Elämän verkostoissa

Maanantai 29.4.2019 klo 18.54

"Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino."

Ajattelin tässä eräänä päivänä, että ihmisyydessä oleminen on monella tavalla verkottumista sekä erilaisia sidoksia, jotka kyteytyvät toisiinsa ihmisyyden eri osa-alueilla. Voisiko koko ihmisyyttä kuvata siten, että olemme kaikki yhtä ja samaa verkottunutta rakennetta, osa samaa yhteistä olevaa ja ykseyttä? Kukin yksilö ja olento on kuin osa toisiinsa ja kaikkeuteen kytkeytynyttä näkymätöntä verkostoa ja näin ollen tavalla tai toisella sidoksissa toisiinsa.

Verkostomainen olevaisuus kuvaa mielestäni melko hyvin koko fyysistä ulottuvutta siten kuin itse sen ymmärrän. Näkymätön verkostomainen olevaisuus mahdollistaa kommunikaation erilaiset muodot, intuitiivisen yhteisen tietoisuuden verkoston eri osien välillä sekä ajatusten uskomattoman voiman tuon fyysisen olevan muokkaamiseksi. Jokainen verkoston osa kokee ja tuntee joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken, mitä jokin osa toisaalla verkostossa kokee, ajattelee ja tuntee. Pienikin energian liike on yhtäaikaa sekä verkoston yksittäisessä osassa että kokonaisuudessa.

En tietenkään väitä, että tämä kuvaus olisi ehdoton totuus tai ainoa mahdollinen tapa kuvata olevaa mutta jostain syystä itselle tämä vertaus tällä hetkellä toimii. Olen kuluneen vuoden aikana päätynyt myös työskentelemään verkostomaisen toiminnan parissa ja samalla tällainen hiukan erilainen tapa hahmottaa fyysistä maailmaa ja etenkin kaikkea toimintaa fyysisyydessä on alkanut kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Tuntuu siltä kuin olisin ajatutunut nykyiseen työhöni myös siitä syystä, että ymmärtäisin ykseyttä ja sen toiminnan "lainalaisuuksia" vielä paremmin kuin ennen.

Olen oppinut tämän matkani varrella, että verkostomainen rakenne on monella tapaa upea mahdollisuus mutta tuo myös erilaisia haasteita niin ihmisyyteen kuin ajattelutapoihinkin, koska verkostomaisessa olevassa ei ole samanlaista hierarkiaa tai yhtä suoraviivaista ohjausta kuin mihin perinteisessä toiminnan tai rakenteen johtamisessa olemme tottuneet. Verkostomaisen olevaisuuden laajuus ja jatkuva liike luo tilanteita, joissa toisistaan kovin kaukana äärilaidoilla olevat osat eivät välttämättä enää tiedosta toisiaan tai eivät ymmärrä kokonaisuuden näkökulmasta tätä yhteistä olevaisuutta. Mitä kauempana ulkolaidalla verkostossa yksittäinen osa sijaitsee, sen todennäköisemmin tuo osa kokee itsensä erilliseksi ja kokonaisuudesta hiukan irralliseksi. Reunoilta käsin kykenee näkemään vain ne verkoston osat, jotka ovat itseä lähinnä ja ehkä myös "ulkolaidalla" oleva osa tätä kaikkeutta resonoi herkemmin toisten sellaisten olevien kanssa, jotka ovat itsensä kanssa samankaltaisia.

Toisaalta tässä verkostomaisessa olevaisuudessa suurinta yksinäisyttä ja turhautumista saattavat kokea ne olevaisuuden osat, jotka ovat fyysisessä muodossa syntyneet lähimmäs koko verkoston keskiötä, eli ovat lähinnä sitä olevaisuuden teoreettista pistettä, jossa kaikki verkoston rakenteet kohtaavat toisensa. Tästä näennäisestä "keskiöstä" käsin verkoston kaikki ulottuvuudet ja suunnat ovat näkyvissä, laajentuva loputon kaikkeuden "rakenne" avautuu ja tietoisuus kokonaisuuden monimuotoisuudesta on näin ollen kaikista verkoston osista laajin. Kuvittelen, että kenties myös tuolla sisemmässä osassa verkostoa olevien yksilöiden väliset keskinäiset sidokset ovat kaikista voimallisempia, jotta kokonaisuus ei hajoaisi osiin olevaisuuden jatkuvasti laajentuessa ja jatkuvan kollektiivisen kommunikaation paineessa.

Jos ajattelee kaikkeuden olevan tällainen kolmiulotteinen verkostomainen rakenne kuten vaikka elämänkukan loputon laajentuva olemus, onko verkoston "keskiössä" tällöin ykseyden alkulähde ja se kaikkeuden piste, josta tuo verkosto on ennen olevaa saanut alkunsa? Onko olemassa se jokin yksi piste, johon päästyämme lopulta irtaannumme fyysisestä olevasta ja siirrymme jonkin epäfyysisen olomuodon kautta kenties jonkinlaiseen epäolevaan tietoisuuden muotoon? Irrottaudumme lopullisesti fyysisistä ihmisyyden rajoitteista ja vapautamme tietoisuutemme jälleen ykseydelle.

Lopulta ajattelen kaiketi, ettei ole niin merkityksellistä millaisin sanoin, vertauksin tai ajatuksin olevaisuutta itselleen kuvaa. Tärkeämpää on se, että tunnistaa ja tiedostaa tavalla tai toisella olevansa osa laajempaa kokonaisuutta. Tiedostaa vastuunsa tämän kaikkeuden osana. Itselleni tällaiset visuaaliset mielikuvat ovat joskus se helpoin tapa oivaltaa jotakin uutta tai jotakin vanhaa uudesta näkökulmasta. Kuvittelen maailmankaikkeuden kämmenelleni ja kuvitelmassani voin tarkastella sitä uteliaasti, ihmetellen ja kurkistaen sen osiin sisälle eri tarkastelukulmista. Haluan ymmärtää kaikkeuden, irrottautua tarpeettomista fyysisen maailman rajoista ja antautua tuntemaan itsessäni koko kaikkeuden.

Resonoin suurinta mahdollista kiitollisuutta olevasta, rakkautta kokonaisuutta ja kaikkia sen osia kohtaan sekä lempeyttä ja myötätuntoa, jotta yhteinen ymmärrys lisääntyisi. Jokainen olevaisuuden osa ja ihmisyyden sidos on yhtä tärkeä. Tunnen luontaista yhteyttä juuri sinuun ja voimaannun eniten sidoksesta, joka välillämme vallitsee - sellaisista sidoksista, jotka resonoivat rakkautta. Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino.

Yhteinen ajatus, yhteinen liike ja yhteinen voima.

Isälle

Sunnuntai 11.11.2018 klo 18.57

Mitä isä tai isyys minulle merkitsee? Jostain syystä elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko menettäneet isänsä varhain tai jotka ovat muista syistä eläneet ilman isän fyysistä läsnäoloa arjessa valtaosan elämästään. Itsellänikään ei ole oikein kunnollista ymmärrystä siitä, mitä kaikkea isyys voisi elämässä parhaassa tapauksessa tarkoittaa. Varmasti hyvän isyyden perusta olisi ainakin läsnäolo ja kommunikaatio kuten minkä tahansa muunkin hyvän ihmissuhteen perustana on. "Turvallinen" on sana, joka itselläni tulee ensimmäiseksi mieleen, kun mietin millainen toivoisin isän olevan, jos voisin valita. Hyvä isyys on myös ymmärtävää ja kärsivällistä. Samoista elementeistä kai isyys lopulta kostuu kuin hyvä vanhemmuuskin. Luottamuksesta ja siitä, että elämän haasteista päästään eteenpäin yhdessä hyväksyen kummankin vajavuudet ja keskeneräisyys ihmisenä. Nämä asiat eivät tunnu katoavan vaikka ikää on tullut lisää ja haasteet ovat vuosien saatossa muuttaneet muotoaan.

Toisaalta henkisestä näkökulmasta koen, että sisäisesti isyys on minulle kuin järjen ääni - se alkulähteen vakaa voima, joka virtaa meissä jokaisessa. Isien viisaus on se, joka luo uutta elämänenergiaa ja kohottaa kohti laajempaa tietoisuutta. Voima, jonka kautta kaikkeuden viisaus virtaa ja tietoisuus on olemassa. En kyllä osaa sanoa, mistä kaikesta tämä "määritelmä" kumpuaa mutta näin itse olen kokenut. Isyys on myös maskuliinista energiaa minussa, joka kestää elämän myrskyissä ja kantaa yli heikoista hetkistä. Lempeän, herkän ja intuitiivisen minäni vastavoima, jota tarvitaan, jotta luovuus olisi tuottavaa ja jotta olisi voimia jatkaa eteenpäin elämässä.

Monelle henkiselle ihmiselle sana "isä" tarkoittaa kenties myös jumalaa tai jumaluutta kaikessa olevassa. Jotakin korkeampaa voimaa, joka on yhteytemme ykseyteen. Itse koen tämän kuvaamani voiman aika neutraalina ja jatkuvasti läsnäolevana virtana, en niinkään perinteiseen jumalkäsitykseen tai maskuliinisuutteen liittyvänä vertauskuvana. Vain uutta luovana energiana ja olevana.

Ihmisyydessä tarvitsemme henkisen ja psyykkisen kehityksemme kannalta kokemuksia sekä isyydestä että äitiydestä - malleja vanhemmuudesta. Ilman, että nämä vanhemmuuteen liittyvät kokemukset välttämättä henkilöityisivät tiettyihin henkilöihin isänä tai äitinä. Tarvitsemme mallia välittävästä läsnäolosta, turvallisuudesta ja luottamuksesta, jonka pohjalta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi. Koen, etten itse ole saanut ihan parhaita eväitä elämälle tästä näkökulmasta ja sen huomaa usein arjessa omassa pyristelyssäni vanhempana. Oma keskeneräisyys on kuin puuttuisi toinen jalka vanhempana olemisesta. Sitä nilkuttaa tilanteesta toiseen parhaansa mukaan mutta kovin usein löytää itsensä maasta polviltaan kokien epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Ei löydä tietä ulos loputtomien haasteiden sokkelosta, joten välillä tekee mieli luovuttaa ja vain antaa periksi. Sitä toivoisi kai salaa itse yhä olevansa lapsi tai teini, joka ei ota vastuuta mistään ja ulkoistaa omat ongelmansa muiden syyksi. Että joku muu ottaisi sen isän tai äidin roolin, vetäisi rajat ja taistelisi vanhemmuuden eturintamalla arvostavan käytöksen puolesta loputonta taistelua. Ottaisi syliin ja lohduttaisi, kun väsyttää. Kuuntelisi ja ymmärtäisi, kun voimat on vähissä.

Haluan omistaa tämän kirjoituksen omalle isälleni ja pukea jotenkin sanoiksi sen, että olemme kaikki yhtä keskeneräisiä. Että minäkin koetan kyllä parhaani vaikka kommunikaatio ei aina sujukkaan välillämme eivätkä vastaan tulevat asiat ole aina helppoja. Ja että joskus toivon, että ihmissuhteita olisi mahdollista korjata puolin ja toisin yhtä suoraviivaisesti kuin vaikka rikkoutuneita esineitä. Voisi järjestellä sekaisin hajonneet palaset ja liimata ne takaisin loogiseksi kokonaisuudeksi - koota uudelleen ehjäksi esineeksi. Ihmissuhteissa hajonneet palaset vain ovat välillä kovin vaikeita tavoittaa ja vielä vaikeampia korjata. Hyvä alku on kai kuitenkin se, että ottaa sen ensimmäisen askelen ja tarttuu siihen palaseen, jonka pystyy näkemään. Nostaa sen rakkaudella pöydälle tarkasteltavaksi ja pyytää anteeksi. Kohtaa nöyrästi sekä toisensa ihmisinä että kunkin hajonneen palasen yksi kerrallaan.

Toivon, että joskus koittaa se päivä, että ymmärrän olla viisaampi suhteessani sinuun ja uskallaan nähdä oman osuuteni sekaisin menneiden palasten kasassa. Toivon, että me molemmat löydämme rohkeutta tarttua liimaan ja palasiin, joista uusi alku voi lähteä syntymään. Että vielä joskus näemme yhteisen polkumme ehjänä ja tartumme toisiamme kädestä. Että voimme kulkea eteenpäin anteeksiannon ja kiitollisuuden voimin sekä yhdessä löytää sen todellisen päämäärän, jota kohti kuljemme tässä elämässä. Hyväksyen olevan ja kaiken koetun sellaisena kuin se on. Hyväksyen toisemme ja itsemme.

Pimeyttä kohti

Lauantai 13.10.2018 klo 22.40

Yleensä tämä pimenevä vuodenaika saa minussa mielen hiljentymään ja ajatukset kääntymään kohti sisäistä maailmaa. Pimeyden vuodenaika ohjaa luontaisesti hiljaisuutta kohti, pysähtymään ja lepäämään. Tämä syksy on tuntunut jotenkin erilaiselta kuin koskaan aiemmin. Keho ja mieli ovat edelleen voimakkaassa luomisen virrassa ja fyysinen kaipaus lepoon ei ole vielä tavoittanut minua.

Myös pimenevät illat tuntuvat tänään erilaiselta - jotenkin monitahoisimmilta ja kutsuvammilta kuin ennen. Kuin ulkoinen luonnon pimeys ja pimeys minussa kohtaisivat ensi kertaa toisensa samalla aaltopituudella. Tutkiskellen ja toisiaan tarkkaillen. Melkein kuin sisäinen pimeys minussa olisi muuttunut ja tullut tasavertaiseksi osaksi muuta kokonaisuutta. Ilman pelkoa tai vastustelua. Kuin pimeys olisi yhtäkkiä luonteva osa minua kuten valo ja luovuuden virtakin.

Pysähdyin tunnustelemaan, miten tässä hetkessä koen pimeyden minussa ja miltä pimeyden eri ulottuvuudet tuntuvat. Olen joskus kokenut, että uudet tuntemattomat osat minua ovat pimeyttä ihmisyydessä. Kohtia, joita en ole halunnut itsessäni katsoa tai en ole vielä ollut valmis kohtaamaan. Olen myös kokenut, että pimeyttä minussa ovat mieleni luomat pelot ja kokemusten jäljet, jotka nostavat esiin uusia pelkoja. Tuntemattomia ulottuvuuksia ja sellaisia tuntemuksia, joita en ole osannut kohdata hyväksyen ja rakkaudella itsessäni. Kuin olisin kantanut kaiken näennäisen valoisuuden alla salattuja ulottuvuuksia, jotka olen itse värittänyt pelolla uteliaisuuden sijaan ja kuvitellut nämä pimeydeksi. Pimeys minussa on usein myös surua ja masentuneita ajatuksia, jotka saavat hetkittäin kohtuuttoman suurta tilaa tietoisuudessani. Tunteita, joita en aina haluaisi kohdata: yksinäisyyden, häpeän ja syyllisyyden taakkaa, joka painaa ryhdin matalaksi ja latistaa luottamusta sekä estää pääsemästä takaisin kiinni kaikkeuden eteenpäin vievään virtaan. Pimeyteen johtavat tunteet ovat ilon ja kepeyden vastavoimia, jotka saavat uutta voimaa pelkojen ravitsemana.

Mietin myös, että syntyykö ajatus pimeydestä vain oman kokemusmaailmani rajallisuudesta? Koemmeko pimeydeksi asiat, joiden on meille uskoteltu olevan paheita tai väärin siinä arvopohjassa, josta meidät on kasvatettu? Vai uskallammeko aidosti tarkastella uusia ja tuntemattomia ulottuvuuksia meissä itsessämme uteliaisuudella? Olemmeko aidosti sallivia ja rakastavia jokaista ajatustamme kohtaan? En tarkoita tietenkään, että kaikki ihmisyydessä ilmenevä toiminta tai teot olisivat suotavia tai toivottavia vaan sitä, ettemme torjuisi paheina tai pelkojen vuoksi polkumme varrelta kohtaamisia tai kokemuksia, joiden kautta saattaisimme oppia uutta sekä itsestämme että ihmisyydestä. Olemmeko näennäisen pimeyden vankeja vai aidosti rohkeita kohtaamaan myös ne tunteet ja kokemukset, joista meillä ei ole aiempaa ymmärrystä?

Onko pimeys ihmisyydessä lopulta mitään näistä vaiko jotakin sellaista, jolle ei löydy sanoja? Ilmeneekö pimeyden kokemus ihmisyydessä vain kokemusmaailmamme tai sen rajallisuuden kautta vai onko olemassa jotakin vielä ihmisyyttäkin voimallisempaa pimeyden ulottuvuutta, jota emme fyysisestä maailmasta käsin kykene hahmottamaan? Ja jos on, niin onko pimeyden luonne muutakin kuin valon puutetta? Sitä kaikkea valon ja kauneuden vastakohtaa, joka toimii tasapainon ylläpitäjänä kaikkeudessa.

Oma tämän hetkinen ymmärrykseni rajoittuu kokemusmaailmaan, jossa kaikki pimeydeksi kokemani suuntaa lopulta kasvonsa valoon ja muuttaa muotoaan rakkaudellisen kohtaamisen, uteliaisuuden ja sallivuuden voimasta. Pimeys minussa on aina samassa suhteessa valon määrään ja näiden tasapaino säilyy, kun vain onnistun säilyttämään tai palauttamaan sisäisen tasapainoni ja tarkastelen kokemusmaailmaani rehellisesti. Katson siis tässä hetkessä pimeyttä silmiin rohkeammin kuin ennen, uteliaana ja hyväksyen olevan.

Sallin pimeyden ja pelkojen olla osa minuutta. Osa ihmisyyttä ja rehellistä kasvun maaperää. Joskus näiden ulottuvuuksien kautta kohtaan henkilökohtaista kärsimystä, surua ja epätoivoa mutta sallin myös niiden olla olemassa. Olla osa ihmisyyden kokemusmaailmaa ja elämän tummia sävyjä. Käännän katseeni kohti pimeyden vuodenaikaa ja toivotan pimeyden minussa tervetulleeksi yhtä lempeästi ja hyväksyvästi kuin ilon ja seesteisyydenkin. En tuomitse tai torju näitä ulottuvuuksia itsessäni vaan tutkin minuutta aiempaa uteliaammin, syvällisemmin ja paljastaen itsessäni uusia tunnemaailman kerroksia. Pimeys ja valo kohtaavat minussa tasavertaisina kietoutuen toisiinsa. Sulautuen yhdeksi. 

Tietoisuuden palapeli

Sunnuntai 7.10.2018

On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin.

Eräs nuori ja innovatiivinen luennoitsija totesi kerran, että eläminen nykymaailmassa vaatii uskallusta oppia vähän paljosta eikä toisin päin kuten asiantuntijaosaamista arvostavassa yhteiskunnassa aiemmin on ollut tapana tehdä. Keskustelimme liike-elämän disruptiosta ja siitä, mitkä osaamisalueet tai toimialat ovat hänen näkemyksensä mukaan voimissaan vielä tulevaisuudessakin. Miten mielenkiintoista olisi nähdä hiukan pidemmälle tulevaan ja osata olla muuttuvassa maailmassa korkealla aallon harjalla. Nähdä kauas ja laaja-alaisesti.

Henkisen kasvun ja oman itseni äärellä pohdin näitä samoja teemoja. Miten monenlaisia työkaluja onkaan "markkinoilla", kun puhutaan henkisyydestä, sisäisestä kasvusta tai vaikka valaistumisesta. Loputon ja alati lisääntyvä määrä erilaisia oppisuuntauksia, menetelmiä ja työkaluja. Osa tällaisista suuntauksista jo itsessään korostaa sitä, että ainoastaan omistautuminen tälle yhdelle polulle ja kärsivälliselle harjoittelulle suo mahdollisuuden pysyvän henkisen tilan saavuttamiselle. Vain erikoistumalla tälle yhdelle polulle on mahdollista nousta muun maailman yläpuolelle ja "valaistua".

Mitä pidemmälle omaa henkistä matkaani olen kulkenut, sitä vankemmin olen alkanut ajatella, että koen valaistumisen matkan juuri päin vastoin. Että matka itsessään on tärkeämpi kuin yksikään suuntaus tai menetelmä, jota olen harjoittanut. Että tietoisuuden laajentuminen pysähtyy, jos tässä kaikkeuden vauhdikkaasti muuttuvassa virrassa jää liiaksi kiinni johonkin yhteen näkökulmaan tai suuntaukseen.

Paljon tärkeämpää tietoisuuden laajentamisen näkökulmasta on se, että oppii ymmärtämään riittävällä tasolla asioita, joita kokemusmaailman kautta havainnoi. Ja, että oppii hyväksymään sekä kokemansa maailman että lukuisat erilaiset mahdollisuudet kohdata tämä vallitseva todellisuus. Ainakin oman kokemuspohjani kautta koen vahvasti, että on paljon hyödyllisempää ymmärtää moniulotteisesta maailmasta useita eri ulottuvuuksia kuin syventyä elämänsä ajaksi johonkin yhteen tiettyyn näkökulmaan. Koen, että tietoisuuden laajentuminen tapahtuu nimenomaan monitasoisen oppimisen ja useiden erilaisten palasten yhdistämisen kautta.

Voisi ajatella, että tietoisuus on valtava palapeli, jossa kunkin yksilöllinen sielun potentiaali ja kulloinenkin elämäntehtävä määrittävät sen kuinka monta palaa tässä tietoisuuden palapelissä on olemassa. Ehkä myös sen, millainen kuva tuosta elämän mittaisesta palapelistä lopulta muodostuu. Ihmisyyden matkalla saamme mahdollisuuden löytää ja kerätä talteen näitä palasia sitä mukaan, kun olemme valmiita nuo palaset vallitsevassa tietoisuudessamme näkemään. Välillä saatamme kulkea ohi ja olla huomaamatta joitakin palasia, joita meille tarjoillaan mutta saamme myöhemmin uusia mahdollisuuksia, kun kykymme nähdä selkeämmin on kehittynyt tai kun läsnäolomme kussakin hetkessä on voimistunut. Kaikki palaset ovat koko ajan olemassa matkan varrella mutta tietoisuutemme on kuin valo, joka valaisee maisemaa ja saa meidät näkemään asioita, jotka aiemmin ovat jääneet näkökenttämme ulkopuolelle tai mielemme varjoihin. Mitä laajemmalle tietoisuutemme valo ulottuu, sitä helpompi meidän on tätä ihmisyyden matkaa kulkea: nähdä, kokea ja luottaa, että olemme oikealla tiellä.

Tietoisuuden palapeli valmistuu verkkaisesti ja juuri sellaiseen tahtiin kuin itse valitsemme. Jokainen erilainen henkisyyden suuntaus tai työkalu on ainakin minulle tarjonnut pienen pussillisen uusia palasia asetettavaksi kokonaiskuvaan. Usein johonkin menetelmään tai työkaluun tutustuminen on vaatinut oman aikansa ja sen lisäksi myös palasten asettelu osaksi kaikkea aiemmin opittua on vienyt minulta aikaa. On pitänyt antaa itselle aikaa uusien näkökulmien integroitumiselle sekä antaa myös mielen tasolla riittävästi aikaa pureksia uutta, jotta kokonaisuuden kannalta keskeiset ja tärkeimmät palaset on kyennyt löytämään. Joitakin palasia olen pohdinnan jälkeen siirtänyt sivuun ja jättänyt tarkoituksella odottamaan, koska niille ei ole vielä tuossa hetkessä löytynyt liittymäpintaa aiemmasta kokemuspohjastani.

Koen, että jos olisin jäänyt liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan vain yhtä ainoaa palasta, olisin menettänyt mahdollisuuden koota kokonaiskuvaa, joka on lopulta paljon tärkeämpi kuin yksikään yksittäinen palanen. Mikäli olisin jäänyt liiaksi kiinni johonkin yhteen henkiseen suuntaukseen, olisin toiminut kaikkeuden alati muokkautuvaa virtaa vastaan ja hidastanut etenemistäni vapaassa olemassaolossa. On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin. Kuten muotoilun ja taiteen tekijät tapaavat sanoa: ei tule rakastua itse omaan tuotokseensa, koska silloin maailma ei saa mahdollisuutta kokea tuota teosta eikä myöskään joku toinen saa mahdollisuutta luoda edelleen jotakin uutta tuon teoksen voimasta ja sen innoittamana.

Tietoisuuden laajentuminen on yksi ihmisyyden perustehtävistä - syy, jonka vuoksi ihmisyys on olemassa. Kenties on paljon muitakin olemassaolon perusteita mutta minulle tämä näyttäytyy tärkeimpänä. Haluan oppia uutta ja ymmärtää olevaa. Ihmisenä minulla on ehtymätön kyky laajentaa tietoisuuttani ja koen, että minun tulee arvostaa ja kunnioittaa tätä kykyä. Minulla on suorastaan velvollisuus hyödyntää tätä kykyä ja valaista itseäni, jotta näen selkeämmin. Minulla on velvollisuus myös valaista polkua niille, joita kohtaan, jotta näemme yhdessä vielä tätäkin laajemmin. Jotta jonakin päivänä voimme yhdessä asettaa sen viimeisen palasen tietoisuuden palapeliin ja lopulta nähdä koko kuvan. Jotta voimme nähdä koko kaikkeuden ilman ihmisyyden verhoja tai mielemme varjoja - nähdä olemassaolon todellisen olemuksen.

Ainutlaatuinen yksilö - osana ääretöntä

Sunnuntai 25.2.2018 klo 13.17

Onko laajennettu tietoisuus olemassa ilman ajallista ulottuvuutta vaiko sidoksissa nimenomaan ajattomuuteen? Millainen tietoisuus sinulla on juuri tässä vallitsevassa nyt hetkessä? Entä millainen tietoisuutesi on tulevaisuudessa? Millainen haluaisit sen olevan - millainen on sinun tietoisuutesi kirkkain visio?

Pysähdyin taannoin pohtimaan ajattomuutta, kaikkeuden ääretöntä laajuutta ja toisaalta omaa laajentuvaa tietoisuuttaani suhteessa vallitsevaan maailmankaikkeuden olemukseen. Ehkä nämä kirpeät pakkasilmat ovat siivittäneet pohdinnat tavallistakin syvemmälle :) Niin syvälle sisäiseen ytimeen, että yhtäkkiä sitä tajuaa jälleen ihmisyyden pienuuden sekä toisaalta kaikkeuden ajattoman läsnäolon osana ihmisyyttä tässä vallitsevassa nyt hetkessä.

Pohdinnan seurauksena syntyi selkeä ajatus siitä, että minun visioni oman tietoisuuteni tulevaisuuden tilasta on se, että kykenen tässä ja nyt säilyttämään mahdollisimman äärettömäksi laajennetun tietoisuuden siten, että nykyhetkessä on läsnä kaikkien menneiden kokemusten viisaus, täydellinen laajennettu läsnäolo nykyisyydessä sekä nyt hetken taustalla koko ajan selkeä kuva parhaasta mahdollisesta päämäärästäni tulevaisuudessa. Olen huomannut, että jokainen oivallus on tavallaan sukellus eri tasoilla tapahtuneisiin menneisiin kokemuksiin. Kosketus menneisyydestä kumpuavaan viisauteen. Oivaltaminen tapahtuu kuitenkin aina kussakin nyt hetkessä ja oppiminen on osa nykyisyyttä.

Tietoisuuden laajentuminen tarvitsee näitä oppimisen ja oivaltamisen kokemuksia mutta toisaalta myös kykyä säilyttää ajattomuuden tilan osana tietoisuutta. Kussakin nykyisyyden hetkessä on tärkeää pitää kiinni kohtuullisuuden taidosta ja sallia kunkin hetken paras kombinaatio siitä mitä yksinkertaisesti on. Säilyttää kyky olla sukeltamatta liian syvälle tai liian pitkäksi aikaa menneeseen, ottaa menneisyydestä se, mikä on tarpeen ja päästää kaikesta muusta rakkaudella irti. Nykyisyydessä taasen tulee olla läsnä kohtuullisuus ihan kaikessa, kokemusten keräämisessä, oppimisessa, kärsivällisyydessä, ihmissuhteissa ja oikeastaan kaikessa fyysisessä olevassa. Tämä on ainakin itselleni ollut aina haastavaa mutta nyt, kun tajuaa kohtuuden valtavan merkityksen laajennetun tietoisuuden näkökulmasta, sen harjoittamisen motivaatio on merkittävästi suurempi. Myös itsensä kanssa kasvamisessa tulee erityisesti olla läsnä kohtuus ja armollisuus kaiken aikaa. Jos lempeys itseä kohtaan katoaa, se katoaa myös kaikkialta muualta.

Tulevaisuuden sisällyttäminen tietoisuuteen joka hetki, on myös ollut aina itselleni haastavaa mutta ymmärrän nyt myös sen merkityksen jotenkin uudessa valossa. Ilman tulevaisuutta ja tietoisuutta omasta suunnasta menetetään suuri osa menneisyyden ja nykyisyyden voimasta. Tarvitaan nämä kaikki tasapainossa olemaan läsnä, jotta tietoisuus voi laajentua ja jotta voimme säilyttää mahdollisimman suuren tietoisuuden laajuuden. Jotta ihmisyyden tasolta kykenee ylipäätään näkemään kaikkeuden suuremman kuvan. Jotta ei kadota itseään kaikkeuden suuruuteen ja lopuutomien mahdollisuuksien labyrinttiin.

Läsnäolo on oikeastaan juuri sitä, että säilyttää taustalla ymmärryksen näistä kaikista ajan eri ilmentymistä yhtäaikaa. Näkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan samassa kuvassa. Osana omaa itseä ja sitä matkaa, jota ihmisyydessä on kulkemassa. On valmis laajentamaan näistä jokaista ajan tasoa samassa suhteessa ja päästämään aina tarpeettoman kuorman pois, jotta tietoisuuden tasapaino säilyy.

Tähän loppuun lisään vielä kuvan, joka minua on puhutellut: avannon pintaan syntyneistä jääkukista, joista syntyi ajatus siitä, miten olemme jokainen yksilöinä niin ainutlaatuisia täällä kaikkeudessa ja miten ohuen mustan jään alta on nähtävissä se kaikki syvyys ja eri tasolla oleva maailma, jonka ulottuvuuksia voimme tutkia sukeltamalla jään alle. Jokaisen sukelluksen jälkeen on kuitenkin tarkoitus palata pinnalle ainutlaatuisena kauniina ilmentymänä ja säilyttää kaikki se, mitä pinnan alla on koettu. Pinnalla ollessamme olemme yhtä niin itsemme, pinnan alla olevan kuin ympäröivän auringon valonkin kanssa. Jääkukka tarvitsee näitä kaikkia ollakseen juuri niin kaunis ja ainutlaatuinen kuin on. Säteilevä, valoa heijastava ja moniulotteinen. Pinnalla ihmisyydessä olemme samaa ainetta eri muodossa mutta niin, että kullakin olomuodolla ja tasolla on paikkansa tässä kaikkeudessa.

Rakkautta ja rajoja

Lauantai 20.1.2018 klo 16.20

Vuosi on alkanut kovin voimallisissa tunnelmissa ja jokin aivan uudenlainen sisäinen varmuus on juurtunut sisäiseen rakenteeseeni. Ehkä syynä on ollut juuri oikeaan hetkeen ajoitettu loma, riittävä lepo ja näiden myötä palautunut olotila. Juuri nyt on oikea aika tälle voimaantumiselle.

Selkeimmin tämä muuttunut tila näkyy ja tuntuu siinä, että on yhtäkkiä hyvin helppo asettaa rajat niin itselleni kuin ympärilläni oleville ihmisille. Tuntuu, että tiedän tasan minkä verran jaksan, mitä haluan saada aikaan ja mitkä asiat pitää rajata pois kustakin hetkestä. Kuin automaatio-ohjaus olisi nyt jotenkin aiempaa vakaammin päälle kytkettynä ja toimisi samanaikaisesti useilla eri tasoilla. Kuin oma sisäinen totuuteni suorastaan vaatisi sen ilmentämistä joka hetki. Ja jokin uusi ja terve voima kannustaisi minua pitämään kiinni vain siitä, mikä tuntuu itselle oikealta. Pitämään huolta oman elämäntehtäväni toteuttamisesta - niistä juuri minun rakenteessani olevista muutosvoimista, jotka minun kauttani luontevimmin kaikessa olevassa virtaavat. Nimenomaan tämä huima virtaus ja virrassa elämisen voimallisuus tuntuvat nyt vahvasti.

Olen huomannut, että oman totuuden ääneen sanominen tai jollekulle jakaminen vaativat sisäisesti sitä, että asettaa selkeät rajat sen suhteen mitä haluaa jakaa ja millaisissa tilanteissa oman totuutensa tietoisesti nostaa esiin. Sitä, että uskaltaa asettaa rajat myös omalle sisäiselle rehellisyydelle, suoruudelle ja totuuden puhumiselle. Asettaa rajat niin rakkaudelle kuin rakkauden puutteellekin. Samalla kun antaa kaikkeuden voiman viedä, muistaa fyysisellä tasolla vastuun ja sielullisella tasolla herkyyden tärkeän merkityksen. Tietoisuus toimii monella tasolla samanaikaisesti ja kovin vaivattomasti. Mahtavaa!

Itselleni luontaista on toimia jonkinlaisena muutosvoimana tai katalyyttinä asioiden eteenpäin virtaamiselle ja ongelmakohtien poistumiselle. Joskus tuntuu kuin pelkkä läsnäolo saisi aikaan ympärilläni sen, että erilaisia ongelma- tai kipukohtia nousee esiin, epäterveitä toimintatapoja ja rakenteita paljastuu sekä paikoilleen jumittuneita asioita alkaa tulla näkyviin. On itseasissa ollut paljon helpompaa olla aiemmin aktiivinen toimija ja näkyvä muutosvoima kuin tämä nykyinen minä: olla läsnäolija, havainnoija ja sallia kaikkien tarpeellisten muutosten tapahtua ilman omaa aktiivista "yrittämistä". En koe olevani myöskään passiivinen vaan pikemminkin jonkinlainen muutosvirtaa välittävä ja vahvistava voima ilman, että lopputulosta tarvitsee enää ohjata millään tavalla. Tämäkin on osa sisäistä oman roolini rajaamista. Toisaalta sitä, että pystyy keskittymään yhteen muutostarpeeseen kerrallaan ja toisaalta sitä, että voi sallia kaiken olla niin kuin se on. Uskaltaa ja voi sallia muutoksen sekä siihen liittyvät reaktiot ilmentyä sellaisina kuin ne ovat. Sallia myös sen, että jokainen kanssakulkija on samanlaisessa ohjauksessa ja viisaudessa kuin itsekin koen olevani. Että kaikki tarpeellinen tapahtuu vaikka en olisikaan niin aktiivinen tai vaikken pyrkisi vaikuttamaan lopputulokseen millään tavalla. Riittää, että olen.

Oman totuuden puhumisesta kävin tällä viikolla mielenkiintoisen keskustelun teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Keskustelimme siitä, mitä tarkoittaa raamatun lause, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Siitä, että onko kaiken taustalla jokin konkreettinen voima tai tietoisuus vaiko lukematon määrä erilaisia todellisuuksia, joiden kautta jumaluus tai voima meissä jokaisessa heijastelee itseään tässä maailmassa? Entä mistä lopulta voi tietää onko kenenkään toisen totuus samankaltainen kuin omani. Olisiko silloin mikään totuus lopulta oikea totuus vaiko vain loputon määrä erilaisia tarkastelukulmia? Ja toisaalta mitä, jos joku näistä maailmassa vallitsevista "totuuksista" on sittenkin se yksi ja ainoa oikea? Voinko koskaan oikeastaan tietää kaikkeudesta mitään muuta kuin oman tulkintani ja ymmärryskykyni kautta sen totuuden, joka minulla on. Vaikka lopulta olisinkin täysin "väärässä" ja joku samaan aikaan ymmärtäisi sen aidon tai "oikean totuuden".

Tiedän - en kai tässä hetkessä usko itsekään ajatukseen, että olisi jokin ihmisyyden ulkopuolella oleva konkreettinen "oikea totuus" tai fyysinen voima vaan ehkä pikemminkin niin, että tuo voima on ja näkyy erilaisina ilmentyminä jokaisen yksilön kautta. Että perimmiltään totuus ja jumaluus näkyy meissä jokaisessa, joka hetki ja vain on. Ihmisen halu ymmärtää jumaluutta on saanut tälle voimalle monta nimeä ja monta symbolista tarinaa. Kuitenkin kyse on lopulta universaalin rakkauden ilmentämisestä ja oman voiman merkityksen ymmärtämisestä sekä siitä, että opimme itse asettamaan itsellemme rajat sille, mitä ilmennämme ihmisyydessä. May the Force be with You!

Mieleni hiljainen aalto

Sunnuntai 4.7.2010 klo 12.31

Näin kesällä usein tuntuu, että myös ajatukset ovat lähteneet "lomalle" vaikka fyysisessä maailmassa ei lomaa tänä kesänä olekaan tiedossa. Pää on raukea ja ihana tyhjyys valtaa olotilan. Mieli on kuin kirkas sininen taivas yläpuolellani; vakaa, tyyni ja ääretön. Silloin tällöin jokin laiska poutapilvi kuljettaa jonkun ajatuksen tämän hiljaisen taivaanmeren poikki ja ikäänkuin rikkoo tämän täydellisen sisäisen hiljaisuuden.

Havahduin pieneksi hetkeksi tästä seesteisyydestä pohtimaan jälleen kristustietoisuutta ja ykseyttä suhteessa kohtaamiini ihmissieluihin tässä maailmassa. Jokin eilispäivän IOK:n harjoituksessa sai minut havahtumaan kesäisestä tyyneydestäni. Jokin pieni liikahdus sai aikaan lempeän aallon sisäiseen tyyneyteen.

Tätä harjoitusta lainaten: "Se, joka käyttää Kristuksen näkökykyä, löytää rauhan, joka on niin syvä ja hiljainen, häiriintymätön ja täysin muuttumaton, että maailmassa ei ole sille vastapuolta. Vertailut vaikenevat tämän rauhan edessä. Ja koko maailma häviää hiljaisuuteen, kun tämä rauha sen valtaa ja kantaa sen lempeästi totuuden luokse, niin ettei se enää ole pelon koti. Sillä rakkaus on tullut ja parantanut maailman antamalla sille Kristuksen rauhan." ( OT 305)

Olen tätä näkökulman muutosta ja kristustietoisuutta pohtinut usein ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jälleen olen oivaltanut jotakin syvempää jo entuudestaan tutusta teemasta. Näkökulman muutos pitää sisällään jälleen kaiken totuudesta. Avain on tämän näkökulman eläminen todeksi omassa elämässään. Kristuksen näkökyvyn käyttäminen. Käyttäminen isolla K:lla. Käyttäminen ilman mitään mielen valikointia ja tietoista suuntaamista. Ilman tätä elämän mittaista polkua ja jokaista kohtaamaani sielua, anteeksiannon harjoittamista ja näkökulman muutosta en voi saavuttaa täydellistä rauhaa pysyvästi. Ja jälleen muistaminen nousee ylitse muiden. Koko elämän kokemusten ja haasteiden hälinä hiljentyy ja katoaa, kun vain muistan. Muistan kuka minä oikeasti olen. Muistan olevani yhtä kaiken olevan kanssa. Muistan käyttää uutta näkökulmaa suhteessa kaikkeen olevaan matkani varrella. Muistan antautua ja sallia asioiden olla. Muistan luottaa.

Ykseyden teema on myös vallannut tilaa mieleni hiljaisilla aalloilla. Olen pohtinut ykseyttä suhteessa ihmissuhteisiin. Miksi jokin ihmissuhde tuntuu tärkeämmältä kuin jokin toinen? Miksi löydän yhden ihmisen kanssa "yhteisen sävelen" helposti ja luontevasti, kun taas jonkun toisen kanssa kommunikaatio takkuaa vaikka tekisi mitä? Miksi ihmismieli rakastuu toiseen ihmiseen ja jokin toinen tuntuu lähes luotaan työntävältä?

Hirveä määrä "hassuja" kysymyksiä ja aina vain törmään yhteen ainoaan vastaukseen. Kaikki meistä ovat osa tätä samaa symbolista harhaa. Jokainen sielu, jonka kohtaan, peilaa minulle jotakin minusta itsestäni, minun oman mieleni sisäisestä tilasta. Ne tilanteet, kun muistan nähdä toisen ihmisen Kristuksen silmien kautta näyttäytyvät minulle valoisina, rakkaudellisina ja luonnollisina, kun taas sellaiset sielut, joiden kohdalla unohdan tämän näkökulman, tuntuvat etäisiltä, haasteellisilta ja jopa vastenmielisiltä. Rakastuessaan on jotenkin helpompi muistaa, että rakastaessani tätä yhtä ihmistä, rakastan koko kaikkeutta kuin, jos arvostelen tai tuomitsen toista, muistaa, että arvostelen tai tuomitsen koko maailmaa ja näin ollen myös itseäni.

On myös paljon helpompi arvostaa ja ylistää jotakuta toista kuin itseään. Ja miten helposti ihmismieli asettaa näkemiään asioita tärkeysjärjestykseen. Rakastamaansa ihmistä on hyvin helppo arvostaa ja ylistää. Mutta ylistämällä yhtä unohtaa samalla "tuomitsevansa" toista. Vaikka tiedostaisimme elävämme symbolista elämän harhaa on vaikea muistaa, että myös minä itse ja se kaikkein "tärkeimmältä" tuntuva ihminen elämässäni on vain osa täysin samaa harhaa kuin koko muu kaikkeuskin. Ylistämällä ja arvostamalla ykseyden ja kristustietoisuuden näkökuman kautta jokaista sielua täsmälleen samalla tavalla, täysin tasavertaisina suhteessa kaikkeen olevaan, arvostamme aidosti itseämme. Ja arvostamalla itseämme, arvostamme myös toisia.

Kristustietoisuuden ja ykseyden teemat yhtyvät mielestäni näissä ajatuksissa täydellisesti. Näkökulman muutos on avain anteeksiantoon ja anteeksiannon käyttämisen kautta lakkaamme vähitellen tuomitsemasta itseämme. Kristustietoisuus on yhtä kuin ykseyden muistaminen. Ja muistaessamme ykseyden emme voi enää valita muuta kuin Rakkauden. Ja taivas on jälleen tyyni ja hiljainen, mieleni merellä ajatuksen aalto katoaa, rauha on ikuinen ja ääretön.

Tulkoon valkeus ihmismieleen..

Lauantai 2.1.2010

Vaikka vuosi on juuri vaihtunut ja joulusta on jo vierähtänyt viikko, haluan yhä jakaa kanssanne itseäni syvästi koskettaneen ajatuksen joulun sanomasta. Koska mikään ei ole sattumaa ja maailma todellisuudessa ihmeitä täynnä haluan uskoa, että tälläkin pienellä havainnolla on oma merkityksensä matkalla valkeuteen.

Joulua ennen törmäsin muutaman kerran "sattumalta" tähän samaan joululauluun, jonka olen kai kuullut useasti ennenkin, mutten aiemmin ole pysähtynyt kuulemaan sen perimmäistä sanomaa. Pekka Simojoen upea laulu nimeltä "Tulkoon joulu" sai minut tänä jouluna todella pysähtymään ja löytämään jotakin uutta sismmästäni. Lainaan tähän hänen sanoitustaan:

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut, Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Tahtoisin päästä paimeneten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu kun koitti, tiesikö kukaan: tuo ensi joulu sai muuttaa historian.

Joulu on taas...

Ikuisen joulun jos tahdot löytää, sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan. Et löydä kultaa, et juhlapöytää, löydät vain seimen ja tallin koruttoman.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on."

Nämä hengellisen joululaulun sanat saivat kyyneleeni virtaamaan, rakkauden tulvan sydämeeni ja sanat myös kuvaavat ihmeellisellä tavalla sitä, miten koin joulun sanoman avautumisen itsessäni ja sisimmässäni juuri tänä jouluna.

Kuin se Siemen, mikä sydämiimme on kylvetty jo aikojen alussa ja minkä vain rakkaus ja valo saa kasvamaan, yhtäkkiä alkaa versota, synnyttää uuden ikuisen elämän ja Kristustietoisuuden meissä jokaisessa. Kääntymällä hiljaisuuteen, sydämeeni, pyhän Jumalan alttarin ääreen, löydän todellisen rauhan ja vapautuksen omasta itsestäni. Ikuisen joulun. Yhtäkkiä olen todellakin vapaa tämän maailman kahleista, mieleni harhoista ja sen sijaan löydän sisimmästäni täydellisen rauhan, suuren rakkauden ja ikuisen vapauden!

Kuulin tästä laulusta muutaman todella hienon tulkinnan juuri ennen joulua ja se varmasti osaltaan sai minut pysähtymään ja kuulemaan laulun sanomaa. Kuitenkin havaitsin joulun pyhien jälkeen, että joka kerran, kun syystä tai toisesta heräsin keskellä yötä, kuulin sisimmästäni kumpuavan nämä sanat. Yritin vielä silloinkin hetken uskotella itselleni, että kyseessä on vain joululaulu, jossa nyt sattuu vain olemaan harvinaisen tarttuva sävel ja upeat sanat. Harvoinpa mikään laulu on niin tarttuva, että se jää pyörimään päähäni päiväkausiksi :)

Kunnes tässä aivan uuden vuoden kynnyksellä koin tämän laulun sanoman valtaavan mieleni joka kerran hiljentyessäni. Viimeinen "kolahdus" tapahtui kun sain vuoden viimeisessä työvuorossa työpariltani lahjaksi joululevyn, jolla "yllättäen" tämä laulu oli erittäin upeana tulkintana. Tajusin samassa taas kerran, että mikään asia ei pyöri päässäni sattumalta. Minun ei ole tarkoitus unohtaa näitä sanoja eikä etenkään tätä sanomaa. Minun joulun ihmeeni on ollut tämän asian oivaltaminen: joulun sanoma on avain, joka meillä jokaisella on. Kristustietoisuus syntyy meissä jokaisessa ja saamme lahjaksi ikuisen rauhan ja vapauden. Ja että kertaus on opintojen äiti. Saamme joka vuosi uuden mahdollisuuden palauttaa tämä sanoma mieliimme, jos se vuoden kiireissä on päässyt unohtumaan. Jokainen vuosi on uusi mahdollisuus ja uusi syntymä meissä jokaisessa.

Nyt alkava vuosi saa vatsanpohjassa aikaan ihanan kutkuttavan tunteen. On alkamassa jotakin todella uutta ja todella upeaa. Ihmeiden aika on nyt, juuri tässä hetkessä! Ja uusi alkava vuosi tuo jälleen tullessaan yhä uusia muutoksia ja hiumasti kiihtyvän loppukirin kohti "spiraalin" keskustaa.

Täydellistä onnellisuutta ja rauhaa jokaiselle tässä hetkessä!

Tulkoon Joulu mp 3

Ihmissuhteet avaimena Kristustietoisuuteen

Maanantai 2.11.2009 klo 23.23

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi elämässäsi on paljon erilaisia ihmissuhteita? Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että jokin ihmissuhde on erityisen vaikea tai peräti aivan tarpeeton hyvinvointisi kannalta? Meillä jokaisella on monenlaisia ihmissuhteita: ystävyys-, perhe- ja parisuhteita sekä lukemattomia arkisia ihmissuhteita työssä, koulussa, kaupassa, harrastuksissa, asioidessa jne. Oletko ajatellut miten merkityksellisiä ovat nämä kaikki kohtaamasi ihmissielut, niin läheiset kuin satunnaiset kohtaamisetkin?

Olen huomannut omalla henkisellä polullani, että juuri kaikenlaiset ihmissuhteet ovat hurjan suuria kasvun mahdollisuuksia ja antavat myös loistavan mahdollisuuden peilata itseään ja omaa sisäistä tilaansa suhteessa aiempaan. Haluaisin tässä tuoda esiin hiukan syvällisempää näkemystä ihmissuhteista kaiken kaikkiaan. Koen, että aivan jokainen ihmissielu, jonka kohtaat polullasi, on merkityksellinen ja samanarvoinen. Jokainen kohtaamasi ihminen on Luojan sinulle antama lahja, jonka voit joko havaita ja hyödyntää oman sisäisen kasvusi kannalta tai sitten olla havaitsematta ja jatkaa eteenpäin entiseen malliin.  Jokainen ohittamasi mahdollisuus tulee eteesi yhä uudelleen ja uudelleen kunnes olet valmis kohtaamaan haasteen ja muuttamaan näkökulmaasi. Tilanteet ja erilaiset muodot näistä Luojan lahjoista vain vaihtuvat välillä uusiin.

Jokainen kohtaamasi ihmishahmo antaa sinulle ainutlaatuisen mahdollisuuden löytää todellinen Kristus sinusta itsestäsi. Jokainen tällainen mahdollisuus on avain huimaan harppaukseen kohti sisäistä valon ja rauhan tilaa, joka sinussa on, kunhan vain annat itsellesi mahdollisuuden tavoittaa tämä rauhatila sisimmässäsi. Kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, miten sinä itse näet ja koet kohtaamasi ihmissielun.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus valita, mistä ajatuksesta käsin lähestyt toista ihmistä tai tilannetta. Sinun oma ajatuksesi luo nämä kohtaamasi tilanteet ja sinun oma sisäinen tilasi heijastuu kuin peilistä tämän toisen sielun kohtaamisen myötä. Ja mikä hienointa, tämä ”peili” ei milloinkaan valehtele. Se paljastaa armottomasti oman sielusi sisäisen tilan ja todelliset syvimmät ajatuksesi ja tunteesi, tiedostit niitä sitten itse tai et.

Huimaa minusta on se, että yhtäkkiä tajuaa, miten suuri mahdollisuus meillä jokaisella on edessämme joka hetki useita kertoja vuorokaudessa! Että kysymys on lopulta vain siitä, että alamme nähdä nämä ihmissuhteet niiden todellisessa merkityksessään: Valtavina Luojan lahjoina, jotka on meille annettu rakkaudella vain siitä syystä, että voisimme niiden kautta oppia todellisen anteeksiannon merkityksen elämässämme. Näiden moninaisten ihmissuhteiden kautta saamme mahdollisuuden tavoittaa oman todellisen olemuksemme ja sisäisen Kristus-valon itsessämme. Voimme ymmärtää olevamme täällä harhan maailmassa vain ja ainoastaan siitä syytä, että voisimme harjoittaa anteeksiantoa ja sen tehdessämme huomata olevamme yhtä Luojan ja jokaisen kohtaamamme sielun kanssa.

Koetapa huviksesi millainen vaikutus sisäiseen tilaasi on sillä, että päätät vaikka vain yhden ainoan päivän ajan elämästäsi katsoa jokaista - aivan jokaista - vastaasi tulevaa olentoa rakkaudella ja ilolla. Ei ole merkitystä sillä tapaatko päivän aikana yhden vai kenties viisikymmentä sielua. Katso jokaista heistä täysin samanarvoisesti, katso rakasten ja lempeästi ja sano sitten mielessäsi: ”Minä olen kuolematon henki ja täydellisesti yhtä Sinun kanssasi tässä hetkessä. Rakastan Sinua täysin ja täydellisesti.”

Älä anna minkään ulkoisen asian vaikuttaa itseesi tai ajatuksiisi kohdatessasi erilaisia ihmissieluja. Keskity ainoastaan säilyttämään täydellinen rakkauden ja ilon tunne sisimmässäsi jokaisessa kohtaamisessa. Saatat huomata, miten helppoa on saavuttaa tunne ykseydestä ja siitä, että olet yhtä juuri tämän edessäsi olevan ihmissielun kanssa. Päätä, että näet jokaisen kohtaamasi ihmishahmon taakse ja etsit Kristuksen valoa ja rakkautta hänen olemuksensa sisältä. Löytäessäsi tämän valon edessäsi olevasta ihmishahmosta, olet todellisuudessa löytänyt oman sisäisen Jumalan osasi ja Kristuksen sinusta itsestäsi. Voin lämpimästi suositella tällaista näkökulman muutosta. Kannattaa kokeilla!

Tarina Anteeksiannosta

Sunnuntai 18.10.2009 klo 20.48

Ystävieni vinkistä sain käsiini Sergei O. Prokofjevin kirjan nimeltä "Anteeksiantamisen henkinen merkitys". Tässä kirjassa anteeksiantoa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja erityisesti antroposofisesen lähestymistavan kautta. Eräs kirjan tarina anteeksiannosta kosketti minua erityisen syvästi, joten haluan jakaa tarinan tässä lainaten suoraan Sergei O. Prokofjevin tekstiä. Kertomus on alkujaan peräisin Georg G. Ritchien teoksesta "Return from Tomorrow", jota ei tiettävästi ole suomennettu. Tarinan pääaiheena on Georg Ritchien yliaistillinen kokemus vuodelta 1943, jolloin hän oli Yhdysvaltain armeijan Barkleyn leirillä koulutettavana toista maailmansotaa varten.

.....

"Sairastuttuaan nimenhuudossa saatuun ankaraan keuhkokuumeeseen ja häilyttyään sen seurauksena jonkin aikaa elämän ja kuoleman rajalla, Georg Ritchiellä oli useita yliaistillisia elämyksiä fyysisen ruumiinsa ulkopuolella. Tekijän kaikkien kirjassa kuvaamien selvännäköisten elämysten keskipiste ja samalla niiden suurin kohokohta oli epäilemättä eteerisen Kristuksen yliaistillinen kohtaminen Maahan rajoittuvassa henkisessä mailmassa.

Edessä olevan työn tehtävänä ei ole kuvata tarkemmin Georg Ritchien kertomaa kohtaamista yliaistillisen Kristuksen kanssa, tulkitsemisesta puhumattakkaan. Pikemminkin riittää sen sanominen, että tämä ratkaisi koko hänen myöhemmän elämänsä ja antoi sen kululle täysin uuden suunnan. Georg Ritchiestä, nykyaikaisesta, materialistisesti suuntautuneesta nuoresta miehestä tuli syvästi kristillinen ihminen, jota yksikään kristillinen traditio ei vakuuttanut kristinuskon perustotuuksista, vaan välittömästi henkinen maailma. Toive Kristuksen kohtaamisesta yliaistillisesti vielä kerran siivitti häntä mitä voimakkaimmin tämän keskeisen elämyksen jälkeen Kristuksen ilmestyttyä hänelle selvännäköisessä näyssä.

"Sinä vuonna tuntemani yksinäisyys, vieraantuminen maailmasta ja ympärilläni olevista asioista; eikö kaikki tämä ollutkin kaipausta takaisin hetkeen, jolloin olin Kristuksen seurassa?", hän kirjoittaa kirjassaan.

Tätä henkiseltä maailmalta pyytäen ja kysyen piti Georg Ritchien elää vielä monia kuukausia, kunnes runsaan vuoden kuluttua hänen yliaistillisesta kohtaamisestaan Kristuksen kanssa tuli henkisestä maailmasta vastaus. Se viittasi mahdollisuuteen kokea Kristus aivan toisella tavalla, mikä siitä lähtien tuli tärkeimmäksi hänen elämässään. Hän itse kuvaa uutta tietoaan sanoilla: "Tiedostin äkkiä, ettei ollut oikein etsiä Häntä menneisyydestä, vaikka siitä olikin vasta viisitoista kuukautta. Tuona iltapäivänä Bethelin kadulla tiesin, että jos toivoin tuntevani Kristuksen läheisyyden - ja toivoin tätä enemmän kuin mitään muuta - minun oli löydettävä se hänen päivittäin eteeni asettamista ihmisistä."  Tämä merkitsi Georg Ritchielle itselleen aivan uutta tietä Kristuksen luokse, ja hän puhuu sen alusta hänelle ominaisella amerikkalaisella suoraviivaisuudella: "Tiedostin ensimmäisen askelen merkitsevän luopumista yrityksestä tavoittaa Jeesuksen ylimaallista ilmestystä ja sen sijaan hänen etsimistään ruokapöydän toisella puolella istuvien kasvoista."

Sitten hän kuvaa muutamia tapauksia sellaisista Kristuselämyksistä kohtaamiensa ihmisten välityksellä. Ne olivat melkein aina kohtaamisia, joista hän selvänäköistä elämystään muistaen voi sanoa täydellä vakaumuksella: "Kyllä, tämän edessäni seisovan ihmisen silmien läpi ilmestyvät minulle Kristuksen kasvot." Tällöin ei ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, missä määrin Georg Ritchien kohtaama ihminen oli siitä tietoinen itse.

Erikoisesti yhdellä Ritchien kuvaamista tapauksista on suora yhteys aiheeseemme. Toukokuussa 1945 sodan lopulla Georg Ritchie lähetettiin pienen lääkäriryhmän mukana lähelle Wuppertalia, saksalaisella alueella olevalle vastavapautetulle kansallissosialistien keskitysleirille viemään nopeaa lääkeapua vangeille. Tuhansia ihmisiä Euroopan eri maista, joukossa monia juutalaisia, oli nälkäkuoleman partaalla. Kaikkia ei voitu auttaa, ja huolimatta tehokkaasta lääketieteellisestä avusta ja ravinnon paranemisesta kuoli yhä vielä päivittäin monia ihmisiä. Ritchielle itselleen osoittautui se, mitä hän näki, pahemmaksi kuin kaikki, mitä hän oli sodassa kokenut. Saatuaan vastauksen tärkeimpään elämän kysymykseensä, hän yritti olosuhteista huolimatta tunnistaa Kristuksen näkymättömän läsnäolon myös tässä uudessa koetuksessa. Hän kirjoittaa siitä: "Nyt tarvitsin uutta tietoani, todella. Tilanteen tultua niin tukalaksi, etten enää pystynyt toimimaan, tein mitä olin oppinut tekemään. Kuljin piikkilankaestettä sen yhdestä päästä toiseen ja katsoin ihmisiä kasvoihin, kunnes totesin Kristuksen kasvojen katsovan minua." Hän jatkoi: " Näin opin tuntemaan Wild Bill Codyn!" Se ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Amerikkalaiset sotilaat kutsuivat häntä näin yksinkertaisuuden vuoksi. Hän oli syntyperältään Puolan juutalainen, jonka oikean nimen Georg Ritchie pystyi vain vaivoin tunnistamaan paperilta, ja jota hän ei selvästikään voinut muistaa.

Häntä hämmästytti alusta alkaen aivan tavattomasti tosiasia, että Bill Cody näytti aivan toiselta verrattuna kaikkiin muihin vankeihin, joista useimmat kykenivät tuskin enää kävelemään. "Hän oli vartaloltaan suora, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tarmonsa ehtymätön." Koska Bill Cody hallitsi viittä vierasta kieltä ja toimi leirissä eräänlaisena epävirallisena tulkkina, hänen apunsa arkistomateriaalin tarkastuksessa sekä elävien että kuolleiden henkilötietojen toteamisessa oli korvaamaton. Mutta Ritchien hämmästys kasvoi vielä hänen opittuaan tuntemaan Bill Codyn lähemmin työn kuluessa. Ritchie kirjoittaa: "Hänessä ei näkynyt väsymyksen häivääkään, vaikka hän työskenteli 15 tai 16 tuntia päivittäin. Hän näytti saavan lisävoimia meidän toisten antaessa vallan väsymykselle. "Meiltä liikenee aikaa tälle vanhalle toverille", Bill Cody sanoi. "Hän on odottanut meitä koko päivän." Bill Codyn kasvoista loisti myötätunto hänen vangittuja tovereitaan kohtaan, ja rohkeuteni tahtoessa pettää minä hakeuduin tähän loisteeseen."

Lopulta Ritchie ei saattanut selittää Bill Codyn fyysisiä ja sielullisia voimia muuten kuin olettamalla tämän olleen kaikkiin muihin vankeihin verrattuna vasta vähän aikaa leirissä. Mutta kuinka suuri olikaan Ritchien hämmästys hänen nähtyään tästä arkistossa säilytetyistä papereista, että Bill Cody oli ollut jo kuusi vuotta leirissä. "Olin siksi hyvin hämmästynyt, kun edessäni olivat eräänä päivänä Bill Codyn paperit ja luin niistä hänen olleen leirissä vuodesta 1939 lähtien! Hän oli elänyt kuuden vuoden ajan samalla nälkädieetillä ja nukkunut kuten kaikki muutkin samoissa huonosti tuuletetuissa ja sairauksien koettelemissa parakeissa, kuitenkaan ilman vähäisintäkään ruumiillista tai henkistä rappeutumista.

Vielä hämmästyttävämpää oli ehkä se, että jokainen ryhmä leirissä piti häntä ystävänään. Hän oli ihminen, jolle asukkaiden väliset riitaisuudet tuotiin ratkaistavaksi. Tunnistin vasta oltuani siellä jo viikkokausia, mikä harvinaisuus tämä oli alueella, missä eri kansallisuuksia olevat vangit vihasivat toisiaan melkein yhtä paljon kuin saksalaisia." Georg Ritchie kirjoittaa: "Leirissä ja ympäristössä yhä uudelleen syntyneissä vaikeissa ristiriitatilanteissa oli Bill Cody aina paras toimimiehemme. Hän puhui järkevästi eri ryhmien kanssa ja neuvoi harjoittamaan anteeksiantamista."

Pitkään aikaan ei Georg Ritchie kyennyt ratkaisemaan tämän epätavallisen ihmisen arvoitusta, kunnes Bill Cody uskoi hänelle eräänä päivänä oman tarinansa vastauksena hänen huomautukseensa, että vankeuden ja leirin kauheudet kokeneiden ihmisten on vaikea antaa anteeksi, koska niin monet heistä ovat menettäneet perheenjäseniään jollakin leirillä.

Tämä lyhyt kertomus kuuluu todellakin hämmästyttävimpiin inhimillisiin todistuksiin anteeksiantamisen voimien mahdollisuuksista. Esitämme kertomuksen tässä täydellisenä Georg Ritchien kirjan sisällön mukaisesti, koska se on tärkeä seuraavalle kuvaukselle.

”’Elimme Varsovan juutalaisessa kaupunginosassa’, Wild Bill aloittaa hitaasti. Nämä olivat ensimmäiset hänen itsestään minulle puhumat sanat. ’Vaimoni, kaksi tytärtämme ja kolme pientä poikaamme. Saksalaisten ehdittyä kadullemme he asettivat jokaisen seinää vasten ja avasivat konekivääritulen. Rukoilin heidän sallivan minun kuolla perheeni kanssa, mutta koska puhuin saksaa, he pistivät minut yhteen työryhmään’ Hän keskeytti, - ehkä – koska hän näki jälleen edessään vaimonsa ja viisi lastaan. ’Minun täytyi silloin ratkaista’, hän jatkoi, ’tahdoinko antautua vihaamaan teon tehneitä sotilaita. Se oli helppo ratkaisu, todellakin. Olin asianajaja. Työssäni olin nähnyt liian usein, mitä viha voi aiheuttaa ihmisten mielissä ja ruumiissa. Viha oli surmannut juuri kuusi minulle eniten maailmassa merkitsevää ihmistä. Päätin, että tulisin käyttämään lopun elämääni – kestäköönkin se vain muutamia päiviä tai monia vuosia – jokaisen tapaamani ihmisen rakastamiseen.’” Ritchie lisää tähän kertomukseen: ”Rakastaa jokaista ihmistä – tämä oli se voima, joka oli pitänyt miestä yllä kaikissa koettelemuksissa. Sen voiman olin kohdannut ensin teksasilaisessa sairaalassa, ja vähitellen opin, missä Jeesus Kristus tahtoi säteillä lävitse, olipa ihminen siitä tietoinen tai ei.”

 - Sergei O. Prokofjev

......

Tämän tarinan Bill Cody sai minut kyyneliin. Ajatuskin siitä, miten hämmästyttävä hänen reaktionsa ja ratkaisunsa oli tuossa traagisessa tilanteessa saa todella pysähtymään. Ja millaiset voimavarat ihmissielu voikaan saavuttaa vain täydellisen anteeksiannon kautta! Millaisen sisäisen valon ja rauhan ulkoisista olosuhteista riippumatta ihminen voi sisältään löytää. Pysähdyin tämän tarinan myötä jälleen ajattelemaan anteeksiannon todellista merkitystä. Sitä, että kysymys ei todellakan ole pelkästään siitä, että antaa anteeksi toiselle jokin itseensä kohdistuneen "vääryyden" vaan siitä, että antaessaan anteeksi täysin ja puhtaasta sydämestään, antaa anteeksi koko ihmiskunnalle, kaikkeudelle ja myös itselleen. Ja että antaessaan todella anteeksi, voi löytää juuri tämän kirjassa kuvatun Kristuksen itsestään, ilmentää todellista rakkautta kaikkkialle ja kaikille ympärillään. Rakastaa jokaista kohtaamaansa ihmistä jokaisessa hetkessä.