Lauantai 23.4.2022 klo 22.11
"Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta."
Viime viikkoina minua on johdatettu menneisyyden kuviin, lapsuusajan kauniisiin hetkiin ja muistoihin. Lapsuuden valokuvia katsellessani pysähdyin pohtimaan sitä muutosta, jonka itsessäni näen noiden kuvien kautta. Jo hyvin pienenä vauvana ja leikki-ikäisenä kuvissa minusta huokuu syvä luottamus ympäröivään maailmaan, avoin katsekontakti ihmisiin minun lähelläni ja jokin sellainen ulospäin suuntautuneisuus, jota en muista itsessäni koskaan olleen. Ajan jatkumossa on nähtävissä se, miten erilainen olemus minusta huokuu noin kuuden tai seitsemän vuoden iästä alkaen. Kasvoille on laskeutunut tuosta eteenpäin kovin vakava ilme, aavistus huolta, vastuuta ja jotakin sellaista, jota en osaa sanoittaa. Hiljaisuus ja spontaanin hymyn sijasta varauksellisuus ympäröivää maailmaa kohtaan.
Eräs läheiseni totesi hiljattain, että vasta nyt aikuisena, läheisen menettämisen ja luopumistyön myötä hänelle on alkanut muodostua aivan uudenlainen minäkuva ja aidommin omia muistoja menneestä. Muistoja ilman muiden ennakkoasenteita, valmiiksi tehtyjä määrittelyjä ja muiden kokemusten värittämiä tulkintoja itsestä sekä menneestä. Ilman mielipiteitä ja toisten rakentamia perustuksia minuudesta ja elämän tapahtumista.
Minusta tuo oli huikea oivallus ja tärkeä kysymys pohdittavaksi. Määritämmekö itsemme tai jopa valtaosan lapsuuden ja nuoruusajan muistoistamme sen kautta, mitä vanhempamme tai muut läheiset meistä ja maailmasta ajattelevat? Kenen muistot menneestä ovat oikeastaan totta vai onko niin, ettei ihmisyydessä vallitse yhtäkään kokemusta, joka olisi totuus. Jokainen ajatus ja tulkinta koetusta värittyy oman tai jonkun toisen aiempaa kokemuspohjaa vasten. Jokainen muisto on yhtä paljon valetta kuin on osa totuudesta. Koska jokainen yksilö luo omat muistonsa ja kokee kunkin hetken yksilöllisen mielenmaiseman ja maaperän pohjalta, myös samasta kokemuksesta ja hetkestä syntyy useita erilaisia muistoja. Ja vain kuulemalla ja havaitsemalla jokaisen yksilöllisesti erilaisen tulkinnan, voi päästä lähemmäs totuutta tuosta hetkestä. Vain yhdistämällä kaikki mukana olleet palaset syntyy kuva tuon hetken koko kokemuksesta.
Yksilöinä meidän muistomme ovat aina vääristyneitä, subjektiivisia ja vajavaisia. Yhdessä näemme laajemmin ja syvemmälle ihmisyyteen. Oli jotenkin järkyttävää havahtua tähän ajatukseen. Että minunkin muistoni ovat vain pisara meressä. Minun kokemukseni virtaavat samassa joessa jokaisen saman hetken eläneiden kanssa ja kykenen näkemään vain pienen oman kohtani virran kuohunnasta. Minun koko omakuvani on muodostunut tuon jatkuvasti muuttuvan ja erilaisten tulkintojen vääristämän peilin kautta. Muistoni ovat osa tuota loputonta moninaista tulkintojen virtaa ja olen määritellyt itseni lapsuudesta lähtien tuon täysin epätotuudellisen heijastuman valossa. Minuuteni on kuin kangastus, jonka olen rakentanut ihmisyyden vääristyneiden kuvien aavikolle.
Onko sitten olemassa totuudellisia muistoja? Onko ihmisyydessä edes mahdollista tavoittaa totuutta tai aitoja muistoja? Jotenkin haluaisin ajatella niin, että kunkin yksilön kokema aito tunne on totuus. Lapsuuden kuvissa voin nähdä aidon hymyn tai aidon jännityksen tunteen jouluaattona. Voin nähdä myös epäaidon ja hiukan väkinäisen hymyn, jossa totuus on nähtävillä lapsen katseesta. Sen, että tuon kokemuksen hetkellä on vallinnut tunne, jota en haluaisi muille paljastaa. Kumpikin kokemus on tuon pienen ihmisen totuus. Tunne, jota ei voi kätkeä. Tunne, jonka tuo hetki nostaa pintaan on totuus ja vasta katsellessani tuota hetkeä kuvan välityksellä luon tulkinnan ja syntyy muisto. Luon jonkinlaisen vääristymän totuudesta. Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta.
Silti juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen näistä lapsuuteni kuvista sekä menneisyyden monista sävyistä. Olen kiitollinen myös rajallisesta havaintokyvystämme ihmisinä, koska vajavaisuutemme yhdistää meitä ja auttaa meitä ymmärtämään toisiamme. Minusta on oikeastaan hienoa huomata jälleen, ettei yhtä ainoaa totuutta ole olemassa edes omasta elämästämme ja että olemme jokainen täsmälleen yhtä paljon väärässä kuin oikeassakin.
Muistomme ovat osa meitä mutta yhtäaikaa ne ovat osa jotakin laajempaa kuvaa ihmisyydestä. Heijastumia meistä ja maailmankaikkeudesta. Muistojen virtaan minä sulaudun - osaksi mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa
|
Avainsanat:
Totuus,
lapsuus,
muisto,
kokemus,
oivallus
|
Sunnuntai 26.9.2021 klo 9.14
Jäin tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen pitkäksi ajaksi pohtimaan mitä minulle merkitsee tuo tekstin sivutuotteena syntynyt ajatus siitä, että olen ikään kuin elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella? Mitä minulle tarkoittaa ihmisyydessä pyhä päämäärä, jota kohti kuljen ja mitä oikeastaan juuri tässä elämän hetkessä henkisellä polullani tavoittelen? Onko minun elämäni "pyhiinvaellus" matka kohti ykseyttä, henkeä ja totuutta vai sittenkin matka, jonka tarkoitus on itsessään palvella totuutta?
Ehkä tämä vuodenaika saa aikaan sen, että alan kääntyä taas vähitellen kohti sisäisiä pohdintoja ja luontaisesti virrata enemmän ajatusten kuin toiminnan tasolla. Syksy saa myös luonnon varautumaan talveen, vetäytymään kasvun sijasta lepotilaan ja varastoimaan käytössä olevan energian, jotta olisi mahdollista selviytyä hengissä yli talven. Jotakin samankaltaista minussa tapahtuu joka syksy. Oman jaksamiseni rajat selkeytyvät, uudet ideat ja ajatukset muuttuvat aiempaa syvemmiksi pohdinnoiksi ja mielen hiljaisuudeksi. Huomaan tavoittelevani valon sijasta enemmän rauhaa ja tyyneyttä.
Pohdin tässä jonakin päivänä ulkoillessani myös sitä, mikä olisi minulle se kaikista arvokkain voimavara, jota haluaisin varastoida syvälle ytimeeni selviytyäkseni talven yli. Mikä pitäisi mieleni valoisana ja ravitsisi minua kaamoksen pimeimpinä kuukausina? Ehkä tuo kaikista tärkein voimavara minulle olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan toivo. Toivo siitä, että kaamoksen jälkeen tulee uusi kevät ja toivo siitä, että elämä jatkuu. Toivo siitä, että selviydyn eteenpäin, vaikka haasteet tuntuisivat välillä kohtuuttomilta. Toivo siitä, että asiat järjestyvät lopulta parhain päin. Toivo siitä, että rakkaus ja totuus lopulta merkitsevät enemmän kuin ihmisyys itsessään. Toivo siitä, että ihmeitä edelleen tapahtuu - kunhan säilytän uteliaisuuden ihmisyyttä kohtaan ja uskallan elää aidosti avoimin mielin. Haluaisin varastoida ytimeeni toivon huomisesta.
Näen toivoa ympärilläni monessa muodossa. Pieninä häivähdyksinä syksyisessä maisemassa ja konkreettisina esimerkkeinä eri ihmisten elämissä. Ränsistyneen talon saama uusi katto luo toivon näkymän siihen, että joku yhä pitää huolta tuosta vanhasta talosta. Luo toivon rakkauden erilaisista ilmenemismuodoista. Auringon valo aamuisin saa kuihtuvat kasvit metsässä näyttämään hurjan kauniilta. Valon säteet luovat toivon siitä, että elämän varjoisat hetket ovat vain hetkellistä valon puutetta ja illuusiota. Luovat toivon siitä, etteivät hämärässä havainnoidut asiat ole useinkaan sitä, miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat. Valo luo toivon totuudesta kaikkien elämän varjojen takana.
Näen toivoa myös pienen oravan olemuksessa, joka kantaa sitkeästi ravintoa talvivarastoonsa. Toivo levittäytyy ylleni, kun joutsenet liitävät taivaalla ja suuntaavat kohti etelän lämpöä. Toivo on läsnä, kun aikaa ei ole ja olen vahvasti kiinni vain tässä hetkessä. Toivo on syvään hengitys, joka minussa virtaa vapaasti tuoden kauan kaivatun unen ja levon. Toivo elää minussa, koska minä elän ja hengitän.
Jos minä olisin puu, minä antaisin kaikkien maailmankaikkeuden surujen, pelkojen ja tarpeettomien kokemusten virrata näin syksyn päätteeksi värikkäisiin lehtiini. Kokoaisin kaiken epätoivon ja turhuuden harhat eri väreiksi lehtiini ja antaisin niiden varista maahan. Seuraisin tyynesti miten ne maatuisivat uudeksi ravitsevaksi maaperäksi tuleville kasvukausille. Antaisin epätotuuden virrata maan läpi sen syvimpään ytimeen ja antaisin kaiken tuon palaa siellä uudeksi valoksi ja kasvuvoimaksi, joka johtaa minut yhä uudelleen kohti ykseyttä ja pyhää henkeä.
Keräisin syvälle juuriini mahdollisimman paljon toivoa, rakkautta ja totuutta, jonka varastoisin talven yli syvälle routarajan alapuolelle. Toivosta, totuudesta ja rakkaudesta kasvattaisin jälleen uudet versot ensi keväänä, kun kaamos väistyy ja aurinko alkaa taas kutkutella unisia oksiani. Minun juureni ovat syvällä totuudessa. Toivo ravitsee minua roudan keskellä ja pitää minut elossa läpi haasteiden ja myrskyävien tuulien. Ja rakkaus valaisee maailmani myös niinä kaikista pimeimpinä kaamosöinä. Rakkaus sulkee minut syleilyynsä ja suojelee epätoivolta. Toivosta minä elän ja rakkauden syliin vajoan, kun tulee aika jättää ihmisyys ja sen harhaiset unet. Totuudessa minä palan nyt ja aina. Nämä sanat virtaavat minussa ja luovat minut joka hetki uudeksi.
Minä olen ihmisyyden pyhiinvaeltaja ja minä palvelen totuutta. Kuljen tyynesti kohti sinua, ykseyttä ja totuutta. Jokaisella askeleella minä juurrun yhä syvemmälle totuuden maaperään, jokaisella askeleella luon tasapainoa ja vahvuutta. Ihmisyys ja sen kautta ilmentyvät haasteet vahvistavat minua ja opettavat minua pysymään vahvemmin kiinni omassa ytimessäni, kiinni puhtaassa totuudessa ja rakkauden virrassa. Minä olen tämä pyhä maa, ihmisyys, totuus ja rakkaus. Minä vaellan itseeni, totuuteen ja pois ihmisyyden harhoista. Minä vaellan kohti pyhää henkeä ja ykseyttä. Minä olen pyhä, totuudellinen henki.
|
Avainsanat:
toivo,
ihmisyys,
totuus,
ykseys,
rakkaus,
valo,
ihme,
syksy,
ihmisyyden matka,
elämä
|
Maanantai 2.9.2019 klo 17.47
Aivan viime viikot ovat olleet monella tasolla onnellisia: täynnä läheisyyttä, isoja tunteita sekä erilaisia sattumuksia. Päällimmäisenä tunteena on kai ollut kaiken aikaa kiitollisuus siitä, että joskus saa elämässään kokea myös tällaisia voimaannuttavia vaiheita, rakkautta ja huolenpitoa. Naurua, keskusteluja ja monia maagisia pieniä hetkiä. Sisäinen voimani on tuntunut kasvavan kaikkien kauniiden asioiden kautta. On kuin olisin saanut uutta energiaa ja ravinnetta, jonka voimin jaksan taas luottaa siihen, että elämä kantaa. Kesä ja lepo ovat ravinneet minua ja koen siitä suurta kiitollisuutta.
Tämä hyvältä tuntunut jakso on saanut toisaalta minut myös pohtimaan niitä vaiheita, jolloin sisäinen voimani on ollut kadoksissa. Tuntuu, että monesti ne kauniitkin asiat minun elämässäni tulevat kovin hämmentävissä muodoissa. Elämäntilanteissa, jotka kauneudestaan huolimatta haastavat ja myös erilaisina pettymyksen hetkinä, jolloin huomaan hukkaavani yhteyden omaan itseeni sekä sisäiseen voimaani. Olen tämän kesän aikana hyvin usein huomannut miettiväni mistä lopulta tuo sisäinen voimani on tehty? Mistä sisäinen voimani syntyy ja mikä saa sen välillä katoamaan niin, että koko kaikkeus tuntuu hajoavan ympäriltä?
Näin aiemmin kesällä unta, että minun sisälläni, jossain noin suunnilleen rintakehäni keskellä, oli suuri kristalli, joka mielestäni ilmensi tuossa unessa omaa sisäistä voimaani. Unessa tämä kristalli oli alkanut vähitellen muuttua kylmäksi ja jotenkin lasittuneeksi. Kuin tuo voiman lähde minussa olisi alkanut kuolla ja kadottaa kaiken valonsa ja säteilynsä. Aloin herättyäni pohtia, mihin tuo sisäinen voima minusta oikein katoaa. Mikä saa valon minussa hiipumaan ja toisaalta, mikä saa minut toisinaan jälleen säteilemään kauneutta, voimaa ja valoa ympärilleni?
Olen havainnut, että etenkin luovuus lisää voimaani monella eri tasolla ja joskus myös luovuuden tuotokset saavat aikaan lisää kipinöitä, jotka puolestaan alkavat luoda uutta sisäistä voimaa yhä vain enemmän. Luovuuden hedelmät saavat minussa aikaan poltetta luoda lisää sekä synnyttävät uutta innostusta ja ideoiden virtaa. Luovuuden puute taas näkyy pitkässä juoksussa voimattomuutena ja sisäisen innostuksen hiipumisena.
Välillä tuntuu kuin suorittaminen ja toisaalta myös liiallinen tuloksellisuuden vaatimus tappaisi sekä luovutta että sisäistä voimaani. Liiallinen paine ja liian kova vaatimustaso vievät mennessään loputkin voimat. Ehkä uupuminen alkaa luovuuden hiipumisesta ja saa edelleen lisää vauhtia suorittamiseen suistumisesta. Alamäki kohti montunpohjaa on tuolloin taattu. Välillä voimani häviävät pelkästään suureen hämmennykseen kaikista ihmisyyden haasteita. Kuin koko elämä olisi ajoittain vain suuri taistelu, jossa ei oikeasti ole kenenkään mahdollista voittaa. Olisi vain umpikujia ja häviäjiä. Kuin kulkisin labyrintissä etsien ulospääsyä, jota ei ole olemassakaan. Kuin olisi vain peilejä, loputtomasti hämmentäviä kokemuksia ja vääriä valintoja. Kuin koko elämässä ei olisi enää sitä oikeaa polkua. Näinä toivottomuuden ja eksyksissä olemisen hetkinä koen ehkä kaikista suurinta voimattomuutta. Halua luovuttaa ja sisäistä kylmyyden tunnetta, joka lamauttaa loputkin voimat.
Toivottomuuden hetkinä koen, että sisäinen voimani alkaa vahvistua etenkin lempeästä kosketuksesta ja hellyydestä. Arvostavasta vuorovaikutuksesta niin kohtaamieni ihmisten kuin oman itseni lempeän kohtaamisen kautta. Siitä, että muistan vaalia fyysistä kehoani, ravita sieluani kauneudella ja rakkaudella. Sisäinen voimani hiipuu, jos olen liian pitkään ilman ympäröivän maailman kauneutta, ilman kosketusta tai ilman aistien moninaista sinfoniaa. Toisaalta koen, etteivät voimani riipu koskaan mistään yksittäisestä aistillisesta kokemuksesta tai jonkin yksittäisen asian puuttumisesta elämässä - vaan siitä, että säilytän avoimuuteni aistia monikanavaisesti olevaa ja muistan olla kiitollinen kaikesta kokemastani.
Tiedän myös, että tietyt ihmiset luovat minuun uutta voimaa ja saavat pelkällä läsnäolollaan sisäisen voimani säteilemään enemmän. Elämässäni on muutamia harvoja ihmisiä, joiden läsnäolo tai sen puute näkyy suoraan siinä, miten tuo "sisäinen kristallini" minussa säteilee voimaa. Ihmisiä, joiden läsnäolo saa kristallini syttymään täyteen loistoonsa, sieluni valon heräämään uudelleen eloon ja koko fyysisen kehoni voimaantumaan. Kuin sisäinen voimani alkaisi maagisesti resonoida uutta virtaa kohdatessaan juuri oikean vastakappaleen. Ja kuin tuo yhteistä voimaa kasvattava vastinparini lataisi minut aina uudelleen ja alkaisimme molemmat tuottaa uutta energiaa sekä säteillä valoa ympärillemme pelkästä kohtaamisesta ja toisen läsnäolosta. Ilman sanoja ja ilman yrittämistä.
Tällaisen henkilön lähellä lataudun ja sisäinen voimani kasvaa vaikka vain viettäisimme aikaa yhdessä hiljaisuudessa tekemättä mitään. Jokin erityinen yhteys välillämme vetää näitä sisäisiä voimanlähteitä toisiansa kohti ja jos olemme pitkään erossa, voimamme alkavat vähitellen hiipua. Kuin katoaisimme kokonaan tästä ulottuvuudesta, jos emme saa virtaa toinen toistemme kautta. Näistä kohtaamisista ei voi olla kuin syvästi kiitollinen.
Lopulta sisäinen voimani on tehty pienistä asioista. Ilon hetkistä arjen keskellä. Hyväksyvästä kohtaamisesta keskellä päivää. Ystävällisyydestä ilman mitään syytä, toisen huomioimisesta ja pienistä valinnoista. Sisäinen voimani saa ravinnetta myös hölmöistä haaveista, yhteisestä ajasta tärkeimpien kanssa, levosta ja virrassa elämisestä. Heittäytymisestä.
Sisäinen voimani kasvaa myös totuudesta. Epäilykset ja erilaiset pelot kuluttavat voimaani ja sisäinen valoni lähes katoaa olemattomiin, jos pelot saavat mielessäni liikaa valtaa. Pelot imevät minusta kaiken voiman, kuluttavat energiani tyhjiin ja luovat yhä uusia esteitä luovuuden tielle. Vasta totuus ja ne maagiset hetket, kun havahdun uuden totuuden äärelle saavat valoni jälleen loistamaan. Totuus luo minuun uutta voimaa ja saa sisäisen kristallini valaisemaan koko maailman.
Totuuden hetkissä koen näkeväni ihmisyyden asiat uudessa valossa ja kaikki mieleni luoma epävarmuus katoaa tietoisuudestani. Näitä totuuden hetkiä tulee arjessa usein jossain unen ja valveen rajalla, kun huomaan heräämisen hetkellä jonkin minua mietityttäneen asian olevan täysin selkeä ja kirkas. Totuudellinen. Mutta usein totuuden hetkiä kohtaa myös valveilla ollessaan, kun yhtäkkiä oivaltaa jonkin asian aivan uudesta laajemmasta näköulmasta. Pysäyttävämpiä totuuden hetkiä ovat sellaiset, kun oivallan omista tunteistani tai sisäisistä rakenteistani jotakin täysin uutta. Kun pelot hetkeksi väistyvät ja pystyn näkemään kätketyt tunteeni sekä lopulta myöntämään totuuden rehellisesti itselleni. Kun sisäinen voimani ja korkeampi totuus yllättävät minut vaikka keskellä kirkasta päivää. Tällaiset pienet valon hetket luovat uutta voimaa ja kantavat taas monta askelta eteenpäin.
Totuuden hetkissä elää rakkaus ja mahdollisuus uuteen kasvuun. Totuuden hetkissä on kätkettynä koko ihmisyyden olemassaolon merkitys: perusta sille, miksi fyysinen elämä on ylipäätään olemassa. Että sieluina oppisimme uutta ja löytäisimme yhä uudelleen aiempaa laajemman näkökulman vallitsevaan todellisuuteen. Ja jotta hyväksyisimme ihmisyyden matkan sellaisena, jollaiseksi olemme sen itsellemme luoneet.
|
Avainsanat:
kiitollisuus,
sisäinen voima,
totuus,
luovuus
|
Maanantai 1.7.2019 klo 21.55
Keskikesän valo ja viikon loma ovat saaneet minut mietteliääksi. Valoisat yöt ovat vangitsevan kauniita ja luonnon hiljaisuus ohjaa luontevasti ajatukset pois arjesta. Ei ole kiirettä mihinkään ja ajatukset saavat virrata vapaammin kuin tavallisesti. Jostain syystä kesän kuluessa ei ole ollut erityistä inspiraatiota kirjoittaa vaan on tuntunut hyvältä vain antautua levolle, omistautua omille ajatuksilleen ja suunnata tietoisuutta yhä enemmän kohti valoa - erityisesti kohti sisäistä valoa ja hiljaisuutta, vaikka ulkoinenkin maailma kylpee valossa tällaisina yöttöminä öinä.
Pysähtyminen on tullut tarpeeseen. Vasta, kun keho ja mieli ovat kokonaan hiljentyneet, alkaa syntyä jotakin uutta ja löytyy tilaa oivaltamiselle sekä syvemmälle itsetutkiskelulle. Jostakin syystä tämänkertainen lyhyt pysähdys on nostanut pintaan sekä monenlaisia muistoja menneisyydestä että unien muodossa aavistuksia tulevasta ja melko alastomia kuvauksia nykytilanteestani. Toisaalta samalla pintaan on noussut myös tuttuja pelkoja sisäisestä pimeydestäni ja yksinäisyydestä vaikka ulkoisesti voisi ajatella, ettei pimeydestä ole juuri nyt tietoakaan. Ehkä pysähtyessä osa näistä jo tarpeettomiksi käyneistä muistoista ja niiden mukana kulkevista peloista jatkaa matkaansa kuin irtotavara seinään törmäävässä autossa ja putoaa kyydistä, kunhan en niihin liiaksi takerru. On oikeastaan tuntunut ihan hyvältä antaa noiden ikävienkin muistojen nousta tietoisuuteen ja antaa niiden vain jatkaa matkaansa. Katsella hiljaisuudessa, miten osa menneisyydestä lipuu kohti horisonttia. Miten helppoa on lopulta päästää noista muistoista irti ja yksinkertaisesti vain olla kiinni nykyhetkessä - pitää juuret vahvasti maassa.
Unien maailma onkin sitten ollut hiukan haastavampi matkakumppani. Jotkut viime viikkoina näkemäni unet ovat olleet niin voimallisia, että ne ovat jääneet vellomaan tietoisuuteeni useaksi päiväksi ja ovat myös olleet niin todentuntuisia, että niiden aiheuttamia tuntemuksia on ollut varsin vaikeaa karistaa mielestä. En haluaisi kiinnittyä liikaa näihin unien kautta nousseisiin kuviin tai antaa unien liiaksi vaikuttaa tunnemaailmaani. Hetkittäin tämä on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa. Tunnemaailmani on jotenkin erityisen herkälle virittynyt keskikesän valoisina öinä. Joskus herkkyys pyrkii sellaiselle taajuudelle, että koko ihmisyys tuntuu olevan liikaa. Valoisina öinä sielu kaipaa olemattomuuteen ja mikään osa fyysisestä maailmasta ei tunnu tarpeeksi lempeältä ja hiljaiselta, jotta sen jaksaisi kohdata.
Koen unien kautta löytäväni usein uusia näkökulmia nykytilanteeseen ja ehkä jonkinlaista uutta selkeyttä siihen, miksi nykyhetki tuntuu hetkittäin niin turhauttavalta ja ahdistavalta. Unissa olevan symboliikan kautta minun on yleensä jotenkin helpompi hyväksyä nykyhetken realiteetit ja nähdä vallitseva totuus erilaisten toiveiden alta sellaisena kuin se on. Toisaalta myös nykyhetkessä piilee kyllä tuo sama totuus kuin unien symboliikassakin, kunhan asioita uskaltaa vain rehellisesti tarkastella. Välillä avoimen ja rehellisen keskustelun kautta olen löytänyt samanlaista syvää ymmärrystä nykyisyydestä kuin unien kautta on mahdollista tavoittaa.
Tärkein oivallus näissä keskikesän pohdiskeluissani on ollut se, että totuus missä tahansa asiassa - tai oikeastaan koko ihmisyydessä vallitseva todellisuus kaikilla sen eri tasoilla - on jatkuvassa liikkeessä kuten syvä ja moniulotteinen joki. Että ehkä ei ole olemassa yhtä ainoaa tai pysyvää todellisuutta, vaan totuus on jotakin, joka muuttaa jatkuvasti kasvojaan ja todellisuus elää kaikkeuden virrassa täysin epästabiilissa olomuodossa. Että jokainen yksilö luo tätä vallitsevaa todellisuutta oman sisäisen tilansa kautta ja oman tietoisuutensa valossa. Ja, että minun todellisuuteni on aivan yhtä totta tai toisaalta yhtä epätotuudellista kuin mikä tahansa muukin totuus samasta asiasta. Todellisuus on moniulotteinen virta, jonka heijastamat pinnat koemme totuudeksi. Samaan aikaan, joku toinen näkee tuon vallitsevan todellisuuden täysin eri tavalla ja jossain toisessa valossa myös oma kokemuksemme näyttää aivan erilaiselta kuin aiemmin.
Tämä ei ehkä ole mikään täysin uusi oivallus tai näkökulma mutta jostain syystä juuri viimeaikaiset unet ovat herättäneet minussa jotakin uudenlaista ymmärrystä tähän aiheeseen. Koen, että tärkeintä tässä jatkuvassa moninaisessa virrassa on säilyttää oma sisäinen todellisuutensa ja varmuus siitä, mikä totuus itsessäni resonoi eniten tuon kohtaamaani asian kanssa. Tämän oman sisäisen tilan aistiminen ja säilyttäminen on merkityksellistä, jotta emme ala huomaamattamme muuttua jokaisen vallitsevan totuuden mukana. Jotta emme ihmisyyden virrassa muutu osaksi joessa virtaavaa vettä ja jottei elämämme tarkoitus lakkaa olemasta osa sisäistä todellisuutta. On rohkeutta heittäytyä kaikkeuden virtaan ja antautua elämälle mutta pelkuruutta, jos jokainen totuus, joka joessa virtaa alkaa muuttaa sitä totuutta, joka meissä itsessä on syvimmällä tietoisuuden tasolla. Mitä paremmin tunnemme itsemme, oman totuutemme ja sen kokemusmaailman, joka todellisuuttamme värittää, sitä selkeämmin näemme myös totuuden toisissamme ilman, että koetamme muuttaa itseämme niiden heijastumien pohjalta, mitä joku toinen meissä havainnoi.
Oman todellisuuden säilyttäminen ei tarkoita sitä, ettemme kasvaisi ja muuttuisi matkan varrella - vaan sitä, että säilytämme yhteyden omaan todelliseen itseemme ja tulemme yhä tietoisemmaksi siitä, miksi olemme olemassa sekä mikä kasvun suunta on juuri minulle se oikea ja tarpeellinen. Olemme kukin tahoillamme keskeneräisiä, päivä päivältä kauniimpia taideteoksia mutta upeinkaan teos ei voi syntyä ilman vahvaa visiota ja loppuun saakka kantavaa näkemystä siitä, mikä on teoksen alkuperäinen ajatus ja millä tavoin sen kautta pyritään vaikuttamaan. Jokaisella meistä on sisimmässään tieto tai vähintään aavistus siitä, mikä minusta tuntuu todelliselta itseltä ja mikä on minun elämäni suunta. Sisäinen valo ohjaa meitä säilyttämään tuon aavistuksen läpi virtaavien vesien ja vaihtelevien maisemien. Sisäinen varmuus suunnasta ei ole ylpeyttä eikä itsekkyyttä, vaan se on kartta ja kompassi, joiden avulla suunta säilyy kovassakin myrskyssä.
Valoisat yöt ovat luoneet minuun varmuutta siitä, että minussa itsessäni on voima ja viisaus kunhan muistan välillä pysähtyä. Valo luo hedelmällisen maaperän tarkastella omaa itseäni aidosti, alastomana ja sisäisen totuuteni säilyttäen. Sisäinen tasapainon tila ja tietoinen pysähtyminen helpottavat ainakin minua säilyttämään oman totuuteni ihmisyyden matkalla. Hiljaisuudesta löytyy monta kaunista asiaa, joiden kautta maailmaa voi tarkastella ja joiden avulla saan uutta voimaa säilyttää minun oman todellisuuteni sellaisena kuin sen koen. Katson tänään maailmaa valosta käsin ja sallin todellisuuden olla juuri sellainen kuin se on. En yritä muuttaa vallitsevaa olevaa vaan etsin uusia näkökulmia minusta itsestäni.
Kun heittäydyn ihmiselämän virtaavaan jokeen ja annan sen viedä minut mukanaan, tiedän, että saatan hetkittäin painua pinnan alle, saatan myös kokea hengitykseni lakkaavan tai kokea syvänteissä lymyävien varjojen pitävän minua otteessaan ja kuitenkin, kaikista näistä kokemistani tuntemuksista huolimatta minun on mahdollista säilyttää todellisuus sellaisena kuin se oli ennen kuin heittäydyin. Minun on mahdollista säilyttää mielikuva kauniista maisemasta joen varrella, nähdä usva joen yllä tai laskevan auringon säteet siltana veden pinnalla - säilyttää minun oma sisäinen totuuteni kaikkeuden virrassa.
Vaikka päästän irti ja luovun kaikesta siitä vanhasta maaperästä, jolle ajatukseni ovat juurtuneet, voin elämän virrassa joka hetki oppia uutta, oivaltaa ja kasvattaa uusia ajatuksia aiempien tilalle kunhan uskallan päästää irti. On voimaannuttava hetki huomata, miten helppoa on lopulta päästää irti ja hypätä vaikka ei tiedä, mihin virta minua vie. Valoisat yöt ovat luoneet minuun uutta rohkeutta. Antaudun tuntemattomaan uuteen matkaan mutta kykenen silti säilyttämään oman sisäisen varmuuteni ihmisyydessä ja näkemään todellisuuden sellaisena kuin se erilaisten valon heijastumien taustalla kaiken aikaa on ollut: maagisen kaunis, harmoninen ja täynnä kaikkeuden ihmeitä.
|
Avainsanat:
pysähtyminen,
tunnemaailma,
irti päästäminen,
valo,
sisäinen totuus,
todellisuus,
virta
|
Lauantai 20.1.2018 klo 16.20
Vuosi on alkanut kovin voimallisissa tunnelmissa ja jokin aivan uudenlainen sisäinen varmuus on juurtunut sisäiseen rakenteeseeni. Ehkä syynä on ollut juuri oikeaan hetkeen ajoitettu loma, riittävä lepo ja näiden myötä palautunut olotila. Juuri nyt on oikea aika tälle voimaantumiselle.
Selkeimmin tämä muuttunut tila näkyy ja tuntuu siinä, että on yhtäkkiä hyvin helppo asettaa rajat niin itselleni kuin ympärilläni oleville ihmisille. Tuntuu, että tiedän tasan minkä verran jaksan, mitä haluan saada aikaan ja mitkä asiat pitää rajata pois kustakin hetkestä. Kuin automaatio-ohjaus olisi nyt jotenkin aiempaa vakaammin päälle kytkettynä ja toimisi samanaikaisesti useilla eri tasoilla. Kuin oma sisäinen totuuteni suorastaan vaatisi sen ilmentämistä joka hetki. Ja jokin uusi ja terve voima kannustaisi minua pitämään kiinni vain siitä, mikä tuntuu itselle oikealta. Pitämään huolta oman elämäntehtäväni toteuttamisesta - niistä juuri minun rakenteessani olevista muutosvoimista, jotka minun kauttani luontevimmin kaikessa olevassa virtaavat. Nimenomaan tämä huima virtaus ja virrassa elämisen voimallisuus tuntuvat nyt vahvasti.
Olen huomannut, että oman totuuden ääneen sanominen tai jollekulle jakaminen vaativat sisäisesti sitä, että asettaa selkeät rajat sen suhteen mitä haluaa jakaa ja millaisissa tilanteissa oman totuutensa tietoisesti nostaa esiin. Sitä, että uskaltaa asettaa rajat myös omalle sisäiselle rehellisyydelle, suoruudelle ja totuuden puhumiselle. Asettaa rajat niin rakkaudelle kuin rakkauden puutteellekin. Samalla kun antaa kaikkeuden voiman viedä, muistaa fyysisellä tasolla vastuun ja sielullisella tasolla herkyyden tärkeän merkityksen. Tietoisuus toimii monella tasolla samanaikaisesti ja kovin vaivattomasti. Mahtavaa!
Itselleni luontaista on toimia jonkinlaisena muutosvoimana tai katalyyttinä asioiden eteenpäin virtaamiselle ja ongelmakohtien poistumiselle. Joskus tuntuu kuin pelkkä läsnäolo saisi aikaan ympärilläni sen, että erilaisia ongelma- tai kipukohtia nousee esiin, epäterveitä toimintatapoja ja rakenteita paljastuu sekä paikoilleen jumittuneita asioita alkaa tulla näkyviin. On itseasissa ollut paljon helpompaa olla aiemmin aktiivinen toimija ja näkyvä muutosvoima kuin tämä nykyinen minä: olla läsnäolija, havainnoija ja sallia kaikkien tarpeellisten muutosten tapahtua ilman omaa aktiivista "yrittämistä". En koe olevani myöskään passiivinen vaan pikemminkin jonkinlainen muutosvirtaa välittävä ja vahvistava voima ilman, että lopputulosta tarvitsee enää ohjata millään tavalla. Tämäkin on osa sisäistä oman roolini rajaamista. Toisaalta sitä, että pystyy keskittymään yhteen muutostarpeeseen kerrallaan ja toisaalta sitä, että voi sallia kaiken olla niin kuin se on. Uskaltaa ja voi sallia muutoksen sekä siihen liittyvät reaktiot ilmentyä sellaisina kuin ne ovat. Sallia myös sen, että jokainen kanssakulkija on samanlaisessa ohjauksessa ja viisaudessa kuin itsekin koen olevani. Että kaikki tarpeellinen tapahtuu vaikka en olisikaan niin aktiivinen tai vaikken pyrkisi vaikuttamaan lopputulokseen millään tavalla. Riittää, että olen.
Oman totuuden puhumisesta kävin tällä viikolla mielenkiintoisen keskustelun teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Keskustelimme siitä, mitä tarkoittaa raamatun lause, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Siitä, että onko kaiken taustalla jokin konkreettinen voima tai tietoisuus vaiko lukematon määrä erilaisia todellisuuksia, joiden kautta jumaluus tai voima meissä jokaisessa heijastelee itseään tässä maailmassa? Entä mistä lopulta voi tietää onko kenenkään toisen totuus samankaltainen kuin omani. Olisiko silloin mikään totuus lopulta oikea totuus vaiko vain loputon määrä erilaisia tarkastelukulmia? Ja toisaalta mitä, jos joku näistä maailmassa vallitsevista "totuuksista" on sittenkin se yksi ja ainoa oikea? Voinko koskaan oikeastaan tietää kaikkeudesta mitään muuta kuin oman tulkintani ja ymmärryskykyni kautta sen totuuden, joka minulla on. Vaikka lopulta olisinkin täysin "väärässä" ja joku samaan aikaan ymmärtäisi sen aidon tai "oikean totuuden".
Tiedän - en kai tässä hetkessä usko itsekään ajatukseen, että olisi jokin ihmisyyden ulkopuolella oleva konkreettinen "oikea totuus" tai fyysinen voima vaan ehkä pikemminkin niin, että tuo voima on ja näkyy erilaisina ilmentyminä jokaisen yksilön kautta. Että perimmiltään totuus ja jumaluus näkyy meissä jokaisessa, joka hetki ja vain on. Ihmisen halu ymmärtää jumaluutta on saanut tälle voimalle monta nimeä ja monta symbolista tarinaa. Kuitenkin kyse on lopulta universaalin rakkauden ilmentämisestä ja oman voiman merkityksen ymmärtämisestä sekä siitä, että opimme itse asettamaan itsellemme rajat sille, mitä ilmennämme ihmisyydessä. May the Force be with You!
|
Avainsanat:
Tietoisuus,
rajat,
totuus
|
|