikkine matkustajineen suunnitellut. En ole ainoastaan osallinen vaan ihan täysin ja kokonaan vastuussa tästä kaikesta. Minä, minun jokainen ajatukseni ja valintani. Jokainen hetki ja jokainen näkökulma minussa. Vain minä itse voin tehdä utopiasta totta ja alkaa uskoa yhteiseen konsensukseen. Harmoniaan ja myötätuntoon. Joka hetki vallitsevaan rakkauteen ja kaiken tuon pelon takana piilossa olevaan valoon. Viisauteen ja vastuullisuuteen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rakkaus, myötätunto, harmonia, vastuu, yhteiskunta, utopia, konsensus

Sanatonta rakkautta

Maanantai 17.3.2014 klo 11:44

Joskus arkiset keskustelut lapseni kanssa avaavat isoja oivalluksia ja saavat aikaan aivan uusia näkökulmia elämään. Lapseni huomautti minulle erään arkisen riidan päätteeksi, etten juuri koskaan sano hänelle, että "Rakastan sinua" tai "Olet rakas ja arvokas minulle". Tuo pysäytti ja teki vähän kipeääkin. Totta taatusti onkin, että arjen tasolla välittäminen ja rakkaus näkyvät enemmän pienissä teoissa kuin sanoissa tai fraaseissa. Mutta tajusin, että helposti arjessa käy myös niin, ettei muista lainkaan osoittaa verbaalista hellyyttä vaan rakkaus näkyy itse tehtynä ja yhdessä nautittuna ateriana tai hyvänyön halauksena ennen nukkumaan menoa. Rakkaus asuu pienissä rutiineissa ja arjen onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa ja rehellisessä keskustelussa.

Olen viime aikoina lukenut jälleen aivan mahtavaa kirjaa: Serge Kahili King:n teosta nimeltä "Huna - havajilaista elämänviisautta". Kirjasta on jäänyt erityisesti mieleen Hunan seitsemästä periaatteesta viides: Rakkaus on yhteinen onni. Rakkaus on havajin kielellä aloha ja sanan merkitys tarkoittaa "olla onnellinen yhdessä jonkun kanssa sekä jakaa tämä onni muiden kanssa". Tämä ajatus on minusta upea ja jotenkin vapauttaa perinteisestä uskomuksesta, että rakkaus olisi jotakin aineetonta tai vaikeasti tavoiteltavaa tai ihmisyyttä suurempaa. Olen aivan ihastunut tähän havajilaiseen konkreettiseen tapaan ajatella ja pukea asiat sanoiksi. Syvällä sisäisellä tyyneydellä, mutkattomalla ja maanläheisellä ajatusmaailmalla tämä havajilainen elämänviisaus on aivan hurmannut minut!

Tästä rakkauden ilmentämisestä arjessa, sen pukemisesta sanoiksi ja sanomisesta ääneen olemme nyt lapseni kanssa keskustelleet jo useampana päivänä. Huikeaa on huomata, miten paljon minä itse opin omasta itsestäni ja oivallan, kun keskustelukumppaninani on 12-vuotias, joka "tietää kaikesta kaiken" ja myös kyseenalaistaa likipitäen kaiken ilman pienintäkään häpeää tai epävarmuutta :) Mahtavaa! Ei voi kuin onnitella itseään ja todeta, että sentään jotakin on mennyt kasvatuksessa kohdilleen, kun lapsi omaa tuollaisen suoruuden ja itsevarmuuden. Toisaalta uskon, että näistä yhteisistä pohdinnoista jää varmasti meille molemmille jotakin uutta näkemystä tai kenties jonkin uuden oivalluksen siemen kasvamaan sisimpään.

Minun oivallukseni on versonnut ainakin siinä määrin jo nyt, että huomaan miten erilainen käsitys eri ihmisillä voi olla siitä, mitä rakkaus tai välittäminen tarkoittaa. Olen huomannut myös sen, miten paljon omat elämän kokemukset ja etenkin lapsuudessa opitut mallit vaikuttavat tai vaikeuttavat rakkauden ilmentämistä konkretian tasolla. Kuten siinä vanhassa vitsissäkin pohjanmaalainen maatalon isäntä tokaisee emännälle, joka valittaa, ettei tämä koskaan sano rakastavansa häntä, että: "johan minä sen kerran olen sinulle sanonut silloin, kun tavattiin ja sanon kyllä sitten, jos tilanne muuttuu!" Välillä huomaan olevani aivan kuin tuo juro maatalon isäntä. Oletan, että ne minulle rakkaat ihmiset huomaavat ja aistivat välittämisen arjessa. Kuvittelen, että rakkaus näkyy puhtaana pyykkipinona ja siivottuna kotina. Lapsen kanssa yhdessä luettuna iltasatuna tai läheisyytenä ja sohvalla köllöttelynä vapaapäivänä. Ja niinhän se tietysti näkyykin!

Mutta en voi olettaa, että kaikille muillekin ihmisille rakkaus tai välittäminen merkitsisi samaa kuin minulle itselleni. En voi myöskään olettaa, että tämä sanaton rakkaus olisi jonkun toisen mielestä välittämistä tai rakkauden ilmaisemista juuri hänen kokemuspohjaansa vasten tarkasteltuna. En voi vaatia keneltäkään toiselta, että minun tapani kokea ja ajatella olisi se ainoa oikea. Minun tapani kokea ja tuntea on se tuttu tapa minulle. Mutta jokaisella ihmisellä on omanlaisensa "yhtälö" siitä, mistä onnellisuuden tai rakkauden kokemus syntyy. Moni meistä osaa luultavasti kuvailla montakin erilaista sellaista asiaa tai tapaa toimia, jotka eivät ilmennä rakkautta. Mutta olisi hyvä silloin tällöin pysähtyä ja määritellä itse itselleen, mitä rakkaus ja välittäminen minulle juuri nyt merkitsee. Ainakin itse huomaan, että tuo rakkauden määritelmä ja ilmentymismalli vaihtelee kunkin elämäntilanteen, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ja myös eri ihmissuhteiden osalta paljonkin. Mitä rakkaus minulle juuri nyt merkitsee?

Minusta tuo Hunan tapa määritellä rakkaus on mainio. Jos on onnellinen yhdessä jonkun kanssa ja tuo onnellisuus välittyy myös ulospäin, kyse on taatusti rakkaudesta. Koen, ettei mikään määrä sanoja tai verbaalista rakkauden vakuuttelua saa minua tuntemaan oloani yhtä rakastetuksi kuin toisen ihmisen fyysinen läheisyys ja pienet arjen teot, joiden kautta rakkaus välittyy. Se, mitä minun tulee opetella yhä lisää, on tuo jakaminen. Se, että oppii yhä luontevammin sanomaan ääneen sen, mitä kokee ja pukemaan sanoiksi niin välittämisen kuin rakkaudenkin tunteet. Jakamaan myös ulospäin omaa onnellisuuttani ja luottamaan siihen, ettei onnellisuuden jakaminen voi vahingoittaa ketään tai ole keneltäkään pois - vaan aivan päin vastoin!

"Rakkaus on sekä asenne että teko" -Serge Kahili King

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rakkaus, läsnäolo, välittäminen, onnellisuus