Ajatushautomo

Sunnuntai 12.12.2021 klo 14.05

Suomen kieli on täynnä omituisia sanoja, joiden merkitys jää välillä arvailujen varaan tai määrittyy erilaisten median suoltamien asiayhteyksien kautta uudelleen. Sanat ja kieli elävät aikakautta, jossa jo vakiintuneetkin sanat saattavat vaihtaa merkitystään ja kaivata uudenlaista määritystä. Olen tänä talvena useasti pohtinut sitä, mitä minulle merkitsee sana "kaamos" ja miten parhaiten kuvailisin sitä tunteiden kokonaisuutta, jota tämä vuoden pimein vaihe minussa herättää. Tänä aamuna tuli sellainen hassu oivallus, että minulle kaamos tarkoittaa ajatushautomoa ja tilaa, jossa käännyn sisäänpäin. Kaamos merkitsee minulle enemmän mielentilaa ja suuntaa kuin vuodenaikaa. Minun sisäinen kaamokseni on laskeutunut olemukseeni jo syys-lokakuussa. Heti sen jälkeen, kun ensimmäiset pakkaset ja lumi asettuivat osaksi näitä Lapin kauniita maisemia. Kaamos on luonnossa värien hiipumista ja elämän kiertokulun vaihe, jossa kuolema ja pimeys ovat enemmän läsnä kuin muissa luonnon vaiheissa. Osa ihmisyyttä siinä missä syntymäkin tai kyky luoda uutta ja uudistua.

Mietin aiemmin syksyllä sitä, miksi niin moni ihminen karttaa pimeää tai pelkää pimeydessä olemista. Symboloiko pimeys tai tämä pimeä vuodenaika ihmisyydessä nimenomaan kuolemaa tai sen väistämättömyyttä elämässä? Vai kaikkea tuntematonta, jota emme kykene havainnoimaan samalla selkeydellä kuin valoisassa ympäristössä? Ehkä lähtökohtaisesti ihmisolento pelkää molempia näistä sekä kuolemaa että tuntematonta. Kaamosajassa tiivistyy näiden kahden yhdistelmä maustettuna täällä pohjoisessa vielä kipristelevällä kylmyydellä. Silti tuntuu, että täällä pohjoisessa pimeys ei pelota. Kun useiden kuukausien ajan ulkoilee ja liikkuuu lähinnä pimeässä, taskulampun tai katuvalojen kelmeässä valossa pimeydestä ja sen tyynestä olemuksesta tulee normaali. Hiljaisuuden, rajallisuuden ja elämän realiteettien sisäinen kupla, jossa ajatukset saavat olla ja kypsyä.

Tästä kaikesta kaiketi lähti syntymään tuo sanakummajainen nimeltä "ajatushautomo", jota käytetään yleensä aivan muissa merkityksissä mutta minulle tuo sana alkoi yhtäkkiä merkitä kaamosta. Sitä olotilaa, johon alan heti ruskan väriloiston hiipuessa siirtyä ja joka tuntuu minusta hyvältä, turvalliselta ja tutulta. Tilaa, jossa on sallittua kääntyä kohti sydämen pyhää tilaa, sisäistä rauhaa ja ajatuksia. Koen, että tämä tila on minulle se luontainen tapa olla ja ehkä juuri sen vuoksi koen olevani niin kotona täällä pohjoisessa. En ole koskaan mielestäni potenut varsinaista kaamosmasennusta mutta masennusta kylläkin, aivan riippumatta vuodenajasta. Minulle aiheuttaa enemmän ahdistusta ja synkkiä ajatuksia se, kun näkee ympärillä yhteiskunnan, joka taistelee kaikkea luonnollista ja elämän kiertokulkua vastaan. Surettaa se, että ihmiset koettavat elää keskellä talvea ja pimeään vuodenaikaan kuin lisääntyvä pimeys olisi olemassa vain jatkuvaan bilettämiseen, synkeä taustakangas loputtomiin näytelmiin ja tekosyy itsestä mahdollisimman kauas pakenemiseen. Kuin kaamos olisi jotakin luonnotonta, jota vastaan tulee taistella tai koettaa se nujertaa maksimaalisella toiminnalla ja hyperaktiivisella energian kulutuksella.

Tiedän kuulostavani totaalisen mökkihöperöltä :) Mutta minulle pimeys on tila, jossa aistit virittyvät uudelle tasolle ja huomaan siirtyväni luonnollisesti tilaan, jossa ajatukset pyrkivät kuin itsestään kohti sisäistä rauhaa, kaikkeuden alkulähteitä ja totuutta. Tila, jossa ei tarvitse pinnistellä lainkaan vaan voin ilman vastarintaa antaa luonnollisen ajatushautomon pehmeyden vain helliä jokaista hetkeä. Tila, jossa kaikenlaiset ajatukset ovat sallittuja ja voin rauhassa jäädä analysoimaan itseäni, ihmisyyttä tai kaiken olevan merkitystä. Myös unen laatu on pitkästä aikaa parantunut ja tuntuu, että monelaisista elämän vaatimuksista huolimatta sisäinen maailmani tuntuu tämän kaamosajan hautomon pehmeydessä pysyvän raiteillaan paremmin kuin muulloin. Ikään kuin vastoinkäymiset, epävarmuus tai työkuorma eivät vaikuttaisi yhä paljoa, vaikka määrällisesti niin luulisi. Elämän ja tunteiden heilahtelut tämän ajatushautomon tilassa palaavat nopeammin mittasuhteisiinsa ja vuodenajan pehmeys hipsuttelee pian kohti uusia lempeämpiä ajatuksia. Kuin kaamos olisi se ihmisyyden koti, jonka kanssa minun sieluni resonoi yhtä ja on harmoniassa. 

Pimeys ja kaamosaika kiehtovat minua ehkä senkin vuoksi, että ihmisyyden erilaiset ulottuvuudet ovat jo pitkään vetäneet minua puoleensa. Erilaisia henkisiä polkuja kulkevat yksilöt usein tutustuvat ensiksi menetelmiin ja ajatuksiin, jotka lisäävät ajatuksiin valoa, saavat sisäisen säteilyn lisääntymään ja jotka kulloinkin tuntuvat helpoilta vastaanottaa. Moni keskittyy "valon" lisäämiseen ja erilaisiin "huippu kokemuksiin" koko henkisen tiensä ajan koskaan etsimättä mitään muuta. Minulle on vuosi vuodelta vahvistunut tunne, ettei tulisi pyrkiä oikeastaan mitään kokemusta kohti ja ainoa asia, joka tuntuu minusta tavoittelemisen arvoiselta on totuus ja lopulta irtaantuminen ihmisyyden kokemuksista kokonaan. Tällä tarkoitan sitä, etten koe minkäänlaista vetoa suunnata energiaani ajatuksiin, jotka lisäävät ihmisyydessä vallitsevien mielipiteiden vastakkainasettelua, pyrkivät "taistelemaan" jotakin vastaan tai puolesta enkä jaksa kiinnostua siitä kuka on oikeassa tai väärässä, koska nuo kaikki asiat vain vahvistavat kyseisten asioiden harhaa ja olemassa oloa. Koen tehtäväkseni sanoittaa sekä olemuksellani välittää rauhaa, tyyneyttä ja sitä todellisen tasapainon tilaa, joka vallitsee kaiken tämän ihmisyyden taustalla. Kaamos on minulle se ihmisyyden ja elämän kierron vaihe, jossa vallitsee vahvuus olla tasapainon ja tyyneyden tilassa. Kuin tyyni pimeys kadottaisi kaiken tarpeettoman näköpiiristä ja jäljelle jäisi se oleva, jonka kanssa minun sieluni resonoi.

Kuin kaamos ja siinä tiivistyvä ajatushautomo -tila minussa synnyttäisi uudenlaista pelottomuutta myös ihmisyyden rajallisuutta ja kuolemaa kohtaan. Joskus unen ja valveen rajalla minulle tuli omituinen selkeyden hetki, jossa tuntui siltä, että siirtymä unesta heräämistä kohti on jotakin samanlaista kuin siirtymä ihmisyydestä kohti todellisuutta ja ykseyden olevaa. Kuin kuolema olisi vain tuo unen ja valveen välinen tila, jonka kautta ihmisyyden harha elämästä päättyy ja todellisuus alkaa. Tuon tilan äärellä voi vallita kiitollisuus kaikista ihmisyydessä koetuista ja havainnoiduista hetkistä sekä toisaalta ymmärrys siitä, että tästä kaikesta koetusta voi päästää irti. Kuin hitaan unesta heräämisen tavoin voisin tietoisesti antaa näiden kaikkien kokemusten mennä, voin hyväksyä elämän unien merkityksettömyyden ja sallia heräämisen tapahtua yhtä luontevasti kuin herään aamuisin unesta tähän ihmisyyteen ja olevaan. Tässä ajatuksessa oli läsnä valtavasti lohtua ja tuntuu yhä, että olen tullut tänne pohjoiseen myös sen vuoksi, että täällä vallitsee tyyneys kaikkea luonnollista ja elämän kiertokulkua kohtaan. Olen tullut tänne heräämään ja kuolemaan. Elämään ja oivaltamaan. Löytääkseni luonnollisen hengityksen rytmin ja harmonian, joka vallitsee erityisen selkeästi kaamosajan ajatushautomossa - pehmeässä kuplassa, jossa olen tyyni.

Illuusio todellisuudesta

Sunnuntai 30.8.2020 klo 20.54

Henkisyyden poluilla olen eräässä matkani vaiheessa oppinut, että ihmisyys on vain mielen luomaa harhaa ja että todellisuus kaikkeudesta on lopulta jotakin aivan muuta. Ihmisyys johdattaa meitä elämässä kokemuksesta toiseen, läpi vastoinkäymisten, onnen hetkien ja arkisen aherruksen vain viedäkseen meitä matkallamme eteeenpäin kohti sitä jotakin mystistä "valaistumisen" hetkeä, jolloin jälleen muistamme itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme: tunnistamme jälleen aidon itsemme sekä ikuisesti ykseyteen kytkeytyneen kuolemattoman sielumme, joka on meiltä vaipunut unholaan, kun synnyimme tänne ihmisyyteen maan päälle. Elämme läpi illuusion, jotta voisimme jälleen kohdata todellisuuden näiden elämän harhakuvien ulkopuolella.

Olen monesti elämässäni näitä löytämiäni opetuksia kyseenalaistanut ja miettinyt niiden merkitystä henkisellä tiellä. Olen pohtinut, että ovatko kaikki nämä erilaiset henkisyyden opetukset lopulta vain symbolisia tarinoita ja tarkoitettu lähinnä kuvainnollisiksi esimerkeiksi, joiden kautta meidän olisi helpompaa ymmärtää erilaisiin suuntauksiin liittyviä oppeja. Ovatko erilaiset henkisyyden opit vain illuusioita, joiden kautta kuljemme läpi ihmisyyden polun? Tarvitsemmeko näitä erilaisia opetuksia, uskontoja ja henkisiä mysteereitä, jotta elämällä täällä olisi jokin merkitys tai jotta ihmisyydellä olisi edes se yksi riittävän kaukainen päämäärä, jota kohti kuljemme? Kenties tarvitsemme nimenomaan henkiseksi tueksemme ihmisyyden matkalle jonkin tuollaisen täysin saavuttamattoman vision tai utopian, jota emme aidosti edes usko saavuttavamme. Haluamme säilyttää illuusion paremmasta tulevasta ja todellisuuden ihmeestä, jotta emme vaipuisi epätoivoon.

Koen, että ihmiskunnan perimmäinen luonne tiivistyy jotenkin aina lopulta illuusion säilyttämiseen. Opetamme lapsillemme myötätuntoa, arvostavaa käytöstä ja pyrkimystä hyvään mutta jätämme yleensä kertomatta totuuden ihmisrotua vaivaavasta ahneudesta, itsekkyydestä tai tunnekylmyydestä. Emme myönnä muille ääneen sitä, millaisia säröjä ihmismieleen on syntynyt, kun myötätuntoa ei ole ollut eikä arvostukselle ole löytynyt sijaa. Illuusio hyvästä on ihmiskunnalle aina tärkeämpää kuin totuus ja kenties näin tulee ollakin, jotta tasapaino säilyy. Jos maailman kurjuudet, ihmiskunnan epätasapainon todellinen tila ja itsekkyys olisivat jatkuvasti vallitseva näkökulma tietoisuudessamme, emme todennäköisesti haluaisi enää jatkaa eteenpäin. Illuusio hyvästä ja henkisyyden kohottavasta vaikutuksesta pitää meissä yllä toivoa paremmasta ja auttaa meitä suuntaamaan ajatuksemme kohti valoisampaa todellisuutta. Kenties kaikki nämä erilaiset todellisuudet vallitsevat tässä kaikkeudessa samanaikaisesti - kaikki ihmisyyden variaatiot synkimmästä dystopiasta aina siihen kaikista kauneimpaan harmoniaan ja taivaallisen värähtelyn tilaan, jossa fyysisyys on jo kokonaan kadonnut. Tietoisuuteemme valikoi kulloisessakin hetkessä sen, mihin tuolla variaatiojanalla mielemme suuntaamme; mikä on se vallitseva illuusio todellisuudesta, jonka kulloinkin elämässä koemme.

Haluamme säilyttää mielikuvia kaikesta hyvästä ja kauniista, koska se vahvistaa näitä lisää elämässämme. Haluamme valita kiitollisuuden ja myötätunnon kokemuksia arkeemme, koska tällaisia tunnetiloja toivomme saavamme yhä enemmän elämäämme. Luomme haastavissa hetkissä anteeksiantoa ja vapautta mielen kahleista, koska se helpottaa omatuntoamme ja auttaa päästämään irti tarpeettomiksi käyneistä asioista matkallamme. Kenties olisi helpompaa kutsua tavoittelemaamme sisäistä valoa ja lämpöä meissä aitoudeksi, läsnäoloksi ja karismaksi sen sijaan, että pyrimme kätkemään tällaisia ihmisyydessä tavoittelemisen arvoisia "hyvyyden" ominaisuuksia erilaisten mysteeriopetusten tai henkisten oppien alle. Henkiset opit ovat toki olleet minulle tärkeitä työkaluja oivallusten tavoittamiseksi matkallani ja jokainen oppisuuntaus on osaltaan laajentanut näkökulmiani tällä ihmisyyden polulla.  

Kuitenkin mitä pidemmälle olen henkistä tietäni kulkenut, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että henkisyys tai henkiset opit eivät ole yhtään sen enempää tavoiteltavia polkuja kuin ihmisyydessä vallitseva kokemusten moninaisuus. Valaistuminen on tässä ja nyt - ihmisyydessä sen kaikessa kurjuudessaan tai onnellisuuden hetkissä. Läsnäolossa arjen kiireiden keskellä ja mielen pimeimmissä sopukoissa valvottujen öiden yksinäisyydessä.

En oikein usko, että mitään sen suurempaa tietoisuuden "alkuräjähdystä" olisi koskaan tässä maailmassa tulossa, eikä konkreettista valaistuneen sielun ylösnousemusta ole odotettavissa kuin meditaatioiden siivittämänä. On vain tämä hetki ja se todellisuus, millä tavoin kohtaan kunkin elämäni hetken. Mitä herkemmäksi, aidommaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi olen elämässäni kasvanut iän myötä, sitä vähemmän olen alkanut kaivata mysteeriopetuksia tai mitään varsinaista henkisyyttä. Itselleni aidointa henkistä kasvua tänä päivänä on se, miten kohtaan jokaisen tavallisen päivän elämässäni, tai miten pohjattomassa yksinäisyyden hetkessä tai hauraana ollessani onnistun selviytymään jostakin elämäni vastoinkäymisestäni. Koen olevani henkisen kasvuni huipulla, kun uskallan rohkeasti ja aidosti kohdata uusia tilanteita tai ihmisiä päivittäisessä arjessani. Koen valaistumisen ja ykseyden tilan olevan jatkuvasti läsnä, kunhan vain elän todeksi tätä ihmisyyttä ja tavallista arkeani siinä. Suurin illuusio kaikista onkin ehkä se, että harhaa ei ole - vain tämä todellisuus ja elämä.

Toisessa maailmassa

Keskiviikko 25.12.2019 klo 18.18

Välillä minusta tuntuu kuin eläisin yöaikaan toista rinnakkaista elämää näkemieni unieni kautta. Olen aina ollut unennäkijä ja unissa olen saanut niin ohjausta, ymmärrystä kuin lohtuakin niinä hetkinä, kun ihmisyys on johtanut epävarmuuden tunteisiin tai mielen hämmennykseen. Usein uneni ovat vahvoja ja pitävät välillä otteessaan myös päiväaikaan mutta viime viikkoina unien sisältö ja laatu ovat olleet toisenlaisia kuin yleensä. Olen elänyt viime aikoina unimaailmassani erilaisia variaatioita nykyisyydestä, menneisyydestä sekä tulevasta. Välillä näen unenomaisessa tilassa myös valveilla ollessani erilaisia mahdollisuuksia niistä poluista, joita elämä minulle tarjoaa. Kaikki selkeys ja ohjauksen tunne on ollut poissa. Vain elämän moninaisuus, erilaisten polkujen loputon virta ja ihmisyydessä vallitsevien äärettömien vaihtoehtojen määrä on ollut unissa toistuva teema. Sekä se, että olen näiden loputtomien mahdollisuuksien äärellä täysin yksin ja koetan selviytyä useista samanaikaisista haasteista tuossa sekavassa elämän virrassa. Kuin unien luomassa toisessa todellisuudessa vallitsisivat yhtäaikaa kaikki mahdolliset tulevat ja menneet skenaariot ihmisyydestä. Yhtenä sekamelskana ja kovin pinnallisina kuvina, jotka virratessaan sekoittuvat nykyhetkessä kokemiini ihmisyyden hetkiin. Loputon määrä virtaavia asioita, joista mikään ei tunnu oikealta, todelliselta eikä merkitykselliseltä. 

Olen paljon näitä unissa kokemiani asioita pohtinut ja peilannut nykyiseen tilanteeseeni, sisäiseen tilaani sekä vallitseviin ajatuksiini löytämättä kuitenkaan selkeyttä tai kokonaiskuvaa siitä, mistä nämä eri variaatiot elämästä lopulta kertovat. Usein olo on herättyäni sellainen kuin en olisi nukkunut lainkaan. Uni on jo kuukausia ollut harvinaisen katkonaista ja määrältään vähäistä. Kuin nukkuessani eläisin täysillä toisessa maailmassa eikä näiden eri todellisuuksien väliin jäisi juurikaan syvää unta tai lepoa, joka virkistäisi tai palauttaisi mielen normaalisti vallitsevaan tasapainoon. Kuin talven pimeys olisikin tällä kertaa kääntänyt sisäisen tilani kokonaan ylösalaisin ja suistanut mieleni aivan ylivilkkaaseen tilaan. Sekoittanut alitajuntani keväisen luovaan ja virtaavaan olotilaan, jollainen ei ole minulle tyypillistä näin keskitalvella. Ehkä sekava tunne johtuu siitä, että virtaavien mahdollisuuksien suuri määrä ei missään hetkessä voi korvata todellista oivallusta. Todellinen oivallus ja ohjauksen tunteen syntyminen vaativat vähintäänkin pysähtymisen hetkeksi ja tarkasteltavassa asiassa vallitsevan potentiaalin syvällisen kokemisen. Ymmärryksen ja edes hetkellisen läsnäolon nykyhetkessä.   

Ehkä elän myös valveilla ollessani arjen lisäksi kuin kolmannessa todellisuudessa: omassa sisäisessä maailmassani, haaveissani, kuvitelmissani ja pohdinnoissani. Sisäinen maailmani on myös edelleen kummallisen myrskyisää. Kuin nämä etelä-suomen luonnossa vallitsevat tuuliset ja harmaat talvimyrskyt puhaltaisivat myös minun sisälläni ja tekisivät mieleni yhtä levottomaksi kuin maailman vaihtelevat sääilmiöt. Täällä elämäni "kolmannessa todellisuudessa" näyttäytyy jonkinlaisessa mikrokoossa koko maailman ilmastonmuutos, polttavat metsäpalot, riuduttava tunteiden kuumuus sekä toisaalta valtoimenaan virtaavat tulvat ja sateet. Tunteiden ääripäät sekä tyhjyyden ja yltäkylläisyyden vaihtelu. Nämä kaikki sekoittuvat olemuksessani oudoksi olotilaksi, jota en osaa hallita ja johon ei enää tunnu toimivan mitkään aiemmat mielen työkalut, lepo tai hiljentyminenkään. Kuin maailman polarisaatio ja levoton tila heijastuisi yksilötasolla sisimmässäni ja vaatisi äärimmäistä ponnistelua, jotta en tempaudu jatkuvasti mukaan näihin arvaamattomiin tuulenpuuskiin. 

Luin aiemmin tässä kuussa Hermann Hessen Siddhartha -teoksen ja myös tuon kirjan jälkeen jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, mikä ihmisyydessä on lopulta merkityksellistä. Pidän Hessen teksteistä yleensäkin mutta tämä teos kiteytti osuvasti sen, miten ihmisyyden matka on usein pelkkää etsimistä ja olennaisen puutetta. Tarina kuvaa taitavasti sen, miten monet elämän kokemukset, ihmisyydessä opitut asiat, erilaiset henkiset menetelmät ja yhteys kaikkeen olevaan ovat monelle meistä tarpeellisia. Miten erilaisten ihmissuhteiden kautta opimme välttämättömiä oppitunteja löytääksemme todellisen itsemme ja kuitenkin se kaikkein tärkein oppitunti on kaikesta tuosta olevasta irtipäästäminen ja yhteys kaikkeuden virtaan. Ikuiseen epäfyysiseen olevaan ja tuon olevan ilmentymiseen meissä jokaisessa. Olen hyvin kiitollinen edelleen siitä, että sain tämän teoksen lainaan ja luettavakseni. Samalla kuitenkin pohdin yhä sitä, miten vähän merkitystä lopulta on kaikilla näillä ihmisyydessä kokemillani asioilla. Miten monta tarpeetonta mutkaa sitä tulee elämässään kulkeneeksi vain palatakseen takaisin sinne, mistä on tullut. Itseensä. Olevaan. Tyhjyyteen.

Joskus joulukuun alkupuolella kirjoitin itselleni alla olevan tekstin: Koska nyt on joulupäivä, niin kenties juuri nyt on oikea hetki jakaa nämä sanat ja toivottaa sanojen myötä kaunista vuodenvaihdetta kaikille!

Sinä riität

En tiedä, mitä elämä tarkoittaa. Enkä tiedä, miltä rakkauden pitäisi juuri sinun silmin näyttää. En tiedä, mitä sinun sanasi merkitsevät minulle enkä tunne viisautesi juuria.

Tunnen yksinäisyyden ja tunnen hiljaisuuden. Tiedän, miltä tyhjyys maistuu ja millaiselta pimeys sielussa tuntuu. Tunnen vain syvät vedet ja kyynelet, näkymättömyyden. Luopumisen ja kaipuun värit.

Minun todellisuudessani rakkaus on sitä, että hengitän vapaasti juuri tässä hetkessä. Sitä, että tunnen ihmisyyden kaikki värit ja elän. Sitä, että uskallan tuntea ja kommunikoida.

Minun rakkauteni huutaa koskettamaan, itkemään ja ihmettelemään. Rakkauteni on vailla järkeä ja irti ihmisyyden ajasta. Minun vapauteni on sitä, että valitsen sinut ja tämän maailman joka päivä uudelleen, tietämättä huomisesta. Ja sitä, että saan toivoa, haaveilla ja uskoa ihmeisiin. Hulluus on tässä hetkessä.

Minun sieluni valo palaa kirkkaasti juuri tänään. Ei huomisessa tai menneisyyden vankiloissa. Liekkini on täynnä intohimoa ja uskallusta, jonka olemme yhdessä synnyttäneet. Luovuuden virtaa ja polttavaa tulta, joka on olemassa ilman fyysisen maailman rajoja. Jotakin, joka tulee olevaksi yhteisessä kuplassamme ja ihmisyydessä, kommunikaation kautta.

En tiedä, mitä sinulle merkitsen tai kenellekään muulle tässä maailmassa enkä vaadi mitään määrittelyjä. Minulle riittää, että olet olemassa ja että hengität vapaasti sinäkin. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Täydellisenä tässä hetkessä.

En halua lupauksia, sääliä enkä kauniita sanoja. Haluan tässä hetkessä vain tehdä todeksi sen valon, joka kauttamme virtaa. Haluan ymmärtää ihmisyyden, olla osa olevaa ja sinua. Ja lopulta, haluan päästää irti kaikesta siitä, jolla ei ole merkitystä. Vajota yhdessä ykseyteen ja tähän hetkeen. Kauneuteen.

Valoisat yöt

Maanantai 1.7.2019 klo 21.55

Keskikesän valo ja viikon loma ovat saaneet minut mietteliääksi. Valoisat yöt ovat vangitsevan kauniita ja luonnon hiljaisuus ohjaa luontevasti ajatukset pois arjesta. Ei ole kiirettä mihinkään ja ajatukset saavat virrata vapaammin kuin tavallisesti. Jostain syystä kesän kuluessa ei ole ollut erityistä inspiraatiota kirjoittaa vaan on tuntunut hyvältä vain antautua levolle, omistautua omille ajatuksilleen ja suunnata tietoisuutta yhä enemmän kohti valoa - erityisesti kohti sisäistä valoa ja hiljaisuutta, vaikka ulkoinenkin maailma kylpee valossa tällaisina yöttöminä öinä.

Pysähtyminen on tullut tarpeeseen. Vasta, kun keho ja mieli ovat kokonaan hiljentyneet, alkaa syntyä jotakin uutta ja löytyy tilaa oivaltamiselle sekä syvemmälle itsetutkiskelulle. Jostakin syystä tämänkertainen lyhyt pysähdys on nostanut pintaan sekä monenlaisia muistoja menneisyydestä että unien muodossa aavistuksia tulevasta ja melko alastomia kuvauksia nykytilanteestani. Toisaalta samalla pintaan on noussut myös tuttuja pelkoja sisäisestä pimeydestäni ja yksinäisyydestä vaikka ulkoisesti voisi ajatella, ettei pimeydestä ole juuri nyt tietoakaan. Ehkä pysähtyessä osa näistä jo tarpeettomiksi käyneistä muistoista ja niiden mukana kulkevista peloista jatkaa matkaansa kuin irtotavara seinään törmäävässä autossa ja putoaa kyydistä, kunhan en niihin liiaksi takerru. On oikeastaan tuntunut ihan hyvältä antaa noiden ikävienkin muistojen nousta tietoisuuteen ja antaa niiden vain jatkaa matkaansa. Katsella hiljaisuudessa, miten osa menneisyydestä lipuu kohti horisonttia. Miten helppoa on lopulta päästää noista muistoista irti ja yksinkertaisesti vain olla kiinni nykyhetkessä - pitää juuret vahvasti maassa.

Unien maailma onkin sitten ollut hiukan haastavampi matkakumppani. Jotkut viime viikkoina näkemäni unet ovat olleet niin voimallisia, että ne ovat jääneet vellomaan tietoisuuteeni useaksi päiväksi ja ovat myös olleet niin todentuntuisia, että niiden aiheuttamia tuntemuksia on ollut varsin vaikeaa karistaa mielestä. En haluaisi kiinnittyä liikaa näihin unien kautta nousseisiin kuviin tai antaa unien liiaksi vaikuttaa tunnemaailmaani. Hetkittäin tämä on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa. Tunnemaailmani on jotenkin erityisen herkälle virittynyt keskikesän valoisina öinä. Joskus herkkyys pyrkii sellaiselle taajuudelle, että koko ihmisyys tuntuu olevan liikaa. Valoisina öinä sielu kaipaa olemattomuuteen ja mikään osa fyysisestä maailmasta ei tunnu tarpeeksi lempeältä ja hiljaiselta, jotta sen jaksaisi kohdata.

Koen unien kautta löytäväni usein uusia näkökulmia nykytilanteeseen ja ehkä jonkinlaista uutta selkeyttä siihen, miksi nykyhetki tuntuu hetkittäin niin turhauttavalta ja ahdistavalta. Unissa olevan symboliikan kautta minun on yleensä jotenkin helpompi hyväksyä nykyhetken realiteetit ja nähdä vallitseva totuus erilaisten toiveiden alta sellaisena kuin se on. Toisaalta myös nykyhetkessä piilee kyllä tuo sama totuus kuin unien symboliikassakin, kunhan asioita uskaltaa vain rehellisesti tarkastella. Välillä avoimen ja rehellisen keskustelun kautta olen löytänyt samanlaista syvää ymmärrystä nykyisyydestä kuin unien kautta on mahdollista tavoittaa.

Tärkein oivallus näissä keskikesän pohdiskeluissani on ollut se, että totuus missä tahansa asiassa - tai oikeastaan koko ihmisyydessä vallitseva todellisuus kaikilla sen eri tasoilla - on jatkuvassa liikkeessä kuten syvä ja moniulotteinen joki. Että ehkä ei ole olemassa yhtä ainoaa tai pysyvää todellisuutta, vaan totuus on jotakin, joka muuttaa jatkuvasti kasvojaan ja todellisuus elää kaikkeuden virrassa täysin epästabiilissa olomuodossa. Että jokainen yksilö luo tätä vallitsevaa todellisuutta oman sisäisen tilansa kautta ja oman tietoisuutensa valossa. Ja, että minun todellisuuteni on aivan yhtä totta tai toisaalta yhtä epätotuudellista kuin mikä tahansa muukin totuus samasta asiasta. Todellisuus on moniulotteinen virta, jonka heijastamat pinnat koemme totuudeksi. Samaan aikaan, joku toinen näkee tuon vallitsevan todellisuuden täysin eri tavalla ja jossain toisessa valossa myös oma kokemuksemme näyttää aivan erilaiselta kuin aiemmin. 

Tämä ei ehkä ole mikään täysin uusi oivallus tai näkökulma mutta jostain syystä juuri viimeaikaiset unet ovat herättäneet minussa jotakin uudenlaista ymmärrystä tähän aiheeseen. Koen, että tärkeintä tässä jatkuvassa moninaisessa virrassa on säilyttää oma sisäinen todellisuutensa ja varmuus siitä, mikä totuus itsessäni resonoi eniten tuon kohtaamaani asian kanssa. Tämän oman sisäisen tilan aistiminen ja säilyttäminen on merkityksellistä, jotta emme ala huomaamattamme muuttua jokaisen vallitsevan totuuden mukana. Jotta emme ihmisyyden virrassa muutu osaksi joessa virtaavaa vettä ja jottei elämämme tarkoitus lakkaa olemasta osa sisäistä todellisuutta. On rohkeutta heittäytyä kaikkeuden virtaan ja antautua elämälle mutta pelkuruutta, jos jokainen totuus, joka joessa virtaa alkaa muuttaa sitä totuutta, joka meissä itsessä on syvimmällä tietoisuuden tasolla. Mitä paremmin tunnemme itsemme, oman totuutemme ja sen kokemusmaailman, joka todellisuuttamme värittää, sitä selkeämmin näemme myös totuuden toisissamme ilman, että koetamme muuttaa itseämme niiden heijastumien pohjalta, mitä joku toinen meissä havainnoi.

Oman todellisuuden säilyttäminen ei tarkoita sitä, ettemme kasvaisi ja muuttuisi matkan varrella - vaan sitä, että säilytämme yhteyden omaan todelliseen itseemme ja tulemme yhä tietoisemmaksi siitä, miksi olemme olemassa sekä mikä kasvun suunta on juuri minulle se oikea ja tarpeellinen. Olemme kukin tahoillamme keskeneräisiä, päivä päivältä kauniimpia taideteoksia mutta upeinkaan teos ei voi syntyä ilman vahvaa visiota ja loppuun saakka kantavaa näkemystä siitä, mikä on teoksen alkuperäinen ajatus ja millä tavoin sen kautta pyritään vaikuttamaan. Jokaisella meistä on sisimmässään tieto tai vähintään aavistus siitä, mikä minusta tuntuu todelliselta itseltä ja mikä on minun elämäni suunta. Sisäinen valo ohjaa meitä säilyttämään tuon aavistuksen läpi virtaavien vesien ja vaihtelevien maisemien. Sisäinen varmuus suunnasta ei ole ylpeyttä eikä itsekkyyttä, vaan se on kartta ja kompassi, joiden avulla suunta säilyy kovassakin myrskyssä.

Valoisat yöt ovat luoneet minuun varmuutta siitä, että minussa itsessäni on voima ja viisaus kunhan muistan välillä pysähtyä. Valo luo hedelmällisen maaperän tarkastella omaa itseäni aidosti, alastomana ja sisäisen totuuteni säilyttäen. Sisäinen tasapainon tila ja tietoinen pysähtyminen helpottavat ainakin minua säilyttämään oman totuuteni ihmisyyden matkalla. Hiljaisuudesta löytyy monta kaunista asiaa, joiden kautta maailmaa voi tarkastella ja joiden avulla saan uutta voimaa säilyttää minun oman todellisuuteni sellaisena kuin sen koen. Katson tänään maailmaa valosta käsin ja sallin todellisuuden olla juuri sellainen kuin se on. En yritä muuttaa vallitsevaa olevaa vaan etsin uusia näkökulmia minusta itsestäni.

Kun heittäydyn ihmiselämän virtaavaan jokeen ja annan sen viedä minut mukanaan, tiedän, että saatan hetkittäin painua pinnan alle, saatan myös kokea hengitykseni lakkaavan tai kokea syvänteissä lymyävien varjojen pitävän minua otteessaan ja kuitenkin, kaikista näistä kokemistani tuntemuksista huolimatta minun on mahdollista säilyttää todellisuus sellaisena kuin se oli ennen kuin heittäydyin. Minun on mahdollista säilyttää mielikuva kauniista maisemasta joen varrella, nähdä usva joen yllä tai laskevan auringon säteet siltana veden pinnalla - säilyttää minun oma sisäinen totuuteni kaikkeuden virrassa.

Vaikka päästän irti ja luovun kaikesta siitä vanhasta maaperästä, jolle ajatukseni ovat juurtuneet, voin elämän virrassa joka hetki oppia uutta, oivaltaa ja kasvattaa uusia ajatuksia aiempien tilalle kunhan uskallan päästää irti. On voimaannuttava hetki huomata, miten helppoa on lopulta päästää irti ja hypätä vaikka ei tiedä, mihin virta minua vie. Valoisat yöt ovat luoneet minuun uutta rohkeutta. Antaudun tuntemattomaan uuteen matkaan mutta kykenen silti säilyttämään oman sisäisen varmuuteni ihmisyydessä ja näkemään todellisuuden sellaisena kuin se erilaisten valon heijastumien taustalla kaiken aikaa on ollut: maagisen kaunis, harmoninen ja täynnä kaikkeuden ihmeitä.

Ei lainkaan logiikkaa

Lauantai 1.6.2019 klo 14.14

Välillä tuntuu, ettei ihmisyydessä ole minkäänlaista logiikkaa. Ei järjen hiventäkään. Kokemukset, jotka elämän matkalla kohtaan ovat hämmentäviä, nostavat pintaan variaation erilaisia tunteita ja saavat viimeisenkin ymmärrykseen pyrkivän punaisen langan katoamaan. Kuin epäloogisuus ja elämän ennakoimattomuus olisivat avaimia irtipäästämiseen. Vapauteen fyysisen maailman kahleista. Tie tyhjyyteen ja matkalippu olevaisuuden virtaan, joka kuljettaa sielua kohti seuraavaa satamaa. Kohti päämäärää, jota ei ole.

Tiedän. Tämä saattaa kuulostaa hiukan sekavalta ja todellakin epäloogiselta. Mutta epäloogisia ovat ajatuksenikin. Näin unta, että olin tyhjä ja eloton maa. Kallio, joka oli murentunut karkeaksi soraksi lähes kokonaan. Olin yhtäaikaa hauras ja vakaa. Ja sinä puhdistit minusta tuon kaiken irtonaisen aineksen pois kunnes olin täysin paljas ja rikkinäisyyteni oli murusina valtameren pohjassa. Minusta jäi jäljelle vain sileä pinta, kallion ohut kerros, joka oli ehjää. Ja olin puhdas ja kovin hauras mutta lopultakin täysin ehjä. Aivan ihmeellisen kaunis ja ehjä! Ikuinen maa, joka ei enää murentunut vaan oli kantavaa ja vakaata. Minä itse.

Puhdistaminen tekee välillä kovin kipeää ja saa minut vajoamaan suruun. Mutta surusta syntyy kyyneleitä, jotka luovat valtameren, joka minussa aaltoilee ja elää. Valtameren, joka on syvä ja tuntematon, ja joka luo uutta elämänvoimaa kaikessa syvyydessään. Tuon meren, johon muruseni vajoavat ja jonka pohjalle palaseni jäävät lopulta lepäämään. Nuo kauniit pienet muruset, joista syntyvät kaikki maailman kauneimmat hiekkarannat. Kultaiset loputtomat rannat ja maailman kauneus. Surusta syntyy syvintä kauneutta, jota on.

Kauneudesta taas syntyy tyhjyys, joka on kuin ilmaa, jota hengitän. Puhdasta ja läpinäkyvää. Näkymätöntä ja väreilevää olemattomuutta. Tyhjyys, joka ilmentää kaikkea olevaa. Jotakin sellaista, joka on kaikki ja ei mitään samaan aikaan. Sisäinen tyhjyys minussa itsessäni nostaa välillä valtameren pinnalle pelkoja. Pimeitä varjoisia kohtia syvän veden pinnalle, jotka ruokkivat lisää pelkoja ja luovat loputonta pimeyden maisemaa tuon kaiken kauneuden vastapainoksi. Pelkoa erillisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Harhaa syvästä yksinäisyydestä tuon kauniin mutta synkän valtameren pohjalla.

Pimeyden maisemat ja pelot luovat minun maaperääni lisää mielen varjoja ja hyytävää kylmyyttä, jotka jähmettävät tunteeni. Syntyy sisäistä kylmyyttä, joka saa minut näkemään maailman yön väreissä. Eksymään pimeässä ja kadottamaan luottamukseni elämään. Peloista syntyy jälleen lisää pimeyttä, joka kätkee minulta todellisuuden.

Mutta mikä sitten on todellisuus? Valon ja pimeyden vaihtelu. Tasapaino näiden kaikkien ihmisyyden tilojen välillä. Tunteiden tasapainosta vahvistuva sisäinen valo ja mielen rauha. Tyyni meren pinta. Luottamus elämään yön pimeimpinä hetkinä. Todellisuus on myös epävarmuuden hyväksymistä. Heittäytymistä olevaisuuden virtaan. Sukeltamista itseeni ja sinuun. 

Näin myös unta sinusta. Siitä, että yhteinen olevaisuuden tilamme - se ihana kupla, joka olevassa vallitsee - näyttäytyi minulle täydellisenä ykseyden tilana. Että ihmisyydessä ja olevaisuudessa ei ollutkaan kyse kommunikaatiosta, yhteydestä ihmisyydessä tai ymmärryksestä kuten olen ajatellut, vaan ykseydestä. Siitä, että emme ole kaksi emmekä ole erillisiä vaan yksi. Olimme ykseydessä vallitseva ja täydellisesti toisiimme sulautuva yksi. Yksi elämä, yksi sielu ja yksi oleva.

Ja tuon unen vielä häilyessä tietoisuudessani ymmärsin yhtäkkiä tuon kaiken. Sen, että jokainen ihmisyydessä vallitseva tunne, riippuvaisuus toisesta ihmisestä, halu ymmärtää maailmaa, kiinnittyminen fyysiseen olevaan tai epävarmuus eri päämääristä ovat lopulta vain pelkoa siitä, etten olisi tuo yksi. Kuvitelmaa siitä, että voisin koskaan olla sinusta ulkopuolinen tai erillinen. Ymmärsin, että ihmisyydessä vallitseva kuplamme luo aivan otollisen maaperän ja ihanan tilan, jossa voimme muistaa olevamme ykseys. Kunhan vain uskallamme heittäytyä virtaan ja antautua olevaan. Ilman kiinnittymistä mihinkään. Unohtaen itsemme ja unohtaen harhamme siitä maailmasta, jota todellisuudeksi luulemme. Että ei ole olemassa kuin tuo yksi ja sama. Avaruudellinen olemattomuus. Täydellinen sulautuminen. Rakkaus.

Tässä kaikessa ei tietenkään ole mitään järkeä eikä kerta kaikkiaan minkäänlaista logiikkaa. Mutta juuri siksi kirjoitan siitä ja juuri siksi tuntuu oikealta sanoittaa se. Maailman epäloogisuus on kenties ainoa punainen lanka, joka todellisuusessa on. Elämän lanka, joka mutkittelee ja menee välillä varoittamatta solmuun. Järjen kanssa voin koettaa tätä kaikkea ymmärtää ja ymmärrän vasta, kun en ymmärrä mitään. Hämmennys on huikean hieno tila, jonka kautta voin sukeltaa joskus sisälle kauniiseen kuplaan, ja joskus taas todelliseen oivalluksen ihmeeseen. Voin olla ymmärtämättä mitään ja antaa epäloogisuudelle periksi. Antautua.

Maailmojen välissä

Sunnuntai 21.10.2018

Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus.

Harvoin olen aistinut yhtä vahvasti ja monitasoisesti vastakkainasettelun ilmapiiriä sekä ulkoisessa fyysisessä maailmassa että sisäisessä henkisessä maailmassani kuin viime viikkojen kuluessa. En tiedä kuinka paljon lopulta fyysisen maailman, ihmisyyden ja yhteiskunnan vastakkainasettelun tunnelmat vaikuttavat yksilöön henkisellä tasolla - enkä toisaalta tiedä sitäkään varmuudella onko sittenkin niin, että ulkoinen maailma vain heijastelee jotakin henkisellä tasolla tapahtuvia muutoksia tässä ajassa.

Vastakkainasettelu on ilmentynyt minussa monella tavalla, sisäisenä ristiriitana sen suhteen mitä koen tärkeäksi ja mihin suuntaan energiani. Toiminko fyysisellä tasolla konkreettisesti vai päästänkö yksinkertaisesti irti ja luovutan asioiden parhaan mahdollisen lopputuloksen tapahtuvaksi ei-fyysisellä tasolla? Etsinkö ratkaisua jumiutuneisiin elämän osa-alueisiin ihmisenä fyysisin keinoin vai annanko asioiden virrata vapaasti ilman egon pienintäkään suuntaa antavaa voimaa? Ovatko kaikki ihmisyyden tasolla koetut toiveet, intohimo ja vetovoima tarpeettomia olla olemassa vaiko sittenkin päin vastoin merkittäviä suuntaviittoja fyysisellä polullani ja opastusta oikeaan suuntaan etenemiseksi? Koska kaikki fyysiset ja henkiset ulottuvuudet kietoutuvat minussa lopulta yhteen ja ilmenevät eri tavoin, en haluaisi näitä kokemusmaailmassani erottaa toisistaan vaan sallia eri ulottuvuuksien olla olemassa minussa. Uskon, että kukin ulottuvuus minussa löytää lopulta merkityksensä eri tasoilla vaikka en itse aina ymmärtäisikään tarkoitusta ihmisyyden rajoittuneesta näköalastani käsin. 

Välillä minulle on kovin vaikeaa tunnistaa kumpi maailma minussa on todellisempi ja on myös haastavaa ymmärtää kumman todellisuuden "vuoksi" olen lopulta olemassa ihmisyyden polulla. Sekä fyysinen ihmisyyden ulottuvuus että henkinen, sielullinen ja aineeton ulottuvuus ovat minulle yhtä todellisia tai yhtä epätodellisia, kun tarkastelen asiaa ihmisyydestä käsin. Kuin olemassaoloni tiivistyisi tässä hetkessä näiden kahden maailman väliseen valtataisteluun minussa. Välitilaan, jossa nämä molemmat ulottuvuudet ovat olemassa ikäänkuin "erillisinä" mutta omassa sisäisessä kokemusmaailmassani kaikki ulottuvuudet sekoittuvat loputtomasti ja etsivät jatkuvasti kosketuspintaa toisistaan. Koen, että molemmissa ulottuvuuksissa - henkisessä ja fyysisessä maailmassa - minulla on vielä opittavaa, koettavaa ja sisäisellä tasolla saavutettavaa henkisen kasvuni näkökulmasta. Toisaalta tästä "välitilasta" käsin eläen kärsin usein ihmisenä uskon puutteesta, tarpeettomista peloista ja jonkinlaisesta päämäärättömyydestä sekä etenkin näiden kahden maailman välisestä kuilusta itsessäni.

Tunnistan kokemusmaailmassani elementtejä, jotka ovat näyttäytyneet eräänlaisina siltoina näiden eri maailmojen välillä esimerkiksi musiikillinen, esteettinen ja tunnemaailmallinen ilmaisukyky asioiden sanoittamiseksi, kuvittamiseksi ja ilmentämiseksi todellisuudesta toiseen. Välillä koen olevani jonkinlainen "muuntaja" tai tulkki eri ulottuvuuksien välillä. Kuin välitilan laatta keittiön seinässä, joka yhdistää kaksi toisistaan erillistä elementtiä yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Koen, että osa ihmisyyden elämäntehtävää on kenties se, että sanoitan ja tutkin itsessäni näitä maailmasta toiseen ulottuvia kokemuksia, jotta ne olisivat ymmärrettäviä ja havaittavissa molemmin puolin todellisuutta. Toisaalta koetan kai vain yksinkertaisesti selviytyä ihmisyydestä ja elämästä näiden maailmojen välissä - kuin eläisin jonkinlaisessa näkymättömässä välitilassa kuulumatta oikeastaan kumpaankaan ja toisaalta molempiin. Nämä maailmat kohtaavat minussa joka hetki ja niiden välinen ristiriita tekee minut välillä syvästi surulliseksi, jopa masentuneeksi ja saa kääntymään tarpeettoman paljon kohti sisäistä maailmaa ja hiljaisuutta. Etsin usein sisäistä rauhaa vain löytääkseni uusia siltoja näiden ulottuvuuksien välisen kuilun kaventamiseksi ja harmonisoimiseksi. Ja löytääkseni kulloinkin sen mielekkäimmän polun vastakkainasettelun ilmapiiristä yhteiseen ymmärrykseen. Yhteiseen tahtotilaan ja ykseyden tilaan. Sen oikean värimaailman, joka yhdistää elementit sointuvasti toisiinsa.

Syksyn kauniit värit ja luonto fyysisessä ulottuvuudessa ovat viime päivinä toimineet hienoina sillanrakentajina tasapainoon ja rauhaan minussa. Luonnossa ollessani tunnen vahvasti yhteyden maahan, ihmisyyden juuriin minussa sekä fyysisen ulottuvuuden kauniisiin maisemiin ihmisyydessä. Voin tuntea jokaisella solullani sanat "maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva" fyysisessä kehossani, niiden syvälle ulottuvan totuuden ihmisyydestä ja koko olemassaolon merkityksestä. Että olemme osa fyysistä maailmaa ja silti osa myös sitä kaikkeuden virtaa, josta fyysinen ulottuvuus on lähtöisin. Samaan aikaan koen luonnon kautta vahvaa yhteyttä henkiseen olevaan: kaikkeuden virtaan, näkymättömiin vallitseviin ulottuvuuksiin, jotka ovat aivan yhtä täydellisesti osa minua. Aistin miten tähtitaivaan äärettömyys ja ikuisuus ovat minussa - ovat osa minuutta ja miten minä olen osa ykseyttä. Miten kaikkeuden rajattomat ihmeet ilmentyvät fyysisessä ulottuvuudessa samalla hetkellä, kun onnistun irrottamaan itseni fyysisen ulottuvuuden otteesta ja täydellisesti antautumaan tuolle henkisyyden, eteerisyyden ja luovuuden virralle kaikessa olevassa. Päästämään irti mieleni luomista harhoista ja egoni käskyvallasta.

Ykseys paljastaa ihmeensä minun kauttani joka hetki, kun muistan kiitollisuudella antautua virtaan tuon ei-fyysisen maailman ikiaikaisessa rytmissä ja olla välittämättä mistään ihmisyyden tasolla koetusta: tunteista, kokemuksista, toiveista tai uskon puutteesta. Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus. Hiljaisuus ja täydellinen rauha, jota voimme kokea sekä fyysisen että henkisen ulottuvuuden kautta. Pysähtymällä ja aistimalla olevaa. Kohoamalla kaikkien kuilujen yläpuolelle. Rakentamalla rakkauden siltoja kuilujen yli. Luottamalla kaikkeuden eteenpäin vievään voimaan. Säteilemällä kiitollisuutta myös pimeimpinä hetkinä. Valaisemalla erilaisia polkuja maailmojen välissä. Näyttämällä tietä ulottuvuudesta toiseen.

Toisenlainen todellisuus

Sunnuntai 27.8.2017 klo 13.20

Pitkähkön tauon jälkeen on sellainen olo, että monta oivallusta on ehtinyt tulla ja mennä ilman, että niitä on kenellekään jakanut. Oman elämän tasapainon löytyminen on tapahtunut vaivihkaa kaiken taustalla. Loman aikana olen vihdoinkin ehtinyt pysähtymään uudelle paikkakunnalle muuton ja monen muunkin muutoksen jäljiltä mutta kirjoittaminen ei vain ole vetänyt puoleensa. Kuin olisin etsinyt lomailun ja luonnon hiljaisuudessa myös uutta suuntaa omalle sisäiselle kasvulleni ja kirjoittamiselle - Antanut itselleni luvan olla ja vain kuulostella olevaa.

Hiljaisuuden kautta on varmistunut tunne, että olen yhä oikealla polulla muutoksista huolimatta ja on löytynyt myös uudelleen aito halu jakaa ajatuksiani. Perimmäinen oivallus on tainnut olla siinä, että sitä todellisuutta, jota juuri minä koen ja elän ei voi kukaan koskaan täysin ymmärtää. Enkä myöskään itse voi koskaan täysin ymmärtää jokun toisen kokemusta ihmisyydestä. Voin olla täynnä myötätuntoa ja ymmärtää toisen ilmaisemaa tunnetta tai reaktiota omasta kokemuspohjastani käsin. Voin samaistua kokemukseen ja jakaa jonkin yhdessä koetun hetken. Voin koettaa auttaa tai tukea lähimmäistäni omien voimavarojeni ja ymmärryskykyni rajoissa. Voin päästää irti ja tarkastella tilannetta oman korkeamman minäni silmin. Havainnoida ja luoda lisää tasapainoa tai valoa kulloiseenkin hetkeen.

Olen tietoisesti pyrkinyt puhdistamaan omaa todellisuuttani värittävät "silmälasini" palauttamalla yhä uudelleen ja uudelleen  tietoisuuteni ykseyden näkökulmaan - päästämällä irti kaikesta ihmisyyden matkan varrella kertyneestä sumusta tarkastellessani elämääni. Olen myös tietoisesti etsinyt itselleni sopivia tapoja löytää kauneutta ja kiitollisuutta olevasta. Pysähtynyt näkemään kauneutta sielläkin, missä kauneus on "kadonnut" jonkin ihmisyyden rakennelman tai tunnetilan taakse.

Tästä tietoisesta "kauneudellistamisesta" käsin on syntynyt myös sellainen ajatus, että oma ihmisyydessä koettu todellisuus, omat kokemukset ja tunteet ovat osa jotain muuttuvaa ja muokkaantuvaa kuvaa, joka ei koskaan ole valmis. Olen jo aiemminkin havahtunut ihmettelemään sitä, miten jonkin saman tilanteen tai kokemuksen voi kaksi ihmistä kokea niin eri tavoin. Miten yhdestä ja samasta hetkestä syntyy aina loputon määrä erilaisia tulkintoja tuosta samasta kuvasta? Kuin koko elämämme ajan katsoisimme yhtä valtavaa virtuaalista taideteosta ja jokainen maan päälle syntynyt ihminen muokkaisi tuota kaunista kuvaa omien virtuaalilasiensa kautta erilaiseksi. Saisimme jo syntyessämme jokainen nuo omat yksilölliset virtuaalilasimme  emmekä koskaan voisi täysin varmuudella tietää, mitä joku toinen yksilö omien lasiensa läpi näkee tai kokee. Katsoisimme kuitenkin koko ihmiskunta joka hetki yhtä ja samaa valtavan kaunista kuvaa mutta näkisimme jokainen tuosta kuvasta erivärisen ja eritavoin muotoutuneen version oman todellisuutemme kautta. Emme voi tietää, miten tuo jonkun toisen yksilön näkemä kuva muokkaa lopulta hänen ajatuksiaan tai elämän valintojaan. Voimme ainoastaan aavistella millainen tuo hänen näkemänsä toisenlainen todellisuus on hänen ilmaisemiensa reaktioiden, sanojen tai tunteiden kautta.

Omien virtuaalilasieni kautta muokkaan niin omia kokemuksiani kuin jokaista kohtaamaani yksilöä sen tietoisuuden ja todellisuuden pohjalta, jossa itse kulloinkin olen. Toisaalta - joka hetki, kun muistan riisua nuo ihmisyyden kokemusten, tunteiden ja fyysisen rajallisuuteni luomat virtuaalilasit päästäni, näen jossain kaiken taustalla hämmästyttävän  kauniin, rauhoittavan ja turvalliselta tuntuvan yhteisen todellisuuspohjan. Tässä ihmisyyden taustalla olevassa laajemmassa kuvassa on kaikki se ymmärrys ja selkeys, jota virtuaalilasit päässä koetan elämässä etsiä. Varmuus ja tietoisuus rakkaudesta sekä kaiken olevan merkityksestä. Silti en voi elää ihmisyyttä ihmisenä ilman noita kaikkeutta muokkaavia virtuaalilasejani. Voin ainoastaan täydellisesti pysähtyessäni riisua nuo lasit hetkeksi ja palauttaa tuon kaiken taustalla olevan mieleeni, kerätä voimia ja rohkeutta jatkaa ihmisyydessä matkaani.

Ehkä tärkeintä ihmisyydessä onkin se, etten kokonaan unohtaisi tai kadottaisi muistoa tuosta kauneudesta vaan muistaisin etsiä sitä erilaisten tilanteiden ja ihmisyyden kokemusten takaa. Muistaisin, että tuo kuva on jossain taustalla kaiken aikaa ja tuo todellisuus näyttäytyy minulle, kun vain muistan, että se on olemassa. Tärkeää on myös muistaa se, ettei kukaan toinen yksilö voi nähdä juuri sinun päässäsi olevien virtuaalilasien kautta vaan vastuu juuri sinun kokemusmaailmasi raottamisesta muille on sinulla itselläsi. Jokainen jaettu sana ja ääneen lausuttu ajatus on mahdollisuus kurkistaa pieneksi hetkeksi tuon toisen ihmisen lasien kautta värittyvään maailmaan ja todellisuuteen. Toisaalta jokainen ihminen voi auttaa ihmiskuntaa antamalla tuon mahdollisuuden myös muille jakamalla omia ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Meillä jokaisella on olemassa avaimet tämän jakamisen mahdollisuuden ja toistemme ymmärtämisen kautta lisätä ihmiskunnan yhteistä näkemystä kaiken taustalla olevasta isosta kuvasta ja me voimme yhdessä muokata näkemyksiämme vastaamaan yhä enemmän tuon kuvan alkuperäistä kauneutta ja rauhaa.

Kuolematon todellisuuteni

Maanantai 13.7.2009 klo 22.55

Palasin muutama päivä sitten lomamatkalta Itä-Suomesta. Tämän matkan aikana koin voimallisen johdatuksen ohjaavan minua erääseen paikalliseen kirjakauppaan. Kävelin täysin umpimähkään nurkassa olevan kirjahyllyn luo ja tartuin ilman mitään erityistä ajatusta johonkin hyllyssä olevaan kirjaan. Tämä kädessäni oleva kirja oli "Kuolematon todellisuutesi - Miten vapautua syntymän ja kuoleman kierrosta."  Tunsin sydämessäni riemua ja tiesin, että minut oli ohjattu tämän kirjan ääreen tärkeästä syystä. En ole lukenut Gary R. Renardin kirjoittamaa aiempaa kirjaa "Maailmankaikkeus katoaa" mutta olin toki kuullut siitä mainittavan useasti. Tiesin, että hänen kirjoissaan on tiivistettynä ydin siitä, mitä Ihmeiden oppikurssissa opetetaan.

Tajusin heti kirjan alkumetreillä, että minun tulisi aloittaa hyvin pian elämäni toinen ja todennäköisesti viimeinen kurssini tässä elämässä, Ihmeiden Oppikurssi. Olen keskustellut läheisten ystävieni kanssa useastikin Ihmeiden Oppikurssista ja sen sisältämistä näkemyksistä mutta tätä ennen en ollut kokenut kutsumusta tarttua teokseen itse. Nyt tämän Kuolematon Todellisuutesi- kirjan myötä tajuan, että kaikki on todellakin juuri niin yksinkertaista kuin olen ajatellutkin. Kirjan ihanan humoristinen ja innoittava tapa lähestyä Ihmeiden Oppikurssia suorastaan hurmasi minut. Aivan ihmeellistä, miten yhteen pieneen kirjaan on onnistuttu tiivistämään kaikki oleellinen!

Huomaan nyt, että olen jo kauan ollut totuuden äärellä mutta vasta nyt näen "metsän puilta". Ihmeiden oppikurssin ydinajatukset tuntuvat minusta tutuilta ja hyvin totuudenmukaisilta, itseasiassa hyvin itsestään selviltä. Kuitenkin huomaan nyt, että moni muu oivaltamani asia tässä elämän harhassa on osoittanut suunnan juuri tätä samaa päämäärää, täydellistä ykseyttä ja Jumalan ikuista läsnäoloa, kohti mutta vasta Ihmeiden Oppikurssi tuntuu antavan minulle yksinkertaisen vastauksen siihen, miten pääsen tähän päämäärään pysyvästi.

Koen nyt, että valaistuminen on juuri tätä, se todellisuus, jota emme useinkaan täältä harhan maailmasta käsin näe. Valaistuminen on itseasiassa se tila, jossa olemme koko ajan - kuolematon yhteytemme Pyhään Henkeen ja Jumalaan. Valaistuminen on heräämistä tästä sikeästä unesta, jossa luulemme elävämme kuvitteellisessa maailmassa kuvitteellisina ihmiskehoina.

Tästä unen harhasta olen päättänyt nyt herätä ja sen vuoksi olen aloittanut Ihmeiden Oppikurssin työkirjan harjoitukset. Etenen tässä heräämisessäni ja anteeksiannon oppitunneissani päivä kerrallaan pyrkien säilyttämään jokaisessa unen hetkessä yhteyden Pyhään Henkeen ja ykseyteen, soveltaen oppimaani kaikkeen mitä kohtaan tässä elämäksi kutsumassani unessa.

Olen innoissani tästä kaikkeuden ihmeellisestä yksinkertaisuudesta! Odotan innolla seuraavaa hetkeä tässä unessa ja jokaista upeaa mahdollisuutta oppia lisää anteeksiantamuksesta ja kuolemattomasta todellisuudestani.

Gary R. Renardia lainaten:

" Joka päivä, kun annat anteeksi, maailman erheiden seuraukset sulavat kuin lumi palavassa tulessa. Ei enää syyllisyyttä, ei enää karmaa, ei enää pelkoa tulevasta. Sillä sinä olet kohdannut itsesi ja löytänyt viattomuutesi, joten kaikki käy yhtä luonnollisesti kuin Jumala.

Ei enää syntymistä tai kuolemaa; ne olivat vain ajatuksia. Jos sattuisit tulemaan takaisin auttaaksesi muutamaa muuta löytämään tien, niin olkoon niin. Mutta sinä et ole keho, sinä olet rakkaus, eikä väliä ole sillä, missä rakkaus näyttää olevan. Sillä jos on rakkaus, ei voi olla väärässä.

Tulee päivä, jolloin kärsimys on mahdotonta, rakkaus vallitsee kaikkialla eikä ole muuta kuin totuus. Olet kaivannut tätä ikuisesti, useinmiten hiljaisesti tietämättä sitä itsekään. Tunnet nyt itsesi varmemmin, eikä rakkaus ole unohtanut ketään.

Tulee päivä, jolloin ihmiset laulavat hengen laulua niiden itkuvirsien sijaan, jotka kätkevät alleen totuuden Äänen. Tulee päivä, jolloin veljesi ja siskosi juhlivat keskenään.

Ja tulee päivä, jolloin ei enää tarvita päiviä. Ja sinä olet elävä ikuisesti yhtenä kuolemattoman todellisuutesi pyhyydessä."