Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21.17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Avainsanat: ykseys, hiljaisuus, äänettömyys, virta, ihmisyys, oleva, liike

Olet runo

Sunnuntai 6.12.2020 klo 17.44

Olen useasti tämän kuluneen vuoden aikana miettinyt mistä löytäisin valon pilkahduksia ja uutta toivoa elämääni, kun tuntuu, että kaikki vähäänkään toivoa herättäneet ideat, suunnitelmat ja visiot ovat nyt kariutuneet. Aiemmin vallinnut yhteys maailmaan ja kommunikaation tutut muodot ovat jatkuvasti vaatineet uusia lähestymistapoja. Välillä tuntuu kuin jäljelle olisi jäänyt vain alati kasvava epävarmuus ja hämmennys tulevasta sekä päivä päivältä syvenevä tyhjyys ja epätoivo. Kuin tyhjä huone vailla valoa.

Maailman muuttunut tila ja uudenlainen tapa elää arkea on pakottanut ainakin minut etsimään kauneutta, toivoa ja yhteyttä maailmaan aivan uusista näkökulmista. Olen löytänyt esteettisiä ilon hetkiä, rohkeutta ja rauhaa esimerkiksi joistakin satunnaisista kuulemistani sanoista, yksittäisistä kuvakulmista jossakin elokuvassa tai hetkellisistä yhteyden ja ymmärryksen tunteista jonkun toisen kanssa kommunikoidessa. Toivon kipinät ovat syntyneet nyt paljon pienemmistä palasista kuin joskus aiemmin. Sellaisista vain ohi kiitäneistä arjen kohtauksista ja talven harmaudessa hetkellisesti ohi vilahtaneista valkoisen sävyistä.

Yksi tällainen toivoa herättänyt hetki on tuo otsikoksi poimimani ajatus. Olet runo - Nuo sanat liikuttivat minua ja pysäyttivät eräässä rakkaani kanssa käydyssä viestiketjussa. Pohdimme tuossa lämminhenkisessä keskustelussa luovuutta ja sen vaikeutta, kun yhteisen tekemisen mahdollisuudet ovat olleet niin kovin vähissä viime aikoina. Kävimme viestitellen keskustelua myös siitä, millainen oivaltamisen mahdollisuus ja kasvun lähde on yksilön käymä sisäinen dialogi. Miten upeaa on, kun voimme antaa ajatusten virrata täysin vapaasti ja aina on olemassa tuo mahdollisuus olla oman itsensä analyytikko, tutkija ja oman elämänsä havainnoija. Miten itsensä ja omien ajatusten analyyttinen tarkastelu suo meille joka hetki uuden mahdollisuuden laajentaa tietoisuuttamme sekä luoda uudenlaista suhdetta vallitseviin näkökulmiin ja maailmaan. Sisäinen dialogi tarjoaa meille loputtomasti uusia tilaisuuksia oppia ja kasvaa ihmisenä. Että vaikka kohtaamiset ovat juuri nyt kovin vähissä, niin voin silti aina toimia itse itselleni keskustelun avaajana ja luovuuden herättelijänä. Olen oman elämäni tutkimusmatkailija. Minusta tuossa ajatuksessa on jotakin kovin lohdullista ja se sai minut hymyilemään.

Eniten minua kuitenkin sykähdytti tuo kaunis ajatus, että olen runo. Tuo ajatus oli kuin siemen, jonka rakkaani lempeästi kylvi minun mieleni puutarhaan. Tuosta siemenestä aloikin pian itää pienen pieni uusi ajatusten taimi, joka synnytti jälleen uusia sanoja ja virtaavia kauniita ajatuksia.

Minä olen runo. Olen syntynyt luovuuden voimasta ja ajatuksen virrasta.

Minun runoni on kuin puro, joka virtaa läpi elämän ja ihmisyyden. Säkeeni ovat vapaita kaikesta määrittelystä. Olen vapaa ihmisyyden vaatimuksista ja luovuuden rajoista, joita mieleni tuottaa. Yksinkertaisesti vain olen ja virtaan. Minun runoni virtaa sinussa.

Puhdistan virtauksellani elämästä kaiken sellaisen, joka on jo käynyt tarpeettomaksi ja puhdistun itsekin joka hetki luovuuden virrassa säilyttämällä olemukseni alati muuttuvana. Syvällä tuon säkeiden ja sanojen puron pohjalla lepää kultaisia hippuja ja kauneutta, jotka voi nähdä vain, kun aurinko valaisee juuri sopivasti veden pintaa. Kuulet kauneuden säkeet, kun vain pysähdyt kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta.

Hiljaisuus on minun totuuteni - täysin äänetön hengen läsnäolo. Hiljaisuuden kautta runot ovat minussa, koko ihmisyydessä sekä siinä ikuisessa virrassa, jota elämä on. Minä säilytän yhteyden kauneuteen, toivoon ja rakkauden läsnäoloon aina ja niin kauan, kun vain uskallan olla täysin määrittelemätön ja vapaa. Kuin aamukaste puun oksalla, joka haihtuu vähitellen ilmaan.

Minun luovuuteni syntyy totuuden valosta. Hiljaisuuden kautta tuo totuus vallitsee minussa. Olen runo ilman sanoja ja musiikki ilman ääntä. Olen täydellinen vapaus ja paineeton sanojen laine. 

Tuntuu, että näiden ajatusten kautta olen löytänyt jälleen rauhan ja uskallan vihdoin hyväksyä itsessäni myös täydellisen hiljaisuuden, tyhjyyden ja vapauden tilan. Minä voin olla näkymätön, äänetön ja vailla muotoa, koska se on ainoa tila, jossa rakkaus virtaa täysin vapaasti. Vain minun mieleni kuvitelmista nousevat nuo erilaiset määritykset, rajoitteet ja pelot, jotka ihmisyydessä pitävät mieltäni otteessaan.

Voin päästää näistä kaikista irti ja vain olla kuin tuuli sinun ihollasi - vailla suuntaa ja tarvetta kiinnittyä mihinkään. Hiljaisuuden runossa vain olen ja hengitän jälleen. Olen kiitollinen siitä, että sanat itävät minun luovuuteni puutarhassa. Olen tyyni ja kuljen kohti valoa ja uutta kevättä. Kellun vapaudessa ja vain nautin.

Avainsanat: toivo, kauneus, sisäinen dialogi, valo, oivallus, hiljaisuus, vapaus

Mielen hiljaisuus

Sunnuntai 2.12.2018 klo 14.43

Talvikuukausina on luontevaa rauhoittaa vähän tahtia ja antautua sisäiselle hiljaisuudelle. Viime viikkoina on usein ollut tunne, ettei löydy yhtään sanaa kuvata tämän hetkistä elämääni tai niitä hiljaisia mielen aaltoja, jotka sisäisessä maailmassani kohtaavat kokemusmaailmani rantakalliot rikkoutuen pieniksi pisaroiksi ajatusten tyynessä meressä. On vain syvä mielen hiljaisuus ja kiitollisuus tästä hetkestä. Ilman sanoja ja vailla suuria oivalluksia.

Sisäinen pysähtyminen ja rauhallisemman tahdin löytyminen elämään tähän vuodenaikaan on minulle välttämättömyys. Luontainen tapa olla, hengittää ja keino selviytyä talven pimeydestä. On aika siirtyä henkisen kasvun "sisäänhengitys" -vaiheeseen ja luovuuden suvantoon, jossa ideat kypsyvät hitaammin kuin auringon lämmittäessä. Sisäisen kaamoksen aikana mieleni hiljaisuudesta syntyvät kenties ne kaikista syväluotaavimmat ajatukset ja hedelmät, jotka ravitsevat laajentuvaa tietoisuutta pitkälle eteenpäin. Ajan kanssa kehittyen täydelliseen olomuotoonsa. Koen tämän "sisäisen kaamoksen" tärkeänä voimavarana ja luovuuden virtaa pitkässä juoksussa ylläpitävänä voimana.

Se, että uskaltaa kohdata välillä mielensä täyden hiljaisuuden, pysähtymisen aikaansaamat tuntemukset ja täydellisen läsnäolon ihmeellisen tilan, on portti näiden syvempien oivallusten äärelle ja oman todellisen itsensä kohtaamiselle. Hiljaisuus on paitsi äänen ja ajatusten puuttumista myös aistien terävöitymistä ja läsnäolon kyvyn vahvistumista. Toisaalta hiljaisuuden eheyttävä voima kasvaa sitä hedelmällisemmäksi, mitä pidempään sitä fyysisellä tasolla sietää ja mitä syvemmälle hiljaisuuden itsessään päästää. Koen, että hiljaisuus ja sanattomuus ovat minulle tie sisäiseen valoon - tilaan, jossa kaikki tarpeettomat mielen harhat katoavat ja jäljelle jää lopulta syvä rauha, arvostus sekä äärettömän rakkauden voima.

Tällaista samaa hiljaisuuden tilaa ja sen suomaa tyyntä oloa hyödynnän arjessa usein muutoinkin, kun tunteet myllertävät tai väsymys painaa harmaita pilviä sisäisen valon eteen. Mielen hiljaisuus voi äkkiseltään tuntua ahdistavalta, jollei ole tottunut etsimään tyyntä omasta sisäisestä maailmastaan. Kovin usein etsimme vastauksia ja helpotusta elämän pyörteessä syntyneeseen epätaspainoon jostakin itsemme ulkopuolelta. Sen sijaan, että turvautuisimme kaikista helpoimmin tavoitettavaan työkaluun omassa sisäisessä hiljaisuudessamme. Kuunnellen, sallien kaiken olla ja päästäen pala kerrallaan irti kaikesta sellaisesta, joka ei ole enää tarpeen. Irrottaen otteen peloista ja mielen varjoista, joiden harmauteen olemme ihmisyydessä aivan liian tottuneita.

Kun mielen hiljaisuudelle suo riittävästi aikaa ja edes pieninä välähdyksinä kohtaa oman todellisen itsensä, alkaa tämä hiljainen tila kutsua puoleensa muutoinkin. Hiljaisuuden tila alkaa tuntua ihmeellisen turvalliselta ja jopa todellisemmalta kuin fyysisen maailman haasteet. Mielen hiljaisuuden kautta fyysinen tuska ja ihmisyyden kokemusmaailma kohtaavat jotakin fyysisyyttä ja ihmisyyttä paljon voimallisempaa ja vakaampaa. Valon ja äärettömän rakkauden lähteellä sinut itsesi sekä sisäisen ulottuvuutesi määrättömän voiman. Todellisuuden ja laajemman tietoisuuden siitä kuka sinä olet ja miksi olet olemassa.

Kuten kirjoittaminen ja sisäisen maailmani sanoittaminen tekstiksi myös hiljaisuus on osa minua. Osa jotakin perustavaa laatua olevaa olemusta minussa. Hiljaisuudesta käsin voimaannun ja löydän yhteyden itseeni. Hiljaisessa ja pimeässä luonnossa pysähtyen jää jäljelle vain sisäinen maailma, täydellinen tyyneys ja olotila, joka vain on. Hiljaisuus johtaa hetkessä elämisen taitoon ja sisäisen valon voimistumiseen täysin luonnostaan. Ilman yrittämistä ja ilman tarpeita. On vain kiitollisuus tästä hetkestä ja tämän hetken täydellisestä tasapainosta. On vain nyt ja ei mitään.

Avainsanat: mielen hiljaisuus, pysähtyminen, kiitollisuus, valo, kokemusmaailma, läsnäolo

Ajatuksia yksinäisyydestä

Sunnuntai 26.8.2018

Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa, jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Yksinäisyyden tilasta kumpuaa niin mielen meteli kuin täydellinen hiljaisuuskin. Yksinäisyyttä saatetaan pelätä ja se voi tuntua joskus ahdistavalta mutta itsensä kohtaaminen alkaa siitä, että sietää yksinäisyyttä ja havainnoi sen kautta nousseita ajatuksia tai tunteita itsessään.

Ehkä yksinäisyys on minulle kuin maaperä, josta hedelmällinen kasvu voi alkaa mutta kuten kasvitkin tarvitsevat maaperän ja ravinteiden lisäksi myös valoa ja vettä - myös henkinen kasvu vaatii otollisen maaperän lisäksi rohkeutta peilata itseään ja ajatuksiaan muiden kanssa. Ilman sosiaalisia rajapintoja ja ihmisten kohtaamista en saa samanlaista mahdollisuutta nähdä ja kokea omaa itseäni. Jokainen ihmisyydessä koettu elämänkokemus tuo elämään valon potentiaalin; mahdollisuuden arvostaa itseään ja nähdä ympäröivä maailma rakkauden kautta. Jokainen sosiaalinen rajapinta taas suo mahdollisuuden lisätä sisäistä kasvua, oppia jotakin itsestään sekä ravita kasvun maaperää tunteiden kokemisen kautta.

Toisaalta muiden ihmisten kautta näemme sekä itsemme että maailman, jossa yksinäisyyden kokemus vallitsee. Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Joskus ajattelen, että olen kuin puu, joka juurruttaa itsensä erillisyyden harhaan eli juurtuu kokemukseen yksinäisyydestä. Puu kaivaa olemuksensa perustan sille, että kokee sisäisesti olevansa yksin ja eksynyt alkulähteestään. Kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää tai tuntea yhtä syvää yksinäisyyttä tai erillisyyden tunnetta. Ja kuitenkin jokaisella meistä juuret ovat samassa maaperässä! Kasvettuaan vahvemmaksi puu alkaa tiedostaa voivansa kohdata muita ja löytää erilaisten kohtaamisten kautta uutta näkökulmaa omaan kokemusmaailmaansa.

Mitä vahvemmat juuret ja perusta kasvulle ovat, sitä kauemmas voimme kurottaa oksiamme ihmisyyden eri ulottuvuuksiin. Emme enää pelkää tunnemyrskyjen aikaan saamaa heilumista, emme pelkää enää kaatuvamme, emmekä menetä uskoamme tai luottamustamme elämään vuodenaikojen vaihtuessa. Uskallamme kohdata muutokset ja elämän vaihtelun tyynenä ja luottavaisena. Tunnemme juuremme ja vuosirenkaamme. Hyväksymme yksinäisyyden maaperän, josta koko ihmisyys ja elämä kumpuavat. Hyväksymme valon, jota tarvitsemme kasvaaksemme vaikka tuo valo paljastaisi itsestämme myös ne varjoisat kohdat, joita emme haluaisi katsoa.

Henkisen kasvun näkökulmasta juuri sinä olet valo. Myös jokainen kohtaamasi sielu tuo valoa, johon peilaamme itseämme ja jonka olemassaolo paljastaa sinulle uusia kasvun mahdollisuuksia täällä ihmisyydessä. Olen kiitollinen sinusta ja valosta, jota tuot elämääni. Olen kiitollinen ihmisyyden maaperästä, johon olemme yhdessä juurtuneet. Olen myös kiitollinen kokemusmaailmasta, johon oksani kurottautuvat. Ilman vallitsevaa kokemusmaailmaa en kykenisi kasvuun enkä oppisi tuntemaan eri variaatioita tunteista. En saisi mahdollisuutta koskettaa rakkautta sinun kauttasi. Olen kiitollinen yksinäisyyden illuusiosta sekä sen moninaisista oivallusten virroista. Ilman yksinäisyyden hedelmällistä maaperää en kokisi ihmisyyttä tai sen suomia loputtomia kasvun mahdollisuuksia. Yksinäisyydestä kumpuaa rakkaus, joka on suurempi kuin erillisyyden harha. Yksinäisyyden tunteen tila katoaa ja jäljelle jää vain syvä kiitollisuus.

Avainsanat: yksinäisyys, rakkautta, erillisyyden harha, hiljaisuus, juuret, kokemusmaailma, kiitollisuus