Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Ei lainkaan logiikkaa

Lauantai 1.6.2019 klo 14:14

Välillä tuntuu, ettei ihmisyydessä ole minkäänlaista logiikkaa. Ei järjen hiventäkään. Kokemukset, jotka elämän matkalla kohtaan ovat hämmentäviä, nostavat pintaan variaation erilaisia tunteita ja saavat viimeisenkin ymmärrykseen pyrkivän punaisen langan katoamaan. Kuin epäloogisuus ja elämän ennakoimattomuus olisivat avaimia irtipäästämiseen. Vapauteen fyysisen maailman kahleista. Tie tyhjyyteen ja matkalippu olevaisuuden virtaan, joka kuljettaa sielua kohti seuraavaa satamaa. Kohti päämäärää, jota ei ole.

Tiedän. Tämä saattaa kuulostaa hiukan sekavalta ja todellakin epäloogiselta. Mutta epäloogisia ovat ajatuksenikin. Näin unta, että olin tyhjä ja eloton maa. Kallio, joka oli murentunut karkeaksi soraksi lähes kokonaan. Olin yhtäaikaa hauras ja vakaa. Ja sinä puhdistit minusta tuon kaiken irtonaisen aineksen pois kunnes olin täysin paljas ja rikkinäisyyteni oli murusina valtameren pohjassa. Minusta jäi jäljelle vain sileä pinta, kallion ohut kerros, joka oli ehjää. Ja olin puhdas ja kovin hauras mutta lopultakin täysin ehjä. Aivan ihmeellisen kaunis ja ehjä! Ikuinen maa, joka ei enää murentunut vaan oli kantavaa ja vakaata. Minä itse.

Puhdistaminen tekee välillä kovin kipeää ja saa minut vajoamaan suruun. Mutta surusta syntyy kyyneleitä, jotka luovat valtameren, joka minussa aaltoilee ja elää. Valtameren, joka on syvä ja tuntematon, ja joka luo uutta elämänvoimaa kaikessa syvyydessään. Tuon meren, johon muruseni vajoavat ja jonka pohjalle palaseni jäävät lopulta lepäämään. Nuo kauniit pienet muruset, joista syntyvät kaikki maailman kauneimmat hiekkarannat. Kultaiset loputtomat rannat ja maailman kauneus. Surusta syntyy syvintä kauneutta, jota on.

Kauneudesta taas syntyy tyhjyys, joka on kuin ilmaa, jota hengitän. Puhdasta ja läpinäkyvää. Näkymätöntä ja väreilevää olemattomuutta. Tyhjyys, joka ilmentää kaikkea olevaa. Jotakin sellaista, joka on kaikki ja ei mitään samaan aikaan. Sisäinen tyhjyys minussa itsessäni nostaa välillä valtameren pinnalle pelkoja. Pimeitä varjoisia kohtia syvän veden pinnalle, jotka ruokkivat lisää pelkoja ja luovat loputonta pimeyden maisemaa tuon kaiken kauneuden vastapainoksi. Pelkoa erillisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Harhaa syvästä yksinäisyydestä tuon kauniin mutta synkän valtameren pohjalla.

Pimeyden maisemat ja pelot luovat minun maaperääni lisää mielen varjoja ja hyytävää kylmyyttä, jotka jähmettävät tunteeni. Syntyy sisäistä kylmyyttä, joka saa minut näkemään maailman yön väreissä. Eksymään pimeässä ja kadottamaan luottamukseni elämään. Peloista syntyy jälleen lisää pimeyttä, joka kätkee minulta todellisuuden.

Mutta mikä sitten on todellisuus? Valon ja pimeyden vaihtelu. Tasapaino näiden kaikkien ihmisyyden tilojen välillä. Tunteiden tasapainosta vahvistuva sisäinen valo ja mielen rauha. Tyyni meren pinta. Luottamus elämään yön pimeimpinä hetkinä. Todellisuus on myös epävarmuuden hyväksymistä. Heittäytymistä olevaisuuden virtaan. Sukeltamista itseeni ja sinuun. 

Näin myös unta sinusta. Siitä, että yhteinen olevaisuuden tilamme - se ihana kupla, joka olevassa vallitsee - näyttäytyi minulle täydellisenä ykseyden tilana. Että ihmisyydessä ja olevaisuudessa ei ollutkaan kyse kommunikaatiosta, yhteydestä ihmisyydessä tai ymmärryksestä kuten olen ajatellut, vaan ykseydestä. Siitä, että emme ole kaksi emmekä ole erillisiä vaan yksi. Olimme ykseydessä vallitseva ja täydellisesti toisiimme sulautuva yksi. Yksi elämä, yksi sielu ja yksi oleva.

Ja tuon unen vielä häilyessä tietoisuudessani ymmärsin yhtäkkiä tuon kaiken. Sen, että jokainen ihmisyydessä vallitseva tunne, riippuvaisuus toisesta ihmisestä, halu ymmärtää maailmaa, kiinnittyminen fyysiseen olevaan tai epävarmuus eri päämääristä ovat lopulta vain pelkoa siitä, etten olisi tuo yksi. Kuvitelmaa siitä, että voisin koskaan olla sinusta ulkopuolinen tai erillinen. Ymmärsin, että ihmisyydessä vallitseva kuplamme luo aivan otollisen maaperän ja ihanan tilan, jossa voimme muistaa olevamme ykseys. Kunhan vain uskallamme heittäytyä virtaan ja antautua olevaan. Ilman kiinnittymistä mihinkään. Unohtaen itsemme ja unohtaen harhamme siitä maailmasta, jota todellisuudeksi luulemme. Että ei ole olemassa kuin tuo yksi ja sama. Avaruudellinen olemattomuus. Täydellinen sulautuminen. Rakkaus.

Tässä kaikessa ei tietenkään ole mitään järkeä eikä kerta kaikkiaan minkäänlaista logiikkaa. Mutta juuri siksi kirjoitan siitä ja juuri siksi tuntuu oikealta sanoittaa se. Maailman epäloogisuus on kenties ainoa punainen lanka, joka todellisuusessa on. Elämän lanka, joka mutkittelee ja menee välillä varoittamatta solmuun. Järjen kanssa voin koettaa tätä kaikkea ymmärtää ja ymmärrän vasta, kun en ymmärrä mitään. Hämmennys on huikean hieno tila, jonka kautta voin sukeltaa joskus sisälle kauniiseen kuplaan, ja joskus taas todelliseen oivalluksen ihmeeseen. Voin olla ymmärtämättä mitään ja antaa epäloogisuudelle periksi. Antautua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: logiikka, ennakoimattomuus, kauneus, todellisuus, hämmennys

Toisenlainen todellisuus

Sunnuntai 27.8.2017 klo 13:20

Pitkähkön tauon jälkeen on sellainen olo, että monta oivallusta on ehtinyt tulla ja mennä ilman, että niitä on kenellekään jakanut. Oman elämän tasapainon löytyminen on tapahtunut vaivihkaa kaiken taustalla. Loman aikana olen vihdoinkin ehtinyt pysähtymään uudelle paikkakunnalle muuton ja monen muunkin muutoksen jäljiltä mutta kirjoittaminen ei vain ole vetänyt puoleensa. Kuin olisin etsinyt lomailun ja luonnon hiljaisuudessa myös uutta suuntaa omalle sisäiselle kasvulleni ja kirjoittamiselle - Antanut itselleni luvan olla ja vain kuulostella olevaa.

Hiljaisuuden kautta on varmistunut tunne, että olen yhä oikealla polulla muutoksista huolimatta ja on löytynyt myös uudelleen aito halu jakaa ajatuksiani. Perimmäinen oivallus on tainnut olla siinä, että sitä todellisuutta, jota juuri minä koen ja elän ei voi kukaan koskaan täysin ymmärtää. Enkä myöskään itse voi koskaan täysin ymmärtää jokun toisen kokemusta ihmisyydestä. Voin olla täynnä myötätuntoa ja ymmärtää toisen ilmaisemaa tunnetta tai reaktiota omasta kokemuspohjastani käsin. Voin samaistua kokemukseen ja jakaa jonkin yhdessä koetun hetken. Voin koettaa auttaa tai tukea lähimmäistäni omien voimavarojeni ja ymmärryskykyni rajoissa. Voin päästää irti ja tarkastella tilannetta oman korkeamman minäni silmin. Havainnoida ja luoda lisää tasapainoa tai valoa kulloiseenkin hetkeen.

Olen tietoisesti pyrkinyt puhdistamaan omaa todellisuuttani värittävät "silmälasini" palauttamalla yhä uudelleen ja uudelleen  tietoisuuteni ykseyden näkökulmaan - päästämällä irti kaikesta ihmisyyden matkan varrella kertyneestä sumusta tarkastellessani elämääni. Olen myös tietoisesti etsinyt itselleni sopivia tapoja löytää kauneutta ja kiitollisuutta olevasta. Pysähtynyt näkemään kauneutta sielläkin, missä kauneus on "kadonnut" jonkin ihmisyyden rakennelman tai tunnetilan taakse.

Tästä tietoisesta "kauneudellistamisesta" käsin on syntynyt myös sellainen ajatus, että oma ihmisyydessä koettu todellisuus, omat kokemukset ja tunteet ovat osa jotain muuttuvaa ja muokkaantuvaa kuvaa, joka ei koskaan ole valmis. Olen jo aiemminkin havahtunut ihmettelemään sitä, miten jonkin saman tilanteen tai kokemuksen voi kaksi ihmistä kokea niin eri tavoin. Miten yhdestä ja samasta hetkestä syntyy aina loputon määrä erilaisia tulkintoja tuosta samasta kuvasta? Kuin koko elämämme ajan katsoisimme yhtä valtavaa virtuaalista taideteosta ja jokainen maan päälle syntynyt ihminen muokkaisi tuota kaunista kuvaa omien virtuaalilasiensa kautta erilaiseksi. Saisimme jo syntyessämme jokainen nuo omat yksilölliset virtuaalilasimme  emmekä koskaan voisi täysin varmuudella tietää, mitä joku toinen yksilö omien lasiensa läpi näkee tai kokee. Katsoisimme kuitenkin koko ihmiskunta joka hetki yhtä ja samaa valtavan kaunista kuvaa mutta näkisimme jokainen tuosta kuvasta erivärisen ja eritavoin muotoutuneen version oman todellisuutemme kautta. Emme voi tietää, miten tuo jonkun toisen yksilön näkemä kuva muokkaa lopulta hänen ajatuksiaan tai elämän valintojaan. Voimme ainoastaan aavistella millainen tuo hänen näkemänsä toisenlainen todellisuus on hänen ilmaisemiensa reaktioiden, sanojen tai tunteiden kautta.

Omien virtuaalilasieni kautta muokkaan niin omia kokemuksiani kuin jokaista kohtaamaani yksilöä sen tietoisuuden ja todellisuuden pohjalta, jossa itse kulloinkin olen. Toisaalta - joka hetki, kun muistan riisua nuo ihmisyyden kokemusten, tunteiden ja fyysisen rajallisuuteni luomat virtuaalilasit päästäni, näen jossain kaiken taustalla hämmästyttävän  kauniin, rauhoittavan ja turvalliselta tuntuvan yhteisen todellisuuspohjan. Tässä ihmisyyden taustalla olevassa laajemmassa kuvassa on kaikki se ymmärrys ja selkeys, jota virtuaalilasit päässä koetan elämässä etsiä. Varmuus ja tietoisuus rakkaudesta sekä kaiken olevan merkityksestä. Silti en voi elää ihmisyyttä ihmisenä ilman noita kaikkeutta muokkaavia virtuaalilasejani. Voin ainoastaan täydellisesti pysähtyessäni riisua nuo lasit hetkeksi ja palauttaa tuon kaiken taustalla olevan mieleeni, kerätä voimia ja rohkeutta jatkaa ihmisyydessä matkaani.

Ehkä tärkeintä ihmisyydessä onkin se, etten kokonaan unohtaisi tai kadottaisi muistoa tuosta kauneudesta vaan muistaisin etsiä sitä erilaisten tilanteiden ja ihmisyyden kokemusten takaa. Muistaisin, että tuo kuva on jossain taustalla kaiken aikaa ja tuo todellisuus näyttäytyy minulle, kun vain muistan, että se on olemassa. Tärkeää on myös muistaa se, ettei kukaan toinen yksilö voi nähdä juuri sinun päässäsi olevien virtuaalilasien kautta vaan vastuu juuri sinun kokemusmaailmasi raottamisesta muille on sinulla itselläsi. Jokainen jaettu sana ja ääneen lausuttu ajatus on mahdollisuus kurkistaa pieneksi hetkeksi tuon toisen ihmisen lasien kautta värittyvään maailmaan ja todellisuuteen. Toisaalta jokainen ihminen voi auttaa ihmiskuntaa antamalla tuon mahdollisuuden myös muille jakamalla omia ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Meillä jokaisella on olemassa avaimet tämän jakamisen mahdollisuuden ja toistemme ymmärtämisen kautta lisätä ihmiskunnan yhteistä näkemystä kaiken taustalla olevasta isosta kuvasta ja me voimme yhdessä muokata näkemyksiämme vastaamaan yhä enemmän tuon kuvan alkuperäistä kauneutta ja rauhaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ykseys, yhteinen ymmärrys, todellisuus, kauneus

Tässä ja nyt

Sunnuntai 30.8.2015 klo 14:02

Kuluneen viikon aikana olen harjoittanut tietoisesti pysähtymistä erilaisten asioiden äärelle. Olen työmatkalla selättänyt aamun kiireen pysäyttämällä auton jonkin kauniin maiseman tai luonnonilmiön äärelle. Irrottamalla itseni tunteesta, että minulla on kiire ja irrottamalla ajatukseni arjen oravanpyörästä yksinkertaisesti pysähtymällä hetkeksi ja avaamalla silmät ympäröivälle todellisuudelle. Olen huomannut, että erilaisia kiitollisuuden aiheita on alkanut suorastaan vyörytä aistieni ravinnoksi: toinen toistaan upeampia maisemia auringon noustessa, sumun kietoessa kaiken alleen, sateenkaaren erilaisia variaatioita ja lintujen ääniä keskellä ihmisvilinää.

Tästä kaikesta innoittuneena olen ottanut arjessa käyttöön ihan uuden "mantran" ja kiitollisuuden työkalun. Kun aamulla astun ovesta ulos ja näen mitä tahansa kaunista ympärilläni, sanon itselleni: "Wau, minä olen miljonääri!" "Minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt." Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja mietin, miten rikas olenkaan, kun minulla on tässä ympärilläni valtavat määrät puhdasta ilmaa hengitettävänä. Katson auringon valon luomia säikeitä puiden lehdissä ja mietin, että "mieletöntä - minulla on tämä kaikki, tässä ja nyt: rajaton määrä auringon valoa, nämä kaikki aamukasteen pisarat ja kokonainen taivas yläpuolellani". Lietson itseäni yhä suurempaan kiitollisuuteen ja katson kaikkea elävää ympärilläni: puita, kukkia, lintuja ja oravia, jokea ja hiekkaa.. Ja sanon jälleen: "Huikeaa, miten tämä kaikki voikaan olla minun, tässä ja nyt." Minun silmieni katsottavana, minun korvieni kuultavana tai minun kaikkien aistieni yhteissinfoniana. Millaisen kauneuden ja yltäkylläisyyden ympäröimänä kuljenkaan joka ikinen päivä. Miten usein olen antautunut arjelle niin täysin, etten huomaa tätä kaikkea vaurautta ja yltäkylläisyyttä. Kiitän autolla ajaessani kaikkeutta siitä, että minulla on tämä maailma, tämä kaikki, tässä ja nyt.

Minun kohdallani tämä harjoitus on vähän karannut jo lapasesta tässä viime aikoina mutta jaan sen silti, koska olen tästä näkökulmasta kokenut itse saaneeni niin paljon iloa, mielen rauhaa ja kiitollisuuden nostetta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Olen tässä ja nyt.

Jostain syystä myös vastuun teema on tuon kiitollisuusboostin lisäksi kummitellut mielessäni viime päivinä ja huomaan kokoavani pääni sisällä aiheesta lisää näkökulmia, jotta osaisin tuon versovan mietteeni pukea ymmärrettäväksi tekstiksi. Vastuu. Niin raskas sana ja toisaalta niin paljon asioita eteenpäin vievä voima. Minulla itselläni on joka hetki vastuu siitä, mitä ajattelen, mitä teen tai sanon. Minulla on myös vastuu oman elämäni havainnoijana ja vastuu siitä, teenkö tietoisia vai tiedostamattomia valintoja. Jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen arjen elämässä on valinta. Jokainen sana, jonka sanon on valinta. Äänen sävy on valinta ja läsnäolo on valinta. Vain minulla itselläni on valta ja vastuu näistä joka päiväisistä valinnoista. Minä itse olen vastuussa oman elämäni heijastamista sävyistä, eri tilanteisiin suhtautumisesta sekä siitä, mitä valitsen tehdä. Minä itse olen vastuussa siitä, miten toimin vai toiminko. Minä vastaan niistä tunteista, jotka elämän erilaiset hetket minussa nostavat esiin. Vastaan myös siitä, miten koen nämä tunteet, kohtaanko ne ja katsonko niitä rakkaudella vai jäänkö niihin kiinni ja annan niiden hallita itseäni tai ajatuksiani. Minä olen vastuussa.

Hui kamalaa! Tai siis aivan mahtavaa :) mutta jostain syystä tämä vastuun teema on seurannut tiukasti vanavedessä, kun olen kiitollisuuteen hurahtanut. Ja tämän oivaltaminen / muistaminen on havahduttanut tajuamaan sen, miten tärkeää on tiedostaa ja muistaa tämä vastuu omasta sisäisestä tilastani joka hetki. Ei vain silloin, kun on hyvä päivä tai muita on paikalla - vaan myös silloin, kun olen yksin omien ajatusteni kanssa. Minä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja siitä, millaisia asioita ja ihmisiä vedä puoleeni. Minun ajatukseni ovat työkalu, jota minun tulisi vastuullisesti käyttää, seisoa joka hetki nöyränä oman elämäni heijastaman kuvan äärellä ja muistaa, että tämä on minun luomukseni. Tämä on minun pelkoni tai minun kiitollisuuteni puoleensa vetämää. Minun sisäisen tilani peilikuva. Minun. Tämä kaikki on minun. Tässä ja nyt.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitollisuus, vastuu, pysähtyminen, kauneus, elämä