Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Aamun pyhä hetki

Tiistai 18.10.2022 klo 18.27

Kävelen usein aamuisin pitkään, jos siihen vain on mahdollisuus. Rakastan kiireettömiä aamuja ja sitä tunnetta, että heti herättyäni tavoitan sen tunteen ja tilan, jossa on vain tämä hetki. Pyhä aamun hetki ja täydellinen rauha. Tänään koin aiempaa vahvemmin tuon sisäisen rauhan tilan ja tuntui kuin koko tuo aamukävelyni olisi tänään ollut jonkinlainen rukous rauhalle ja tasapainolle. Virtaavat sanat olevassa - ilman muotoa tai tietoista ajattelua. Kauniit sanat virtasivat minussa ja niiden kautta sulauduin osaksi maata, ilmaa, vettä ja aurinkoa. Kaikkea olevaa.

Minä kiitän Äiti maata kalliosta, maan muodoista ja jokaisesta maahan pudonneesta keltaisesta lehdestä. Pakkasen rapeuttamasta nurmesta. Kiitän luontoa kaikesta kasvusta, hedelmällisyydestä ja kauneudesta sekä siitä sitkeydestä, jolla jokainen kasvi ja eläin selviytyy elämästä kuolemaan tässä maailmassa. Kiitän ravinteikkaasta maaperästä, rouheasta sorasta ja kaatuneesta puusta joen rannassa. Me yhdessä olemme virtaava voima ja hengitämme samaa ilmaa luonnollisessa tasapainossa. Me olemme rauha ja tasapaino.

Minä katson yläpuolellani siintävää taivasta, sen kuulautta ja värien hempeää tanssia. Olen kiitollinen vaaleanpunaisen ja sinisen eri sävyistä, jotka verhoavat taivaan kantta. Minä kiitän ilmasta, jota hengitän. Kiitän ympärilläni virtaavaa ilmaa siitä, että se kannattelee taivaalla joen yllä lentävää joutsenta. Kiitän kaikeutta tuulesta, joka juuri tänään on niin lempeä ja lähes tyyni. Tasapainoinen ja täynnä luonnon voimien tyyneyttä vain olla. Näkymätön valtava olemisen voima. Tunnen, miten maa ja taivas ovat yhtä juuri tässä hetkessä. Me yhdessä olemme rauha ja tasapaino.

Minä kiitän joessa hiljalleen virtaavaa vettä ja sen taivaan värejä peilaavaa pintaa. Kiitän veden elementtiä siitä, miten se mahdollistaa koko luonnolle ja meille jokaiselle elämän täällä maan päällä. Kiitän puhdasta vettä siitä, että se ravitsee meitä jokaista ja luo kiertokulullaan täydellisen tasapainon olevalle. Katson joen rauhaa ja siitä huokuvaa äärettömyyttä. Kykyä olla monessa eri olomuodossa ja virrata vapaasti juuri tässä hetkessä. Minä olen tämä rauha, vapaus ja tasapaino. Me olemme veden lailla monimuotoisia ja silti olemme kaikki yhtä samaa ykseyttä. Me olemme rauha ja tasapaino.

Katson nousevaa aurinkoa taivaanrannassa. Miten täydellisesti nämä kaikki elementit yhtyvät toisiinsa juuri tässä hetkessä. Kiitän aurinkoa sen lempeästä valosta ja lämmöstä maapallolle. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen lämmön, tuulten, sateiden, auringonpaisteen ja erilaisten vuodenaikojen luonnollisesta tasapainosta. Kiitän kaikkeutta tulesta ja valosta, jotka myös ovat elämän edellytyksiä ihmisyydessä. Hiljennyn katsomaan, miten nouseva aurinko värjää säteillään maiseman yhä syvemmän oranssiksi. Miten tuo ihmeellinen valo luo maagisia ja ainutlaatuisia sävyjä yhtyessään veden sekä ilmakehän kanssa. Minä yhdyn olevaan juuri tässä hetkessä ja kiitän siitä, miten nämä kaikki luonnon voimat ovat läsnä kaikkialla. Miten tämä virtaus on niin täydellisessä tasapainossa ja luonnollisessa sopusoinnussa kaikkeen olevaan. Minä olen yhtä virtaavaa olevaa. Me olemme rauha ja tasapaino.

Me olemme elämän soluhengitys. Me olemme valoa ja kauneutta - ja hengitämme samaa olevaa.

Me olemme rauha. Me olemme tasapaino. Me olemme ykseys.

Avainsanat: aamu, rauha, tyyni, tasapaino, luonto, kiitollisuus, virtaus, kiireettömiä aamuja

Myrskyn silmässä

Sunnuntai 1.5.2022 klo 18.40

Olen koko alkuvuoden arponut sisäisesti julkaisenko koskaan tätä kirjoitusta. Olen nämä sanat ja ajatukset kirjoittanut itselleni helmikuun puolivälin tienoolla, hiukan ennen kuin ihmiskunnan tuntema Eurooppalaisen rauhan ja sivistyneisyyden illuusio särkyi. Noin paria viikkoa ennen siirtymistä rauhan ajasta kohti epävakautta ja uutta sodan aikakautta. Jo viime vuoden lopusta lähtien olen tuntenut joka viikko kasvaneen vastakkainasettelun energiataoilla ja jännitteiden voimistumisen. Ensin helmikuun alusta lähtien minut valtasi hämmentävällä voimalla tunne, että olen epäonnistunut elämäntehtävässäni. Että me kaikki olemme kollektiivisesti epäonnistuneet rauhan ja tasapainon ylläpitämisen tehtävässämme. Koin suurta selittämätöntä surua ja tuntui kuin koko alkuvuosi tuosta tunteesta johtuen olisi kulunut jotenkin sumussa. Olin hämmentynyt kaiken sen kasvavan paineen ja uhkaavien myrskypilvien alla etsien sydämestäni tiiviisti ja jatkuvasti valoa, rauhaa ja tasapainoa, josta koetin olla kiitollinen. Löytää sisimmästäni sitä hyvää, johon valitsen uskoa. Tunsin, miten valo ja värähteet kohosivat ja kykenin yhä palaamaan rakkauteen ja valoon.

Hiukan ennen helmikuun puoliväliä kaikki muuttui. Paine hellitti ja tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi "nostanut kädet pystyyn" ja antautunut väistämättömälle. Kuin maailmassa olisi yhtäkkiä vallinnut jokin uusi erilainen voima-aalto, joka olisi antautunut vääjäämättä lähestyvälle suurmyrskylle. Päättänyt, että nyt on aika hellittää ja antaa ihmiskunnan suistua kohti jotakin ennalta päätettyä muutosta. Mielen tasolla ja sisimmässäni etsin selitystä tälle hämmentävälle tunteelle. Tuolloin arvelin, että ehkä liian moni valonkantaja oli alkanut suunnata energiaansa erilaisiin taisteluihin, antautunut harhojen ja vastakkainasettelun vahvistamiselle. Ja niin harva oli enää jäljellä luomassa ja ylläpitämässä tasapainoa ja rauhaa. Kuin rakkauden ja rauhan kutsu olisi kaikunut kuuroille korville ja tyhjyydelle. Liian harva oli enää hiljentymässä sen äärelle, jolla on ajattomuudessa ja kaikkeuden ytimessä merkitystä. Kadottanut sydämestään rauhan ja suunnan kohti rakkautta.

Tuon hetken jälkeen painostavat voimat äkisti hellittivät ja huomasin olevani kuoleman väsynyt. Kuin menneet kuukaudet olisivat imeneet minusta kaiken voiman ja elämän ilon. Tuntui, että olisin kannatellut useiden kuukausien ajan valtavaa painetta ja painoa tietämättä, mikä tuo massiivinen möykky oli. Muutos ja ero aiempaan energiatilaan oli dramaattinen. Yhtäkkiä lasi särkyi ja kaikki tuo kuukausia vallinnut paine, vastakkainasettelu, tuhon ja ahneuden puristava virtaus vain syöksyi kerralla ilmakehäämme. Tiedän kuulostavani ehkä sekavalta ja ylidramaattiseltakin mutta tuossa hetkessä minusta tuntui kuin itse jumala tai maailmakaikkeuden suurimmat voimat olisivat antautuneet jonkin väistämättömän edessä. Ja muutoksen myrskytuuli virtasi ihmiskunnan ylle kuin tsunami, jonka voimalle pieni ihminen ei enää mahtanut mitään. Jotakin, joka oli välttämätöntä alkoi tuolla hetkellä tapahtua. Tässä ajassa, fyysisessä maailmassa ja meidän jokaisen elämissä.

Meni muutama päivä tuosta eteenpäin siten, että koin olevani lopen uupunut ja ikäänkuin istuvani jossakin pienellä saarella tuon valtavan myrskyn silmässä. Katselin edessäni valtavaa tuhoa ja kuolemaa. Katselin heitä, jotka olivat epäuskon vallassa eivätkä ymmärtäneet mitä ja miksi ihmiskunnassa tällaista tapahtuu. Tunsin sisimmässäni, miten moni ei vielä pitkään aikaan tunne sitä vapauden ja ykseyden aaltoa, joka pian seuraa tätä kauheuden tsunamia. Katselin kauhusta vääristyneitä ihmishahmoja ja pelon värittämiä kasvoja, joiden iholla ei vielä tuntunut sitä puhdistavaa virtaa, joka lopulta tuo tasapainon ja uuden kestävämmän pohjan rauhalle tämän jo vuosikausia kestäneen jännitteen tilalle. Tuossa hetkessä minä istuin pienellä saarella ja vuodatin kyyneleitä, koska tunsin niin syvästi sielussani, että tämä muutos olisi voinut olla lempeämpi - vähemmän tuhoisa. Tunsin kehossani maailmankaikkeuden surun ja lukemattomien ihmisten pelot, joita tämä brutaali myrsky tulee nostamaan pintaan. Istuin saarella ja vain kuuntelin hiljaisuutta kuin olisin istunut oudon suurmyrskyn silmässä. Tyhjyyden pisteessä, jonka ympärillä kaikki mennyt ja tuleva sekottuivat ympärilläni valtavaksi pyörremyrskyksi. Tuhovoimaksi, jollaista ei ole aikoihin nähty.

Koin olevani tavattoman vanha ja aivan kaikkeni antanut. Omituisella tavalla koin myös olevani yksinäisempi kuin koskaan. Kuin minusta olisi tuolla saarella istuessani ollut jäljellä vain tyhjä ja tarpeeton kuori, joka oli jäänyt jäljelle jonkin kokonaan uuden myötä. Tunne oli jotenkin sen kaltainen kuin olisin juuri synnyttänyt tämän kaamean sodan tai ponnistanut kuukausien ajan ulos tätä julmaa muutosta sekä sen myötä syntyvää uutta voimaa. Kenties toiminut energiakanavana jollekin, jolle minulla ei ole nimeä eikä muotoa. Synnyttänyt tien, jolla ihmiskunta nyt on. Tiedän tämän kaiken kuulostavan kovin oudolta ja siksi yhä epäröin näiden kokemusten jakamista.

Ja - tämä kokemukseni siis ajoittui kokonaisuudessan viime vuoden lopusta noin helmikuun puoliväliä edeltävään aikaan. Koin nuo kaikki tunteeni, ajatukseni ja koko tämän kokemuksen hurjan hämmentävänä ja kirjoittelin kaikkea kokemaani itselleni ylös, koska tuntemukset olivat niin voimallisia ja näkemäni kauheudet niin selkeitä. En vielä tuolloin tiennyt mielen tai ihmisyyden tasolla mitä oikeastaan koin, mitä nämä näkemäni asiat tai kokemani muutoksen pyörre oikeastaan merkitsivät - en ennen kuin vasta helmikuun 24. päivän jälkeen, jolloin koko maailman silmille lävähti tämä muutoksen tila ja ns. uusi Euroopan ajanlaskun hetki. Olen nyt melkein kolme kuukautta maistellut kaikkea kokemaani ja pohtinut sitä, mitä merkitystä näillä ennakkomerkeillä tai kokemuksillani on. Tuntuu toisaalta, ettei yhtään mitään. Että koko alkuvuosi on ollut yhtä tyhjän kanssa. Vienyt vain voimat ja antanut näkymän siihen, mikä on vääjämätöntäv. Sitten tulin ajatelleeksi sitä, miten olen elänyt ja kokenut elämääni tämän helmikuun jälkeen. Kun niin moni on kauhistellut maailman tilaa ja hirveyksiä, joiden uhreina ovat viattomat tavalliset kansalaiset. Havahduin huomaamaan, että minun on ollut jotenkin helpompi hyväksyä tämä kaikki karmeus, sen uhrit ja sen seuraukset, koska minulla on ollut jossakin syvemmällä tasolla tietoisuus, että tämä kaikki on välttämätöntä ja että tämä tie tuo mukanaan lopulta uuden rauhanajan. Kestävämmän maailman ja valoisamman ihmiskunnan järjestyksen.

On ollut helpompi luottaa siihen, että myös pimeyden aikojen jälkeen aurinko lopulta nousee ja valaisee maan. Kevät saapuu ja muutoksen tuuli sen myötä puhaltaa pois kaiken tarpeettoman ja vanhan. Maailmankaikkeuden kevät tuo ensin tullessaan myrskyn ja sateita mutta niiden kautta uusi maaperä saa voimaa ja ravinteita. Tuo kokemani hetki oli vain ajallisesti lyhyt kokemus ihmisyydessä mutta minulle se loi hyvinkin pitkälle kantavan luottamuksen siitä, että olemme matkalla kohti jotakin parempaa ja kohti vapautta jyrkästä vastakkainasettelusta. Kohti yhteistä, yhtenäisempää ja vakaampaa maailmaa. Ja tämän oivalluksen vuoksi päädyin kuitenkin lopulta jakaamaan tämän kirjoitukseni ja kokemukseni myös tänne blogiin. Tulee kuitenkin muistaa, että tämä on lopulta vain yksi kokemus monien joukossa, minun subjektiivinen tulkintani tästä kokemuksesta sekä kuvaus minun alkuvuoden tuntemuksistani. Ei sen enempää eikä vähempää.

Päivitys 9.10.2022: Luin tänään pitkästä aikaa uudelleen jo vuonna 2017 kirjoittamani lyhyen tekstin Rauhan ja tasapainon puolesta. Ymmärrän nyt selkeämmin, mistä tuo kuvaamani epäonnistumisen tunne kumpuaa, kun muistan, miten pitkään olen koettanut herätellä ihmisiä rauhan ylläpitämisen yhteiseen työhön. Olisiko nykyistä maailman tilaa voitu välttää? Tuskin, mutta muutos olisi voinut olla lempeämpi. Onneksi koskaan ei ole myöhäistä aloittaa rauhan työtä siinä mittakaavassa kuin kukin omassa elämässä pystyy toimimaan <3

-------
Tällä viikolla sain kokea myös toisenlaisen luonnon voiman ja ihmeen, kun sattumalta vierailin sisareni luona maalla juuri sellaisena yönä, jolloin uusi pieni varsa syntyi tähän maailmaan. Huomasin tuon kokemuksen jälkeen, miten kokonaisvaltaisesti ja täydellisesti elimme nyt-hetkessä koko tuon ajan, kun seurasimme pienen orivarsan syntymää. Miten yön tunteina syntymän alkukantainen voima ja luonnon mutkattomuus vallitsivat täydellisesti jokaisessa koetussa hetkessä. Miten tuon pienen olennon hoivaaminen, vastasyntyneen varsan sinnikkyys ponnistella tähän maailmaan ja nousta jaloilleen ensimmäisinä elintunteinaan vei tietoisuudestani pois kaikki murheet, väsymyksen ja maailmassa vallitsevan tilan.

Millään ihmisyyden huolista tai murheista ei ollut enää merkitystä eikä mitään painoarvoa. Oli olemassa vain tuo hetki, pieni sinnikäs olento ja luonnolliset vaistot, joiden pohjalta kaikki sujui kuten pitääkin. Omalla painollaan ja jotenkin mystiseltä tuntuneessa tilassa. Rakkauden ja luonnollisuuden virrassa. Vaikka aamulla väsytti ja unenpuute tuntui joka solussa, koin että kaikki on juuri niin kuin kuuluukin. Tuo yöllä täsmälleen 22:22 syntynyt pieni ori löysi emänsä nisälle, sai tarvitsemaansa elämän eliksiiriä ja vahvistui joka tunti jäntevämmäksi. Tuntui, että niin syntymän ihme kuin koko tuo yö oli kaikin puolin hämmästyttävän täydellinen.

Tuntui, että tarvitsin juuri tuossa hetkessä tätä kokemusta ja syntymän hetken voimaannuttavaa energiaa, luottamusta siihen, että kaikki järjestyy. Kokemusta siitä, että koko muu maailma katoaa hetkeksi mielestäni. Tarvitsin lempeän ja kauniin energian siivittämänä saattelun pois tuolta helmikuussa kokemastani myrskyn silmästä takaisin siihen luonnolliseen virtaan, joka meissä kaikissa vallitsee. Tilaan, jossa on joka hetki tavoitettavissa täydellinen tasapaino, rauha ja kaikkeuden maaginen järjestys. Jotta muistaisin tuon tilan, muistaisin, että tämä tie, jota ihmiskuntana juuri nyt kuljemme on valaistu rakkaudella ja kaikkeuden tuella. Jotta muistaisin, ettei ihmisyyden matkalla ole mitään pelättävää. On vain rakkaus.

Avainsanat: maailmankaikkeus, muutos, tasapaino, rauha, suunta, kokemus, aalto, myrsky

Vapaus valita vapaus

Sunnuntai 25.10.2020 klo 14.24

Näin tällä viikolla jälleen erikoisen unen. Tuo voimallinen uni sai minut miettimään syvemmin sitä, teenkö elämässäni tietoisia valintoja vai kuljenko vain matkallani eteenpäin ilman, että pysähdyn huomaamaan tilanteita, joissa teen erilaisia valintoja? Olen aiemminkin pohtinut sitä, miten lempeyden, anteeksiannon ja kiitollisuuden lisääminen elämääni ovat lopulta vain valintoja. Tietoisia päätöksiä päästää irti jostakin ajatuksesta, tietoisia valintoja suunnata ajatukset kohti aiheita, joista olen kiitollinen tai joita kohtaan koen lempeyttä. Tietoisia valintoja tehdä jokin asia toisin kuin siihen hetkeen asti. Arjen elämä on oikeastaan loputon jatkumo erilaisia valintoja, joista isoa osaa en edes huomaa tekeväni. Kovin usein vain soljun elämän virrassa eteenpäin, antaudun hetken vietäväksi ja valitsen huomaamattani tiedostamattomuuden sen sijaan, että tekisin näitä valintoja tiedostaen.

Joskus se on varmasti tarpeellistakin, että annan intuition "sokeasti" johdattaa itseäni ja että luotan sisäiseen ohjaukseen enemmän kuin tietoisiin päätöksiin, koska silloin vastustan mahdollisia uusia suuntia vähemmän jossakin mieleni tasoilla. Toisaalta jokainen tällainen intuitiivinen päätös ON itseasiassa tietoinen valinta - valinta luottaa fyysistä itseäni korkeampaan viisauteen, kaikkeuden ohjaukseen ja valinta olla tekemättä päätöstä mielen voimalla. Tietoinen valinta on myös valinta olla vapaa egostani ja valinta olla vapaa ihmisyyden rajoista. Moni tällainen hetki vain sujahtaa minulta ohi, niin etten edes huomaa sitä. Tavallaan on siis hyvä, että luottamus ja antautuminen intuitiiviselle ohjaukselle on juurtunut minuun hyvinkin vahvasti ja että tietoiset valinnat tapahtuvat välillä kuin automaatio-ohjauksella. Ainakin arjen pienissä jatkuvissa valinnoissa ja asioissa tämä on hyvästä.

Toisaalta tuntuu, että heti hiukan isompien asioiden äärelle siirryttäessä, kun teen valintoja esimerkiksi asumisesta, työstäni, elämäntehtäväni toteuttamisesta tai ihmissuhteista jumitun nopeasti mielen tasolla tapahtuvaan vatulointiin, analysointiin ja loputtomaan pohdintaan enkä ole lainkaan kiinni tuossa sisäisessä luottamuksen tunteessa. Näissä tilanteissa tuntuu siltä, kuin olisin kahlittuna oman mieleni kokoiseen häkkiin, (jonka koko voi tosin mielentilasta riippuen vaihdella paljonkin) enkä osaisi enää tietäni ulos tuosta vankilasta. Mieleni häkki luo huomaamatta monenlaisia ajattelun rajoja, sisäisiä vaatimuksia ja pelkoja, jotka ohjaavat valintojani kohti aiempia kokemuksiani sekä niihin pohjaavia tuttuja ja turvallisia ajatusuria. Aito vapaus ja etenkin tietoinen valinnan vapaus perustuu ehkä näissä isommissa asioissa enemmänkin siihen, että kyekenen visualisoimaan ja luomaan itselleni mielikuvia, joista minulla ei vielä ole aiempaa kokemuspohjaa. Vapaus valita todellinen vapaus syntyy uskalluksesta astua oman mieleni häkistä ulos ja nähdä itseni, elämäni ja elämän loputtomat valinnan mahdollisuudet minuuden ulkopuolelta. Onko aito valinnanvapaus siis kykyä vaihtaa näkökulmaa ja päästää irti kaikesta aiemmasta? Valitsenko ohjaavaksi voimakseni aina mieluummin sen pysyvän ja tutun näkökulman vai uskallanko sittenkin katsoa maailmaa hiukan korkeammalta, kauempaa ja rehellisemmin? Luulen, että todellinen vapaus valita alkaa vasta siitä hetkestä, kun astun itsestäni ulos ja alan tarkastella elämääni itseni ulkopuolelta.

Mutta takaisin vielä siihen uneen, jonka näin. Unessa olin jonkinlaisessa koulutuskeskuksessa, koska minut oli valittu matkustamaan avaruuteen. En herätessäni edes muistanut enää tuota unta kokonaan, ainoastaan sen, että minulle oli laadittuna monivaiheinen koulutusohjelma, koska olin ainoana siviilinä ja ilman aiempaa kokemusta lähdössä pian avaruuslennolle ja minut piti nopeutetulla aikataululla kouluttaa mahdollisimman valmiiksi tuolle matkalle. Muistan erityisesti sen, miten minua opetettiin toimimaan painottomassa tilassa ja päästämään irti kaikista aiemmista käsityksistäni siitä, mitä fyysisellä keholla voi tehdä, koska painottomuus mahdollisti liikkumisen ja toiminnan aivan uudella tavalla. Toiseksi muistin herätessäni erityisesti sen, että juuri ennen avaruusmatkan alkua aloin pohtimaan sitä mahdollisuutta, etten enää palaisikaan takaisin maan päälle ja pohdin sitä, olenko kaikesta huolimatta valmis lähtemään, vaikka on olemassa riski, että jokin menee pieleen enkä enää palaa takaisin.

Yllätyin unessa sekä uudelleen sen jälkeen herätessäni siitä, miten valtavan tyyni ja rauhallinen olotilani oli, kun tätä asiaa olin pohtinut. Tunsin olevan täysin valmis lähtemään ja tunsin tehneeni tietoisen valinnan olla vapaa kaikista peloista. Koin olevani valmis, vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka en oikeastaan tiennyt mitään tulevasta. En tiennyt, miksi minut haluttiin lähettää avaruuteen, enkä sitä, miksi juuri minut oli valittu. En tiennyt myöskään mitään tulevasta matkasta tai sen päämäärästä, ainoastaan sen, että tarvitsin teknistä ja fyysistä koulutusta, jotta minulla olisi edes pienet mahdollisuudet selvitä määränpäähäni. En tiennyt sitäkään matkaisinko yksin vai joidenkin kokeneempien mukana. Ja kaikesta tästä huolimatta tunsin syvää rauhaa ja tietoisuutta siitä, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Että minusta pidetään huolta ja että minä olen valmis, kun vain valitsen olla valmis.

Tästä unesta herättyäni siis jäin miettimään tuon valinnan mahdollisuuden vapauttavaa voimaa ja sitä, miten monissa hetkissä myös arjen elämässä vallitsisi tyyneys ja tasapaino, jos vain tietoisesti pysähtyisin hetkeksi ja tekisin aidosti valinnan olla vapaa mieleni häkistä. Osaisin lentää avaruuteen kuin koulutettu astronautti, liidellä taivaalla kuin lentämään syntynyt peloton kotka tai säteillä valoa ja lempeää lämpöä kuin aurinko. Kaikki tämä on mahdollista juuri nyt ja tässä hetkessä, kunhan vain muistan valita vapauden, luottamuksen ja uuden näkökulman. Ihmeellinen ja voimakas uni!

Lisäksi haluan vielä jakaa tuon edelliskerralla jakamani ohjatun meditaation jatkoksi vinkkinä, että täältä ilmaisesta  InsightTimer -sovelluksesta löytyy aivan hurjan paljon voimallisia meditaatioita sekä muita työvälineitä kuten vaikka tämä:

https://insighttimer.com/kennethsoares/guided-meditations/let-go-of-fear-blame-and-judgment-healing-energy-cleanse 

Avainsanat: uni, vapaus valinta, tietoinen valinta, avaruus, tyyneys, tasapaino

Menneisyys, nykyisyys ja tuleva minussa

Sunnuntai 20.9.2020 klo 18.12

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa verkosta erästä ohjattua meditaatiota ja tällä kertaa on aivan pakko jakaa tuo linkki myös tänne:

https://www.youtube.com/watch?v=6l8fyqg4SXM

Kokemus oli harvinaisen vaikuttava ja tuntuu, että tämän meditaation parantava voima on vaikuttanut minuun vahvasti vielä tänäänkin. Voin lämpimästi suositella tätä ja ajattelin jakaa tähän lyhyesti omaa kokemustani ja oivalluksia, joita sen myötä syntyi. Tämän värähtelyn matkaan oli hyvin helppo päästä, voimakas rakkauden virta otti minut syleilyynsä heti ensimmäisistä äänen värähtelyistä. Harvoin olen myöskään kokenut yhtä vaivattomasti matkaa korkeampaan itseeni sekä yhdistymistä menneeseen itseeni, nykyiseen itseeni ja tulevaan. Kaikki universumin tasot ja ihmisyyden ulottuvuuden ylittävä parantava rakkaus oli läsnä koko meditaation ajan. Hämmästelen yhä sitä, miten vaivattomasti ja täydellisesti tämä ohjattu meditaatio paransi, lohdutti, puhdisti ja eheytti koko sielun yhtäaikaa. Kuin koko olemukseni olisi maagisesti muuttunut vain 25 minuutissa. 

Joskus vastaan tulee tällaisia supervoimia ja värähtelyitä, jotka heti ensimmäisestä sekunnista tuntuvat oikealta, tutulta ja rakkaudelliselta. Ehkä kuitenkin suurimman puhdistavan virran koin hetkessä, jossa mediaation alkupuolella pyydetään mielikuvien avulla yhdistämään tietoisuus omaan lapsuuden aikaiseen itseen, nykyiseen itseen sekä ikääntyneeseen tulevaan itseen. Tuo kohta oli voimallinen ja vapautti minut jotenkin aiempaa syvemmällä tasolla ymmärtämään, että nuo kaikki ovat minussa läsnä koko ajan. Joka hetki, enkä koskaan ole erossa myöskään siitä puhtaasta olemuksesta, jollainen olen ollut ennen tätä ihmisyyttä, jollainen olen joka hetki jollakin toisella tasolla sekä jollaiseksi palaan tämän ihmisyyden matkan päätteeksi. Tämä meditaatio sai minut silmänräpäyksessä takaisin tasapainoon ja palautti tietoisuuteeni hämmästyttävällä tavalla luottamuksen siitä, että kaikki on hyvin. Tämän kuunneltuani muistan jälleen, miltä täydellinen sisäinen rauha tuntuu ja miksi jokainen elämän hetki on yhtä arvokas ja merkityksellinen. Että rakkaus on läsnä silloinkin, kun olen eksyksissä tai en sitä kykene näkemään. 

Olen kiitollinen, että törmäsin tähän meditaatioon ja kiitollinen siitä, mitä koin sen kautta. Joskus maailmaa pysäyttävä hetki tulee vastaan ihan vain kotisohvalla ollessa ja lepäillessä.

Luulen, että viime kuukausina ja jopa viime vuosina olen ollut hetkittäin hyvin kaukana omasta sisäisestä rauhan tilasta. Olen toki tunnistanut välillä tarvetta tasapainoon ja usein näissä hetkissä oppimiani työkaluja hyödyntäen saavuttanut mielen tasolla tyyneyden. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että mielen tasolla tai tunnetasolla tapahtuva tietoinen hoiva, tasapainotus ja irtipäästäminen ovat kuin ensiapua murtuneen jalan hoitoon. Sellaisia vain lyhytaikaisesti vaikuttavia keinoja, joilla epätasapaino väistyy pieneksi hetkeksi mutta sisäinen kipu tai mielen epätasapainon tila palaa kuitenkin noiden ensitoimien jälkeen aina uudelleen ja usein vielä aiempaa voimakkammin mieltä rikkovana.

Mikä sitten on se varsinaisen epätasapainon syyn hoitava ja syvempi keino auttaa itseä, jotta tasapaino säilyisi? Luulen, ettei tähän kasvun prosessiin ole olemassa nopeaa "parannuskeinoa". Olen jopa alkanut ajatella, että tuo pysyvään muutokseen ja tasapainoon johtava "hoito" on itse elämä. Se, että jokaisesta elämänkokemuksesta oppii, oivaltaa ja ilmentää mahdollisimman rohkeasti sitä aitoa omaa itseään. Rehellisyys omia tunteitaan, epätasapainoaan ja elämän kokemuksiaan kohtaan. Lempeys itseä, elämää ja jokaista ihmistä kohtaan, niin sysvällä tasolla kuin juuri kussakin hetkessä kykenee. Anteeksianto samoin - luopuminen kaikesta sellaisesta, joka ei enää ole aidosti tarpeen omassa elämässä. Uskallus ja luottamus.

Lopulta mielen tasapainoon ja rauhaan johtaa monta polkua. Arjen pienissä hetkissä on sellaisia kauneuden muruja, jotka auttavat suuntaamaan ajatukset kiitollisuuteen. Pidemmässä juoksussa auttaa vaikka tällaiset ohjatut meditaatiot, jotka itselle tuntuvat oikealta. Sekin auttaa rauhaan, ettei yritä väkisin uida kaikkeuden virrassa vastavirtaan vaan uskaltaa antautua ja luottaa, että polku johtaa eteenpäin ja oikeaan suuntaan aina. Isoja askelia itselleni kohti rauhaa on tapahtunut sellaisten elämänkokemusten myötä, joissa olen kokenut äärimmäistä rakkautta tai ohjausta, suuria muutoksia tai oppitunteja, joita joutuu pureksimaan joskus useita vuosia. Nämä kaikki ovat kuitenkin olleet portteja pysyvämpään muutokseen. Luottamukseen ja toivoon.

Tähän lopuksi vielä lyhyt lainaus tuosta meditaatiosta, kun tämä jäi erityisesti kaikumaan minun tietoisuudessani: "Trusting the process - Trusting the life - Now."

Auringonlasku_syksyIMG_0062_3.JPG

Avainsanat: meditaatio, parantava voima, universumi, tasapaino

Lempeyden voimalla

Tiistai 21.7.2020 klo 16.25

Verkkaisempi työtahti ja kesän valoisuus ovat tulleet tarpeeseen. Pienissä arjen hetkissä on alkanut tuntua jotenkin aivan uudenlaista toivoa. Rehellinen oman tilanteen tarkastelu ja tosiasioiden lempeä hyväksyminen ovat auttaneet minua näkemään asioita uudessa aiempaa totuudellisemmassa valossa. Myös moninaisten tunteiden hyväksyminen osaksi elämän tosiasioita on tuonut armollisuutta itseäni ja tämän hetkistä elämän tilannetta kohtaan sekä on tukenut hiukan epävarmuuden sietämistä. Olen oivaltanut, että pysyvämpään mielen tasapainoon tarvitaan itsetutkistelun ja rehellisyyden lisäksi monia muitakin tekijöitä, kuten lempeyttä, armollisuutta sekä kykyä päästää irti ja suunnata ajatukset sellaisiin aihealueisiin, jotka tuovat elämässä itselle lohtua, turvallisuutta tai edes pienen pilkahduksen iloa.

Lempeyden löytäminen ympäröivästä olevasta eri tavoin on ollut tänä kesänä eräs oleellinen avain hyvinvointiin. Olen aikojen saatossa useinkin pohtinut, mitkä tekijät ihmisessä saavat jonkin yksilön erityisesti huokumaan ympärilleen tasapainoa ja valoa. Millaisista ominaisuuksista on tehty valaistumisen matka ja mitä puolia olisi ensisijaisen tärkeää itsessään kehittää, jotta mielen valo lisääntyisi ja tasapaino säilyisi myös vastoinkäymisten hetkellä? Eräs tällainen ominaisuus on mielestäni lempeys - salliva ja sovinnollinen lempeys kaikkea olevaa kohtaan. Lempeyden valossa moni muu keskeneräinen ominaisuus saa meissä vähitellen kehittyä. Lempeässä läsnäolossa on turvallista kulkea eteenpäin, oppia ja oivaltaa.

Lempeys on suuri voima, jonka määrä selkeästi lisääntyy, kun sitä tietoisesti alkaa elämässään ilmentää. Alussa tuntui jotenkin vaikealta hetkeksi pysähtyä ja miettiä, että miten voisin sanoa tämän asian toiselle lempeämmin tai miten voisin ilmaista lempeyttä omassa olemuksessani, kun kohtaan tuntemattoman ihmisen. Lempeys on lopulta välittämistä, hyvän näkyväksi tekemistä ja kiitollisuuden ilmaisemista. Lempeys on myös voimaa olla läsnä ja sovinnollisuuden polun löytämistä yhdessä toisen kanssa vaikka ei aina jaksaisi. Lempeys on pieniä tekoja arjessa, anteeksiantoa, toisen hyväksymistä kokonaisena ja juuri sellaisena kuin on. Lempeys on epätäydellisyyden hyväksymistä niin omassa itsessään kuin kohtaamissaan muissa ihmisissä - sen ymmärtämistä, että olemme itseasiassa aivan täydellisiä tällaisina keskeneräisinä, uutta oppivina ja välillä kovin epävarmoina omina itsenämme.  

Välillä tuntuu siltä, ettei tällainen lempeämpi ja hiukan hitaampi tapa ilmaista itseään oikein istu elämän älyllisesti kisailevaan, nopeatempoiseen ja räväkkään kommunikaatioon, johon aina välillä sosiaalisissa tilanteissa törmään. Ja toisaalta olen havainnut, että lempeyden puute kommunikaatiossa taas johtuu usein yksinkertaisesti tilanteessa vallitsevista peloista, kenties eri osapuolten salatuista toiveista tai ääneen sanomattomista odotuksista, jotka yksilötasolla helposti johtavat joko avoimuuden puutteeseen tai tiedostamattomaan puolustautumiseen. Lempeyden harjoittelu on ollut hurjan antoisaa vaikkakin hetkittäin yllättävän haastavaa puuhaa.

Minusta lempeyden lisäämistä elämään on ollut helpointa harjoitella niiden kaikista turvallisimpien ja läheisempien ihmisten seurassa sekä ihan vain omissa ajatuskuluissani täysin rauhallisissa hetkissä. Hiukan samaan tapaan kuin tietoisen läsnäolon harjoittelukin. Yksi ajatus ja tilanne kerrallaan. Lempeyden lisääminen elämään on tapahtunut vähitellen pieninä askelina ja tietoisena pysähtymisenä arjessa esimerkiksi tarkkailemalla kommunikaation eri sävyjä ja kommunikaation taustalla vallitsevaa tunnetta. Välillä olen ottanut myös isoja askelia taaksepäin, kun jossakin hetkessä tunteet ovat ottaneet vallan ja kaikki lempeys on minulta unohtunut mutta toisaalta tuollaiset hetket ovat antaneet minulle aina uuden mahdollisuuden lempeyden harjoitteluun sekä anteeksiantoon niin itselleni kuin läheisilleni.

Monesti lempeys ja tietoinen läsnäolo kulkevat käsikädessä. Toisen vahvistaminen tukee myös toisen olemassaoloa. Samaan tapaan kuin anteeksianto ja kiitollisuuskin vahvistavat toisiaan - anteeksianto vapauttaa meitä jumiutuneista kaavoista ja ajatuksistamme, ja tuota vapautumista auttaa kiitollisuus, joka luo vetovoimallaan elämään lisää hyvää. Samoin lempeys vapauttaa meitä peloistamme ja tarjoaa uudenlaisen rakentavan tien eteenpäin ja taas tietoinen läsnäolo tukee tuota vapautumista luomalla lisää mielen tasapainoa ja rauhaa. Jokainen näistä työkaluista tukee meitä omalla tavallaan eteenpäin ja luovat meissä mielen rakenteita uudelleen valoisammalle maaperälle. Koen, että lempeys on näistä yksi voimakkaimmista keinoista synnyttävät luottamusta sekä rakastavaa kommunikaatiota eri muodoissaan. Riittää, että lempeyden tarpeen ja olemassaolon tunnistaa ihmisyyden eri hetkissä, ja että tietoisesti pysähtyy ja valitsee aiempaa lempeämmän tavan kohdata tuo hetki ja toinen ihminen. Lempeys on ehtymätön luonnonvara, jota ei voi tuhlata liikaa. Lempeyden voimalla elämä tuntuu heti valoisammalta.

Avainsanat: mielen tasapaino, lempeys, oivaltaa, läsnäolo, kiitollisuus

Kiitollinen kosketuksesta

Sunnuntai 4.11.2018 klo 8.45

Pysähdyin miettimään, miten ihmisyyden eri osa-alueet ilmentyvät erilaisina tarpeina ja miten välillä jotkut ihmisyyteen liittyvät tarpeet tuntuvat paljon tärkeämmiltä kuin joku toinen tarve. Joskus tuntuu kuin perinteinen tarvehierarkian pyramidi olisikin alati muuttuva "tarveorgaani" tai jatkuvassa liikkeessä oleva kolmiulotteinen kappale. Viime aikoina omassa tarvepyramidissani on ollut perustuksena ja tasapainoa ylläpitävänä voimana fyysinen kosketus. Kuin kosketuksen puute vaikuttaisi ihan kaikkiin muihinkin ihmisyyden perustarpeisiin sekä kokonaisvaltaisesti henkiseen, fyysiseen ja psyykkiseen tasapainoon. On tuntunut siltä, että mielen rauha ja sisäinen tyyneys ovat tarvinneet olemassaoloonsa fyysistä kosketusta ja hellyyttä nyt tavallistakin enemmän. Ja toisaalta kuin ne tavalliset ihmisyyden perustarpeet kuten ravinto, nukkuminen tai sosiaaliset tarpeet olisivat olleet lähes kokonaan kadoksissa.

En muista, että lapsuuden aikaisessa perheessäni olisi juuri ollut tapana koskettaa toisiamme arjessa. Ensimmäinen muistikuvani siitä, että minua on halattu on oikeastaan vasta nuoruudessa, kun olin lähdössä vuodeksi pois kotoa. Muistan tuosta tilanteesta sen, miten havahduin tajuamaan, ettei minulla ollut muistikuvaa vanhempieni halanneen minua kertaakaan tuota lähdön hetkeä ennen. Ja miten sitten tuossa hetkessä kosketus tuntui jotenkin oudolta ja vieraalta vaikka muutoin koin kyllä perheenjäseneni läheisiksi ja rakkaiksi.

Omalla vanhemmuuden matkallani olen kai tuosta syystä ollut melko idealistinen sen suhteen, että fyysinen ja henkinen kosketus kuuluvat jokapäiväiseen arkeemme. Aloitamme jokaisen päivän päivän halauksella ja pääsääntöisesti halaamme myös aina iltaisin nukkumaan käydessä. Pysähdyin nyt miettimään näiden pienten rituaaliemme henkistä voimaa arjessa. Miten halaus ja vaikka pikainenkin hellä kosketus illalla kokoaa päivän yhteen ja tuo levollisuuden tunteen. Tai miten halaus aamulla antaa luvan herätellä keho ja ajatukset hiukan hitaammin tulevaan päivään. Kuin fyysisen kosketuksen kautta saisimme molemmat yhteyden juuriimme ja kanavoitua uutta elinvoimaa olemukseemme sekä henkisesti että fyysisesti. Olen näistä arjen rituaaleista syvästi kiitollinen ja etenkin siitä, että tällaiset pienet voimavaroja ylläpitävät tavat ovat säilyneet osana arkea läpi vuosien ja vanhemmuudessa läpi kaikkien erilaisten elämän vaiheiden.

Koen, että yhtä tärkeää kuin fyysinen halaaminen on myös lempeä kosketus henkisesti. Se, että jakaa ajatuksiaan ja keskustelee erilaisista asioista arjessa. Henkinen koskettaminen voi olla myös toisen haastamista ajattelemaan tai pohtimaan yhdessä jotakin mielenkiintoista aihetta. Vaikka olisi välillä eri näkemyksiäkin, niin turvallisessa ihmissuhteessa voi haastaa toisiaan arvostaen ja lempeydellä. Myös sopivassa hetkessä huumorilla ja käyttäen mielikuvistusta. Kommunikaation kautta sielut kohtaavat ja yksilöiden välinen yhteinen resonointi sekä keskinäinen harmonia lisääntyvät. Henkinen kosketus on yhteistä oivaltamista, yhdessä luomista ja ideointia. Sitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja jakaa syvälläkin tasolla kypsyneitä ajatuksiaan. Yhteisen pohdinnan harmoninen lopputuote on kuin henkinen halaus, jonka tyynnyttävä vaikutus toimii kuten fyysisenkin kosketuksen. Se tyydyttää, rauhoittaa ja yhdistää.

Koen, että eri tasoilla tapahtuva toisen koskettaminen tapahtuu joka hetki, kun ihmisyydessä kohtaamme toisemme. Se miltä kosketus kulloinkin tuntuu, riippuu vallitsevasta tietoisuuden tilasta ja keskinäisen arvostuksen määrästä. Myötätunnon läsnäolosta tai sen puutteesta. Kosketus voi myös tehdä kipeää tai tuntua vaikealta kuten omassa nuoruudessani. Kosketus vaatii maaperän, jolle juurtua ja useita toistoja, jotta oikeanlainen herkkyys ja luontevuus kahden yksilön välille löytyy. Arjen hyvinvoinnin näkökulmasta kosketus on kuitenkin kantava voimavara ja yksi ihmisyyden perustarpeista. Ilman fyysistä ja henkistä koskettamista erillisyyden tunne saa tarpeetonta valtaa ja koemme olevamme irrallisia osia ihmisyyden valtameressä. Lempeä fyysinen kosketus kuten halaaminen on yksinkertainen ja täysin ilmainen keino ylläpitää omaa sekä läheistensä tasapainoa arjessa.

Kannustankin tänään pysähtymään kosketuksen äärelle ja etsimään kiitollisuudella muistikuvia kokemistasi voimaannuttavista kosketuksen hetkistä elämässäsi. Olemaan kiitollisia näistä voimavaroja lisänneistä hetkistä. Kannustan myös rohkeasti halaamaan läheisiäsi tai ottamaan kädestä ystävää, joka on kosketusta vailla. Haastan sinut löytämään tien myös henkisen koskettamisen äärelle kertomalla itsellesi ja läheisillesi, miksi he ovat tärkeitä, mitä hyvää heissä näet ja miksi heitä arvostat. Kerro myös itsellesi mitä arvostat itsessäsi ja mikä juuri sinussa on hyvää tässä hetkessä. Henkinen halaus voi olla vaikka vain yksi arvostava sana, kauneuden tunnustaminen itsessäsi tai toisessa, hyvän sanominen ääneen läheisellesi tai vain yhteisesti jaettu ajatus. Ole luova ja etsi oma tapasi koskettaa sekä itseäsi että läheisiäsi.

Avainsanat: ihmisyys, kosketus, fyysinen kosketus, henkinen kosketus, kiitollisuus, tasapaino, perustave, halaus

Pieniä oivalluksia isoista asioista

Perjantai 18.5.2018 klo 10.25

Arjessa tuntuu usein, että pienet oivallukset ovat niitä tärkeimpiä ja pienistä oivalluksista syntyy ajan saatossa pysyvä jatkuvan oppimisen tila. Ihan kuten työelämän ammatillisessa oppimisessa tai vaikka organisaatioiden johtamisessa myös oman elämän "johtamisessa" on kyse siitä, että säännöllinen havainnointi, katsontakannan laajentaminen ja objektiivisuus ohjaavat oppimaan uutta ja luomaan aiempaa parempaa toimintaa. Omassa elämässäni olen monesti todennut, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä, koska matkan varrella on mahdollisuus oppia ja oivaltaa. Päämääriä voi ja pitääkin toki olla, jotta matkalla on jokin suunta - mutta päämäärät ehtivät ihmiselämän aikana monesti muuttua ja suunta tai kulloinkin valittu polku ei koskaan ole yhtä merkityksellistä kuin se, että uskaltaa ylipäätään tehdä matkaa ja matkan varrella jotakin oivaltaa.

Päivän oma oivallus on se, että pienet asiat ovat paljon tärkeämpiä kuin mitä ensisilmäyksellä uskoisi. Pienistä asioista kaikki oppiminen lähtee. Otetaan vaikka esimerkiksi se, että välillä nyt vaan on huonoja päiviä. Joskus teini-ikäinen stressaa jostakin, jota ei halua muille jakaa tai saatan esim. itse velloa murehtimassa asioita, joille en oikesti mahda mitään ja jotka eivät edes ole minun murheitani. Joskus on hermot kireällä ihan ilman mitään selkeää syytä. Ottaa vain yksinkertaisesti ja kokonaisvaltaisesti pattiin syystä tai toisesta. Olen huomannut, että näissä elämän pienissä harmaissa hetkissä auttaa melko usein tosi pienet arjen "lääkkeet". Ystävällinen sana tai teko saattaa jo kääntää mielialan paremmaksi. Tai jokin yllättävä isompi harmi saa aiemman pienen harmin mystisesti katoamaan ja menettämään merkityksensä. Jokin asia katkaisee harmituksen vallitsevan tilan tai negatiivisen ajatuksen kehän ja siitä ikään kuin yhtäkkiä vain pullahtaa ulos eikä harmi enää tunnukkaan samanlaiselta. Mielessä isoksi kasvanut harmistuksen aihe kutistuu yhtäkkiä olemattomaksi.

Tätä oivallusta pohtiessani muistin kuinka joskus kauan aikaa sitten katsoin yhtä hömppäohjelmaa tv:stä ja ohjelman sivulauseessa vastaan tuli eräs näppärä muistisääntö, joka auttaa usein näissä elämän pienissä ärripurreissa. Eräänlainen taikatyökalu, joka saa melkein aina ainakin itselläni harmistuksen katoamaan. Muistisääntö on alunperin ollut engalnniksi ja se ei ihan suoraan toimi suomeksi käännettynä mutta mukaellen muistisääntö suomeksi voisi olla esimerkiksi "NäKYVä". Tiivistäen kyse on siitä, että teen harmitusta nostavan tunteen syyn näkyväksi eli joka kerran, kun hermot menevät tai meinaavat mennä pitää tarkistaa neljä "pientä" elämän perusongelmaa kuntoon ensin.

Käytännössä: silloin kun hermot meinaavat mennä - pysähdy ja kysy itseltäsi seuraavat neljä asiaa:

1. Nä (Nälkä) - Oletko nälkäinen?

2. K (Kiukku tai viha) - Miksi ja/tai kenelle olet vihainen?

3. Y (Yksinäisyys) - Oletko yksinäinen?

4. Vä (Väsymys) - Oletko väsynyt?

Mikäli vastaat mihin tahansa näistä neljästä kysymyksistä myöntävästi, pyri priorisoimaan tuon asian "korjaaminen" tärkeimmäksi tavoitteekseksi ja ratkaisemaan kyseinen ongelma ensin ja palaa vasta sitten uudelleen pohtimaan hermojen menettämisen partaalle ajanutta aihetta. Usein harmistukseen ei enää olekaan tarvetta vaan olo on jo helpottunut. Mieliala pienissä arjen harmeissa korjaantuu usein yksinkertaisesti huolehtimalla ihmisyyden alkukantaisista tarpeista elämää ylläpitävillä yksinkertaisilla lääkkeillä: ravinnon, anteeksiannon, läheisyyden ja levon avulla. Olen alkanut ymmärtää, että ihmisyydessä nämä perustarpeet ovat oikeasti ihan hemmetin isoja asioita kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja tasapainon säilyttämisen näkökulmista. Tasapainon tilaa ja sisäistä hyvinvointia voisi kuvata vaikka alla olevan kuvan avulla. Kun aineelliset, aineettomat ja tunneperäiset tarpeet ovat tyydytettynä "sisäinen tähtemme" jaksaa loistaa ja säteillä valoa ympärilleen.

NaKYVa2_2.jpg

Mitä enemmän asiaa olen miettinyt ja kokeillut, sitä vakuuttuneempi olen, että aivan käsitämättömän moni asia korjaantuu näillä neljällä lääkkeellä. Väitän, että jos tuohon toiseen vastauskohtaan "Miksi ja/tai kenelle olet vihainen" jatkaisi ajatusta vielä siten, että kysyisi jatkokysymykseksi "mitä tai ketä minun pitäisi ymmärtää?" niin tämän kaavan avulla selvitettäisiin jopa yhteiskunnallisia ongelmatilanteita.

Ainakin meidän arjessamme valtaosa eskaloituvista tilanteista juontaa juurensa nälkään (fyysiseen puutteeseen), vihan tai yksinäisyyden tunteisiin ihmisyydessä sekä väsymykseen (henkisen tai fyysisen levon puutteeseen) arjessa. Nämä ongelmat jos korjattaisiin maailmasta ensin, jäisi jäljelle paljon vähemmän konflikteja.

Yksilötasolla olen muutenkin miettinyt paljon sitä, miten erilaisten ihmisyyden eri osa-alueiden puute vaikuttaa meihin ihmisenä sekä miten tämä näkyy käyttäytymisessä tai ajatuksissamme. Moni ihminen on vähintäänkin joskus elämässään kokenut puutetta rahasta, turvallisuudesta, fyysisestä terveydestä tai muista elämän perustarpeista. Valtavan moni ihminen kokee päivittäin puutetta läheisyydestä, toisen ihmisen kanssa keskustelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä tai ylipäätään puutetta ymmärretyksi tulemisesta. - Ja miten valtavan moni työikäinen ja perheellinen ihminen kokeekaan puutetta levosta?! Kuulostaa absurdilta mutta väitän, että aika moni ihmisyyden ongelma korjaantuisi ihan sillä, että ihmiset oppisivat ja kykenisivät lepäämään riittävästi päivittäin. Että tekisimme vähemmän ja pysähtyisimme enemmän. Hyväksyisimme, että vähempikin riittää eikä ole pakko jaksaa, jos ei jaksa.

Tätä näkökulmaa olen itse kantapään kautta opiskellut jo monessa eri elämän vaiheessa. Olen oivaltanut, että usein juuri nämä niin kutsutut "pienet ja itsestään selvät" asiat ihmisyydessä ratkaisevat todella paljon koko elämän hyvinvoinnin mittakaavassa. Kykenen tekemään parempia ja itselleni oikeampia päätöksiä, kun nämä neljä perusasiaa ovat kunnossa. Osaan olla itselleni ja muille armollisempi, kun nämä neljä perusasiaa on ensin hoidettu kuntoon. Muistan olla huomaavaisempi ja ystävällisempi muille ihmisille ja pystyn pitämään asiat oikeassa mittakaavassa, kun nämä perusasiat on ensin huomioitu. Tiedän, että maailmassa on valtava määrä ihmisiä, joilla on puutetta ihan elämän perusasioista kuten ruuasta tai vedestä ja toivon hartaasti, että jonakin päivänä myös globaalisti löytyisi resurssien jakamiseen tasapaino sen suhteen, että ensin hoidettaisiin kuntoon elämän perustarpeet kaikille ja vasta sitten alettaisiin käydä sotaa informaation, vallan tai taloudellisen kasvun nimissä.

Oivallus on siis kuitenkin siinä, että joskus isojakin asioita voi korjata yllättävän pienillä korjausliikkeillä. Ison veneen uppoamisen voi estää pitämällä pohjassa tulpan paikoillaan. Pieni ystävällinen sana tai toisen huomioiminen arjessa voi joskus olla koko elämän suunnan muuttava asia tuolle toiselle. Pieni asia sinulle voi olla valtavan merkityksellinen jollekulle toiselle. Arvostetaan siis myös pieniä puroja, elämän perusasioiden tasapainoa ja toisiamme. Joskus myös pienet oivallukset johtavat suurten asioiden äärelle kuten tänään. Uskon pienten asioiden kantavaan voimaan ihmisyydessä ja monta pientä asiaa yhdessä muodostavat paljon isomman kantavan voiman kuin osaamme kuvitella.

Avainsanat: oivallus, työkalu, tasapaino, oppiminen

Ainutlaatuinen yksilö - osana ääretöntä

Sunnuntai 25.2.2018 klo 13.17

Onko laajennettu tietoisuus olemassa ilman ajallista ulottuvuutta vaiko sidoksissa nimenomaan ajattomuuteen? Millainen tietoisuus sinulla on juuri tässä vallitsevassa nyt hetkessä? Entä millainen tietoisuutesi on tulevaisuudessa? Millainen haluaisit sen olevan - millainen on sinun tietoisuutesi kirkkain visio?

Pysähdyin taannoin pohtimaan ajattomuutta, kaikkeuden ääretöntä laajuutta ja toisaalta omaa laajentuvaa tietoisuuttaani suhteessa vallitsevaan maailmankaikkeuden olemukseen. Ehkä nämä kirpeät pakkasilmat ovat siivittäneet pohdinnat tavallistakin syvemmälle :) Niin syvälle sisäiseen ytimeen, että yhtäkkiä sitä tajuaa jälleen ihmisyyden pienuuden sekä toisaalta kaikkeuden ajattoman läsnäolon osana ihmisyyttä tässä vallitsevassa nyt hetkessä.

Pohdinnan seurauksena syntyi selkeä ajatus siitä, että minun visioni oman tietoisuuteni tulevaisuuden tilasta on se, että kykenen tässä ja nyt säilyttämään mahdollisimman äärettömäksi laajennetun tietoisuuden siten, että nykyhetkessä on läsnä kaikkien menneiden kokemusten viisaus, täydellinen laajennettu läsnäolo nykyisyydessä sekä nyt hetken taustalla koko ajan selkeä kuva parhaasta mahdollisesta päämäärästäni tulevaisuudessa. Olen huomannut, että jokainen oivallus on tavallaan sukellus eri tasoilla tapahtuneisiin menneisiin kokemuksiin. Kosketus menneisyydestä kumpuavaan viisauteen. Oivaltaminen tapahtuu kuitenkin aina kussakin nyt hetkessä ja oppiminen on osa nykyisyyttä.

Tietoisuuden laajentuminen tarvitsee näitä oppimisen ja oivaltamisen kokemuksia mutta toisaalta myös kykyä säilyttää ajattomuuden tilan osana tietoisuutta. Kussakin nykyisyyden hetkessä on tärkeää pitää kiinni kohtuullisuuden taidosta ja sallia kunkin hetken paras kombinaatio siitä mitä yksinkertaisesti on. Säilyttää kyky olla sukeltamatta liian syvälle tai liian pitkäksi aikaa menneeseen, ottaa menneisyydestä se, mikä on tarpeen ja päästää kaikesta muusta rakkaudella irti. Nykyisyydessä taasen tulee olla läsnä kohtuullisuus ihan kaikessa, kokemusten keräämisessä, oppimisessa, kärsivällisyydessä, ihmissuhteissa ja oikeastaan kaikessa fyysisessä olevassa. Tämä on ainakin itselleni ollut aina haastavaa mutta nyt, kun tajuaa kohtuuden valtavan merkityksen laajennetun tietoisuuden näkökulmasta, sen harjoittamisen motivaatio on merkittävästi suurempi. Myös itsensä kanssa kasvamisessa tulee erityisesti olla läsnä kohtuus ja armollisuus kaiken aikaa. Jos lempeys itseä kohtaan katoaa, se katoaa myös kaikkialta muualta.

Tulevaisuuden sisällyttäminen tietoisuuteen joka hetki, on myös ollut aina itselleni haastavaa mutta ymmärrän nyt myös sen merkityksen jotenkin uudessa valossa. Ilman tulevaisuutta ja tietoisuutta omasta suunnasta menetetään suuri osa menneisyyden ja nykyisyyden voimasta. Tarvitaan nämä kaikki tasapainossa olemaan läsnä, jotta tietoisuus voi laajentua ja jotta voimme säilyttää mahdollisimman suuren tietoisuuden laajuuden. Jotta ihmisyyden tasolta kykenee ylipäätään näkemään kaikkeuden suuremman kuvan. Jotta ei kadota itseään kaikkeuden suuruuteen ja lopuutomien mahdollisuuksien labyrinttiin.

Läsnäolo on oikeastaan juuri sitä, että säilyttää taustalla ymmärryksen näistä kaikista ajan eri ilmentymistä yhtäaikaa. Näkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan samassa kuvassa. Osana omaa itseä ja sitä matkaa, jota ihmisyydessä on kulkemassa. On valmis laajentamaan näistä jokaista ajan tasoa samassa suhteessa ja päästämään aina tarpeettoman kuorman pois, jotta tietoisuuden tasapaino säilyy.

Tähän loppuun lisään vielä kuvan, joka minua on puhutellut: avannon pintaan syntyneistä jääkukista, joista syntyi ajatus siitä, miten olemme jokainen yksilöinä niin ainutlaatuisia täällä kaikkeudessa ja miten ohuen mustan jään alta on nähtävissä se kaikki syvyys ja eri tasolla oleva maailma, jonka ulottuvuuksia voimme tutkia sukeltamalla jään alle. Jokaisen sukelluksen jälkeen on kuitenkin tarkoitus palata pinnalle ainutlaatuisena kauniina ilmentymänä ja säilyttää kaikki se, mitä pinnan alla on koettu. Pinnalla ollessamme olemme yhtä niin itsemme, pinnan alla olevan kuin ympäröivän auringon valonkin kanssa. Jääkukka tarvitsee näitä kaikkia ollakseen juuri niin kaunis ja ainutlaatuinen kuin on. Säteilevä, valoa heijastava ja moniulotteinen. Pinnalla ihmisyydessä olemme samaa ainetta eri muodossa mutta niin, että kullakin olomuodolla ja tasolla on paikkansa tässä kaikkeudessa.

Jaakukka.jpg

Avainsanat: tietoisuus, ainutlaatuinen, tasapaino, kohtuus, armollisuus

Pölyä nurkissa..

Keskiviikko 3.5.2017 klo 23.41

Jonkinlainen ympyrä on sulkeutunut. Yksi vaihe elämässäni on tullut tiensä päähän ja samalla olen pohtinut useasti tätä sisäistä pyrkimystäni tulla tasapainoisemmaksi ihmiseksi ja haluani säilyttää sisäinen valaistumisen tila kaiken elämän myllerryksen keskellä. Tuntuu, että nimenomaan tuo tasapainon löytyminen on nyt tärkeintä. Se, että on olemassa tasapaino eri elämän osa-alueiden välillä, tasapaino ihmissuhteissa ja jonkinlainen tasapaino oman itsensä ja tunteidensa kanssa. Ettei mikään elämän osa nielaise itseä kokonaan tai joku ihmisyyden puoli unohdu ja hautaudu muun alle täysin. Että on löydettävissä tasapaino henkisen ja fyysisen maailman välillä ja että on tietoisuus kaiken olevan pyrkimyksestä tasapainoon.

Joskus tuntuu kuin olisin valaistumisen matkallani asettunut asumaan uuteen tuntemattomaan taloon ja yksi huone kerrallaan olen valaissut tuon moniulotteisen talon eri puolia ja kerroksia itsessäni. Jokainen elämän kokemus on ikään kuin avannut oven aina uuteen komeroon tai uuteen pimeään tilaan omassa itsessäni ja vähitellen olen uskaltautunut valaisemaan tuon uuden tilan niin kirkkaasti, ettei se enää nosta pelkoa tai epävarmuutta minussa. Kuitenkin aina seuraavassa hetkessä huomaan löytäneeni taas uuden tutkimattoman huoneen tai kokonaisen kerroksen, joka on minussa vielä hämäränä. Uusia kerroksia ja lisäsiipiä rakentuu tähän valaistumisen taloon sen myötä, kun edelliset on käyty läpi.

Yhtenä väsymyksen hetkenä aloin sitten miettimään asiaa hiukan uudenlaisesta lähestymiskulmasta. Entä jos ei olekaan tarkoitus pitää valoja päällä koko talossa ja kaiken aikaa? Jokainen tällainen kohdattu uusi puoli minussa ja "valaistu huone" on tullut näkyväksi ja olen tuon puolen itsessäni tiedostanut. Olen katsonut hyvässä valossa komeron perimmäiseenkin nurkkaan ja nähnyt oman itseni uuden puolen. Olen katsonut pimeästä komerosta löytynyttä pöyä ja rikkinäisiä kohtia rehellisesti. Hyväksynyt ne sellaisena kuin ne ovat ja pyrkinyt oppimaan näkemästäni. Onko ok, että joskus ainoastaan tiedostan tämän "komeron" minussa? Voisinko välillä vain sulkea tuon oven, sammuttaa valot ja siirtyä eteenpäin johonkin toiseen tilaan?

Ehkä osa minua vaivaavasta uupumuksesta kumpuaa siitä, että haluaisin pitää kaiken löytämäni näkyvillä ja tietoisuudessa kaiken aikaa - säilyttää kaiken kokemani valaistuna ja "siivottuna" elämässäni, jotta en eksyisi samaan komeroon montaa kertaa. ..Ainakaan samalla viikolla :) Ja toisaalta huomaan myös, että kannan erilaisia elämän komeroista löytyneitä työkaluja matkassani koko ajan vaikka olisi ehkä viisaampaa kaivaa kukin työkalu käyttöön aina silloin, kun sille on tarvetta ja sopivaa käyttöä. Että ei ole pakko raahata koko työkalupakkia ympäriinsä kaiken aikaa.. Ei ole ihme, että vähän väsyttää!

Uskon, että on oikeastaan hyvin tärkeää sallia itselleen se, että jossakin uudessa ja ahdistavassa tilanteessa säätää valot vähän himmeämmälle ja tarkastelee tilannetta siinä valaistuksessa kuin juuri sillä hetkellä kykenee. Että muistaa olla itselleen armollinen ja uskaltaa kohdata nuo itselleen tuntemattomat omat puolet vähän kerrallaan. Valaisten polkua tai uutta kerrosta itsessä lempeästi ja varovaisesti. Kuin herätellen tietoisuutta ja hyväksyen oman keskeneräisyytensä. Hyväksyen pelon ja epävarmuuden tunteet. Sallien senkin, että vielä ei ole valmis kääntämään valoja täysille - juuri nyt ja juuri tässä kellarikomerossa.

Liekö kevätväsymystä vai mitä mutta tällä viikolla on tuntunut siltä, että pitää vaihtaa omalle ullakolle energiasäästölamput ja antaa itsensä syttyä hitaasti säästöliekillä. Ja pitää muistaa sammuttaa valot poistuessaan sisäisistä huoneistaan, koska valoisa vuodenaika paljastaa pölyt nurkissa muutenkin. On oikeastaan aika mukavaa laittaa ovi perässään kiinni ja todeta, että palaan tämän komeron siivoukseen vasta myöhemmin. Otan kirkkaamman lampun matkaan vasta seuraavalla kerralla. Vähempikin riittää. Tärkeintä on tunnistaa omassa itsessään ja elämässään ne ihan oikeasti tärkeät asiat - suunnata voimavarat siihen, mikä kaipaa valoa juuri nyt. Ja päästää rohkeasti irti kaikesta sellaisesta, joka syö voimavaroja tarpeettomasti. Siirtyä eteenpäin kohti uutta kevättä, uutta sisäistä kasvun ja eheytymisen vaihetta. Uutta elämää.

Avainsanat: valaistuminen, kevätväsymys, tasapaino, valaistu

Minuuden monta muotoa

Lauantai 5.11.2016 klo 21.26

Ihmisyys on todellakin hämmentävä kestävyyslaji :) Joka hetki kohtaan mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä ja tulee vastaan elämäntilanteita, joissa oman sisäisen tilan tiedostamista koetellaan jostakin uudesta näkökulmasta. Palaute oman sisäisen rauhan tilasta tai sen puutteesta peilautuu reaaliaikaisesti sisimmästäni toinen toistaan hämmentävämmiksi kokemuksiksi. Niin myönteisissä kuin vähän vaikeammissakin asioissa. Ikään kuin sisäisestä maailmastani olisi yhtäkkiä tullut ulkoinen todellisuus. Elämän mittainen simulaatio, jossa jokainen ajatus tai tekemäni valinta johtaa uuteen kokemukseen.

Olen huomannut tutkivani myös sisäistä minuuttani jotenkin eri valossa kuin aiemmin. Kenties aiempaa rehellisemmin ja jollain tavalla syvemmällä tasolla. Myöntäen tunteet, jotka ovat olemassa, niiden kätkemisen sijaan. Myöntäen oman inhimillisen vajavaisuuteni ja sisäisen ristiriidan kokemieni tunteiden ja kokemusten välillä. Hyväksyen sen, että en tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja etsien pieniä kiitollisuuden aiheita keskellä epävarmuutta ja muuttosta, jota en voi hallita. Ehkä olen tavoittanut sisimmässäni uudenlaisen tason päästää irti. Oppinut hyväksymään asiat, joihin en voi tässä hetkessä vaikuttaa. Luottamaan, että asiat oikeasti järjestyvät ihmisyyden tasolla vallitsevasta hämmennyksestä huolimatta. 

Tämän päivän oivallus on ollut se, että läpi tämän hämmästyttävän ja ihmeellisen elämän minun sisälläni tuntuu taistelevan kolme erilaista voimaa: sellainen hiukan riitainen mutta toisilleen lempeä "sisäinen perhe". Perheen pää, olkoon nyt nimeltään vaikka "sisäinen isä" minussa koettaa tolkuttaa järjen ääntä ja luoda jonkinlaista logiikkaa kaikkeen kokemaani. Tämä osa minusta pitää "perheen" jalat maassa kiinni ja arvioi koettuja tilanteita isossa kuvassa: peilaa harkiten tekemieni valintojen riskejä ja mahdollisuuksia suhteessa tulevaan. Jonkinlainen perheen sisäinen "riskienhallintapäällikkö".

Samaan aikaan perheen pehmeämpi puolisko, "sisäinen äiti" kokee saman tilanteen tunteella, kuunnellen sisäistä intuitiota sekä kunkin asian vaikutusta sisäiseen olotilaan. Pyrkii eteenpäin luottaen sokeasti fiilikseen ja sisäiseen ohjaukseen siitä tuntuuko kohdattu tilanne oikealta vai väärältä - sen enempää pohtimatta onko tuossa tulkinnassa pienintäkään järjen hiventä. Tämä tunteikas ja herkkä osa minusta on ollut viime aikoina kovasti valloillaan ja pyrkinyt voimakkaiden tunteiden kautta nostamaan olotilan välillä pilviin ja taas toisinaan syvälle epävarmuuden tai pelkojen kuiluun. Tämä lempeä "sisäinen äiti" arvioi kokemuksia täysin eri lähtökohdista kuin tuo kuvaamani ensimmäinen "järjen ääni": tunnustellen luovasti juuri tätä hetkeä ja maistellen miltä kukin tilanne sisäisellä tasolla tuntuu. Tämä sisäinen hahmo minussa on eräänlainen "laatu- ja hyvinvointivastaava", joka peilaa kaikkea koettua tunteisiin, elämän väreihin ja kulloisenkin tilanteen sponttaanisti arvioituun laatuun - hakee hämmennyksen hetkellä luovaa ulospääsyä tilanteesta ja harkinnan sijaan pyrkii lähinnä aktiivisesti eteenpäin. Luottaen ja nauttien sisäisestä varmuudesta. Herkyydellä ja tunteella.

Kolmas osa minussa on iloinen, avoin ja utelias "sisäinen lapsi", joka näkee jokaisessa tilanteessa jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä. Suhtautuu uteliaisuudella ja pilke silmäkulmassa haastaviinkin hetkiin. On välitön ja aito rippumatta hämmennyksen määrästä. Tämä sisäinen lapsi aika useasti kulkee tuon edellä mainitun sisäisen äidin kanssa käsikädessä ja heittäytyy ilman noloutta pintaan nousseiden tunteiden pyörteisiin. Itkee, kun itkettää eikä mieti onko sopiva hetki päästää ilo ja nauru valloilleen. Peilaa suoraan ja suodattamatta sisäisen äidin ohjaamia tunnetiloja. Tämä sisäinen pieni hurmuri minussa on vahvimmillaan tilanteissa, joissa koen oloni sopivalla tavalla turvalliseksi ja hyväksytyksi. Toisinaan sisäinen lapsi minussa voi asettua myös tietoisen tarkkailijan rooliin: katselemaan ja kuuntelemaan hämmästellen kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Hyväksyen kokemukset sellaisina kuin ne ovat ja jollain sisäsyntyisellä tavalla luottaen, että minusta pidetään huolta. Lapsen kaltaisella uskolla tietäen, että joku ottaa syliin, jos satutan itseni liialla rohkeudella tai ottaa kopin, jos putoan pilven reunalta. Tämä "lapsi" minussa pyyhkii pois pettymyksen kyyneet ja nousee kohti uusia leikkejä, kun elämä tiputtaa polvilleen.

Nämä kaikki kovin erilaista minuutta ovat yleensä sulassa sovussa sisimmässäni mutta toisinaan koko perhe on yhtä kaaosta ja köydenvetoa. Jokainen puoli minussa haluaisi olla se joka on oikeassa ja joskus tuntuu, että tuollainen sisäinen "perheriita" saa jonkin hämmentävän tilanteen tuntumaan vain entistä hämmentävämmältä. Jos kykenisikin vain päättämään etukäteen, että tänään kuuntelen vain mitä isä sanoo ja annan muille tyypeille huutia. Tai että tuohon kokemukseen suhtaudun pelkästään lapsen kaltaisella riemulla ja uteliaisuudella. Annan vain mennä enkä välitä riskeistä, tunteista tai seuraamuksista. Mutta valitettavasti en taida kyetä näitä perhekolminaisuuden voimia hallitsemaan vaan ne kaikki ovat yhtä suuria vaikuttajia sisimmässäni. Voin ainoastaan tarkkailla reaktioitani ja hyväksyä näiden erilaisten osien olemassaolon itsessäni. Suhtautua rakkaudella jokaiseen osaan ja etsiä kussakin kokemassani tilanteessa sopivimman tasapainon tämän kokonaisuuden välillä. Voin pyrkiä lähinnä löytämään jonkinlaisen sisäisen perheharmonian ja sisäisen sovinnon tilanteesta riippumatta.

Eipä tähän voi kuin todeta, että on tämä ihmisyys vain niin ihmeellistä! Täynnä monenlaisia kasvun mahdollisuuksia sekä toinen toistaan hämmentävämpiä ajatuksia ja elämänkokemuksia :)

Avainsanat: ihmisyys, minuus, sisäinen tasapaino, sisäinen lapsi

Oman elämäni vastuuviranomainen

Lauantai 1.3.2014

Viime vuosina olen yhä enemmän alkanut kiinnostua yksilön hyvinvoinnin ja työelämän menestyksen yhteydestä toisiinsa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että hyvinvoivat yksilöt menestyvät elämässään keskimäärin paremmin kuin ne, jotka sisäisesti kokevat olevansa uupuneita, epätasapainossa tai muuten vain omasta mielestään "vähemmän menestyviä" kuin mitä kenties haluaisivat olla. Tarkoitan pikemminkin sitä samankaltaisuutta, joka vallitsee menestyvän yksilön ja menestyvän organisaation välillä. Olisi oikeastaan kiinnostavaa tietää onko joku kenties joskus tutkinut tätä yhdenmukaisuutta ihmiselämässä..

Itse olen varsin useasti huomannut, että täsmälleen samat lainalaisuudet, jotka tekevät organisaatiosta tai työyhteisöstä menestyvän, ovat avaimia myös yksilötason hyvinvointiin ja menestykseen: avoimuus, rehellisyys, kyky luoda visioita ja päämääriä sekä kyky korostaa positiivisia asioita. Tärkeässä roolissa ovat jatkuva arvostus itseä ja muita kohtaan sekä kiitollisuus pienistä onnistumisista matkan varrella. Yksilötasolla kyky iloita ja olla kiitollinen onnistumisista omassa elämässään saa aikaan lisää onnistumisia ja toisaalta työyhteisössä kyky palkita ja tehdä näkyväksi jokainen menestyksen askel ovat edellytys sille, että hyvinvointi ja menestys saavat lisää tuulta purjeisiinsa. Uskon, että työyhteisön hyvinvoinnin ja henkilöstöjohtamisen näkökulmista näitä asioita on pohdittu ja myös tutkittu jo vuosikymmeniä mutta kenties aivan yhtä tärkeää olisi tunnustaa tämä sama näkökulma yksilötasolla ja ihmisyydessä.

Entäpä, jos johtaisin omaa itseäni samoilla periaatteilla kuin johtaisin työyhteisöä tai organisaatiota? Ottaisin omassa elämässäni käyttöön laadunhallinnan ja hyvän johtamisen käytänöt. Olisiko se mahdollista ja miten nuo "hyvän johtamisen" periaatteet näkyisivät yksilötasolla? Uskon vakaasti, että jos havainnoisin omaa elämääni systemaattisesti ja yhtä kylmän rehellisesti kuin yritysjohtajan tulee arvoida johtamaansa organisaatiota, olisi huomattavasti helpompaa tehdä päätöksiä ja luoda uusia päämääriä omassa elämässään. Yksilötasolla on aivan liian helppoa ummistaa silmänsä muutostarpeilta ja selitellä itselleen omia kipukohtiaan sillä perusteella, että on yksinkertaisesti helpompaa olla paikallaan. Yrityksen johtamisen kannalta tällainen stabiili tilanne ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Paikalleen pysähtyminen ja ongelmien väistely johtaisivat ennen pitkään toiminnan kannattamattomuuteen ja loppumiseen.

Ainakin minulle itselleni on ollut mullistavaa huomata, miten suuri muutos omassa sisimmässä ja konkreettisessa elämässä tapahtuu, kun alkaa tietoisesti luoda visioita, joita kohti päättää kulkea. Miten valtava voima onkaan sillä, että päättää ja alkaa visualisoida niitä konkreettisia keinoja ja "loistavia lopputuloksia" joita kohti toivoisi omassa elämässään kulkevan. Vielä voimallisempaa tuntuu olevan se, että aivan kuten työelämässäkin, myös oman elämänsä organisaation johtamisen tueksi alkaa kirjata näitä visioita, päämääriä, arvoja ja keinoja ylös paperille. Sanoa itselleen ääneen, esimerkiksi: "minä arvostan tätä ja tätä". "Minä kuljen tasapainoisena kohti tätä valitsemaani visiota". Kaikista tärkeintä tietysti on, että alkaa toimia sen mukaisesti, mitä on päättänyt ja visualisoinut. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikkeus alkaa erilaisia mahdollisuuksia heitellä polun varteen. Uskaltaa ottaa näistä erilaisista mahdollisuuksista kiinni ja seurata uusiakin polkuja, jos ne flowssa vastaan tulevat ja puoleensa vetävät.

Täsmälleen samoin periaattein johtaisin mitä tahansa organisaatiotakin. Päättäväisyydellä, rehellisyydellä, avoimuudella, uskalluksella ja vastuun ottamisella siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ehkäpä tässä tuli tiivistetysti sanottua ne kulmakivet, jotka usein puuttuvat omasta elämästäni silloin, kun tuntuu, että asiat tökkivät tai ovat jämähtäneet paikalleen. Minä itse olen oman elämäni organisaation "toimitusjohtaja". Minä itse olen oman elämäni yrityskonsultti ja vastuuviranomainen. Minä voin valita lakaisenko havaitsemani ongelmat maton alle vai päätänkö pyrkiä kohti muutosta ja vastuun kantamista. Se, mitä havaitsen niin työelämässä kuin omassa elämässäni on vain heijastus siitä, miten olen johtanut omia ajatuksiani, miten rehellinen olen ollut omille tunteilleni ja havainnoilleni. Kaunistelematon peilikuva minusta itsestäni.

Tuntuu, että tästä aihealueesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, koska asian pohtiminen saa innostumaan ja vetää yhä uudelleen puoleensa. Ehkäpä tässä on minun sisäisen organisaationi seuraava visio. Opas oman sisäisen organisaationi johtamiseen. Jälleen kerran yksi havainto siitä, miten täydellisesti olemme yhtä niin monella eri tasolla. Kaikki mitä tapahtuu sisäisessä mikrokosmoksessa minun sisälläni, tapahtuu myös ulkoisesti niin työelämässä, perhe-elämässä, yhteiskunnassa kuin maailmankaikkeudessakin. Eipä voi muuta kuin jälleen kerran hämmästellä tätä suuren vastuun määrää! :)

Avainsanat: hyvinvointi, elämän hallinta, sisäinen rauha, johtaminen, tasapaino