Lauantai 29.9.2018 klo 22.00
Tämä instrumentti, joka minä olen, soi kauniisti luovuuden virrassa jokaisen kohtaamani ihmisen kautta. Samoin minä kosketan sanoillani ja ajatuksillani sinua ja saan niiden kautta sinun sielusi resonoimaan hetken yhteistä sävelmää.
Minulle ajatukset ovat maaperää, jota vaalin. Arvostan jokaista ajatusta, jokaista pientäkin ajatuksen siementä ja vaalin rakkaudella sanoja, joista kasvaa vähitellen hieman isompia ajatusten taimia. Minun maailmankuvassani jokainen ajatus luo maailmaa ja synnyttää uusia polkuja olemassaolon matkalla. Jokainen ajatuksen siemen taas sisältää uuden potentiaalin kasvaa hedelmälliseksi ja vankaksi puuksi, jonka varjossa voin levätä tai jonka oksat tuovat suojaa ja turvaa niinä hetkinä, kun etsin suuntaa ja luottamusta elämään. Osin kai tiedostamattani valikoin ajatusten siemenistä ne, joita haluan ravita ja kastella - ne, joista kasvaa merkityksellisiä luovuuden hedelmiä ja lopulta uutta ajatusten maaperää sekä jälleen uusia oivallusten siemeniä.
Joskus huomaan, että toisen ihmisen sanat tai jaettu ajatus saavat minut menemään sanattomaksi. Kuin tuo toinen soittaisi pianoa ja jotakin kosketinta painaessa minusta ei kuuluisikaan mitään ääntä. Jokainen instrumentti soi juuri niin kauniisti ja sellaisessa vireessä kuin tuon yksilöllisen instrumentin vallitseva sisäinen tila kulloisessakin hetkessä mahdollistaa. Tällainen ääntä vailla oleva kosketin kertoo eletystä elämästä ja siitä, että joku aiempi soittaja tai sävelmä on saanut instrumentista juuri tuon kohdan rikkoutumaan. Että juuri tuon sävelen sointi vaatii rakkauden korjaavaa voimaa ja uudelleen virittämistä.
Sinä voit aistia minussa nuo hiljaiset sävelet ja hellästi korjata minut taas täydellisesti soivaksi sielun instrumentiksi. Annat minulle uuden elämän ja soinnin, jota kauniimpaa ei ole. Rakkauden soinnin. Ja minä viritän sinut, korjaan yhtälailla matkalla rikkoutuneet kohtasi eheäksi kauniiksi sävelmäksi, jollaista ei ennen ole kuultu. Ainutlaatuiseksi ja täydelliseksi melodiaksi, jollainen syntyy aina, kun kaksi sielua kohtaa ikuisuudessa, ajattomuudessa ja rakkauden virrassa. Hetkessä, jolla ei ole alkua tai loppua - joka yksinkertaisesti on olemassa.
Hiljaisuuskin soi joskus kauniisti, kun vain pysähtyy kuuntelemaan tarinaa tuon hiljaisuuden taustalla. Yhdessä koettu hiljaisuus on vallitsevaa luottamusta ja tuntuu hiukan samalta kuin yhdessä nukkuminen. Yhteisten syvimpien virtojen kohtaamista ja yhteisen harmonian luomista ihmisyyden ulottuvuutta korkeammalla taajuudella. Kuin sulkeutumista hiljaisuuden maagiseen kuplaan, johon ei mikään fyysisen tason häiriötekijä tai mielen meteli ulotu. Havahduin juuri tällä viikolla omakohtaisesti hiljaisuuden suomaan herkkyyteen, kun kuuntelin jotakin kaunista ja juuri sillä hetkellä koskettavaa kappaletta aamulla matkatessani töihin. Kun musiikki lakkasi, sen voimallinen kauneus ja sanoitus jäivät kuin leijumaan olemukseeni. Päätin antautua tuolle tuntemukselle ja hiljaisuudelle. Annoin hiljaisuuden virrata lävitseni, tyhjentää mieleni täydellisesti ja ympäröidä tilan, jossa istuin. Hetken tästä tunteesta nauttiessani huomasin vastapäätä istuvien ihmisten katselevan minua huolestuneena ja hiukan hämillään. Tajusin vasta havaduttuani tuosta täydellisen sisäisen hiljaisuuden tilasta, että sen kauneus ja koskettavuus olivat saaneet huomaamattani kyyneleet virtaamaan. Hymyilin ja kenties kanssamatkaajat ymmärsivät, etten ollut lainkaan surullinen enkä romahtamispisteessä aamuruuhkan puristuksessa - ainoastaan hiljaisuuden valaisema. Täynnä kauneutta ja herkkyyttä juuri siinä hiljaisuuden hetkessä.
Tuntuu, että sielujen väillä vallitseva luontainen harmonia ja resonointi määrittävät paljon siitä melodiasta, joka kustakin yhteisestä kohtaamisesta syntyy. On ihmissuhteita, joiden tarkoituksena on luoda taitavasti sointuvia riitasointuja ja luoda molemmissa instrumentteinä jotakin uutta. Haastaa aiemmat sävelmät yhteiseen improvisaatioon ja tuottaa jotakin erilaista. Riitasointujenkin kautta voi syntyä oivalluksia ja tietoisuudella on uuden sävelmän myötä mahdollisuus laajentua johonkin kokonaan uuteen suuntaan. Toisaalta on myös niitä kohtaamisia, joissa heti ensimmäisestä puolisävelestä tuntee vahvan harmonian, voimakkaasti mutta täydellisesti soivan yhteissoiton, jollaista ei ole toista. Näitä jälkimmäisiä kohtaamisia on ainakin itselläni tullut vastaan hyvin harvoin mutta nuo harvat ovat olleet sitäkin kauniimpia, syvälle ytimeen ulottuvia alkukantaisia jumalaisia taideteoksia. Jotakin sellaista ykseyden sointia, jota ei osaa odottaa kohtaavansa ihmisyyden matkalla vaan ainoastaan jossain fyysisen ulottuvuuden tuolla puolen. Ikuisuudessa - olemassaolon ja sielujen alkulähteessä.
Jokainen ihmisyydessä kohtaamasi sielu ja jokainen ihmisyyden matkalla koettu ihmissuhde on mahdollisuus luoda tällainen uusi sävelmä ja tarjota rakkaudellinen maaperä uudelle kasvulle. Istuttaa kauniiden ajatusten siemen ja vaalia sitä inhimillistä ainutlaatuista instrumenttiä, jota tuo toinen yksilö ilmentää. Yksinkertaisesti vain jakamalla yhteinen ajatus. Arvostamalla toinen toistamme ja kaikkeutta sekä sitä ehtymätöntä luovuuden virtaa, joka me yhdessä olemme.
|
Avainsanat:
luovuuden virta,
ajatus,
potentiaali,
siemen,
ykseys,
harmonia
|
Lauantai 22.9.2018 klo 23.23
Usein toistuva teema oivallusten tiellä on ollut läsnäolo kulloisessakin nykyhetkessä ja toisaalta se, miten ajallinen ulottuvuus voisi olla olemassa siten, että sen kaikki potentiaali olisi käytettävissä jokaisessa hetkessä. Olen aiheesta kai kirjoittanut aiemminkin mutta nyt tuntuu, että jotakin uutta näkökulmaa on syntymässä.
Minun ymmärtämässäni maailmassa - todellisuudessa, joka vallitsee koetussa ihmisyydessä - ajan ulottuvuus on olemassa. Minulla on ihmisyyden matkalta kootut muistot, kokemukset ja oivallukset, jotka sijoittuvat aikajanalla menneisyyteen. Aiempiin elämän hetkiin ja vaiheisiin, joiden kautta minussa on syntynyt jotakin uutta. Menneisyydessä vallitsee muutoksen ja oppimisen kipupisteet sekä toisaalta fyysiseen kehooni ja tunnerakenteeseeni syntyneet muistijäljet kokemuksista, joiden kautta olen luonut itseäni ja minuuttani yhä uudelleen. Menneisyydessä vallitsee usein suuri määrä kokemusten luomaa viisautta ja ihmisyyden oppitunneilta kootut työkalut, joita ei ole tarkoituskaan unohtaa.
Se, miten kulloisessakin hetkessä osaamme säilyttää tietoisuuden ajallisen ulottuvuuden koko skaalasta, luo mahdollisuudet kohdata kussakin hetkessä erilaiset tilanteet ja kanssaihmiset ilman pelkoa - ilman tarvetta korostaa asioita egollisesta näkökulmasta ja ilman tarvetta ohjata koettua maailmaa kohti jotakin ennalta odotettua päämäärää tai lopputulosta. Ilman tulevaisuuteen kohdistuvia pelkoja, inhimillisiä haluja tai egon hyötylähtöisiä odotusarvoja.
Olen kokenut vapauttavana sen, että voin tarkastella tulevaisuuskuvia ja erilaisia mahdollisuuksia kulloisessakin nyt-hetkessä mutta ilman niihin kiinnittymistä tai ilman, että menetän läsnäolon tässä ja nyt. Että voin vapaasti ajallisessa ulottuvuudessa liikkua menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä niin, että mikään ulottuvuuksista ei ole sen pysyvämpi, totuudellisempi tai tärkeämpi kuin muut ulottuvuudet. Ne vain yksinkertaisesti vallitsevat ja ovat läsnä tietoisuudessani ilman, että kiinnittäisin minuuteeni mihinkään tiettyyn pisteeseen.
Koen, että ajallinen ulottuvuus on jatkuvassa liikkeessä ja virtaa, jonka liikettä saatan tarkastella. Voin päättää heittäytyä virran vietäväksi ja antautua ajallisen virtauksen alati muuttuvaan olemukseen mutta en halua tarttua liiaksi kiinni mihinkään yksittäiseen kohtaan. Irtipäästäminen on eräs ihmisyyden vapauttavampia kokemuksia ja avain todelliseen läsnäoloon kulloisessakin hetkessä. Irtipäästäminen ei tarkoita kuitenkaan luopumista tai luovuttamista vaan ainoastaan sitä, ettei kiinnity. Että ei tarpettomasti jumita ihmisyyden matkaa pitämällä kiini jostakin tietystä aikajanan pisteestä. Että uskaltaa heittäytyä kaikista aiemmista kokemuksistaan huolimatta sekä nykyhetkeen että tulevaan ja antautua ajan loputtoman virran matkaan.
Ajan virtaa voisi verrata vaikka jokeen, joka alkulähteessään on kaukana ikuisten vuorten uumenissa ja menneisyyden kaikki viisaus on tiivistyneenä tuon vuoren uumeniin. Yhteys ajattomaan kaikkeuteen on niin lähellä, että vesi virtaa kirkkaana ja selkeänä purona, jossa kaikki näyttää kauniilta ja heijastelee valoa. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä joki virtaa, sen voimallisemmaksi virtaus käy ja sen enemmän veden syvyyksissä kummittelee kohtia, joita ei enää ihmisyydestä käsin näe kovin selkeästi. Silti kyseessä on sama vesi ja se on lähtöisin samasta ikuisuuden lähteestä.
Nykyhetkestä käsin voimme tähyillä kohti alajuoksua, jossa veden uoma on jo leveämpi ja vallitsee paljon nykyhetkeä enemmän erilaisia mahdollisuuksia veden virrata. Lopulta vesi päätyy mereen ja horisontissa katoaa kykymme ihmisinä erottaa vesi taivaasta. Veden ja taivaan rajalla kohtaa jälleen aika ajattomuuden tilan, jossa virtaa ei enää ole. On vain tyyni ikuisuus ja tietoisuus loputtomasta matkasta, jota vesi on virratessaan kulkenut. Koko matkan kyseessä on kuitenkin yhä sama vesi, sama olevaisuus ja sama kaikkeuden jatkumo, josta kykenemme ihmisinä tarkastelemaan vain yhden näkökulman kerrallaan.
Kulloisessakin nyt-hetkessä vallitsee aiempaa suurempi tyyneys ja tasapaino sen kautta, että ajallisuuden virrassa uiskentelevat erilaiset inhimilliset menneisyyden tai tulevaisuuden varjot eivät saa liikaa huomiota. Ne ovat vain varjoja tai heijastuksia veden pinnalla. Ne eivät ole todellisia eivätkä merkittäviä tässä hetkessä ellen itse luo tässä hetkessä merkityksiä omien pelkojeni, toiveideni tai kipupisteideni kautta. Miksi tekisin niin?
Todellinen läsnäolo ja rohkeus elää kukin hetki kuin uudesti syntynyt, utelias ja luottavainen ihmisolento kumpuavat siitä, että muistan tietoisesti päästää irti ajallisen ulottuvuuden rajoitteista. Että antaudun kullekin hetkelle ilman takertumista ja että vaalin ihmisyyden matkalla kertyneitä muistoja kuin itse veistämiäni kaarnaveneitä, jotka voin laskea takaisin ajallisuuden virran vietäväksi. Päästää irti sekä menneestä että tulevasta tietäen, etteivät ne koskaan lakkaa olemasta. Ne vain ovat - kuten minäkin - osa samaa virtaa ja samaa kaikkeuden kauneutta.
|
Avainsanat:
Nyt-hetki,
ajattomuus,
irtipäästäminen,
kaikkeus,
ajan virta,
läsnäolo
|
Sunnuntai 16.9.2018
Pohdin tällä viikolla eräänä aamuna elämää suurempia kysymyksiä matkalla töihin. Jostain syystä mieleeni nousi nuoruuden opiskeluvuosilta aika, jolloin ystäväni kanssa mietimme tähtitaivaan alla elämän tarkoitusta, ihmisyyttä ja olemassaoloa. Muistan elävästi, miten selkeältä noina vuosina tuntui oma elämän polku ja myös juuri siinä hetkessä koko elämän tarkoitus. Tuntui selvältä, että iso osa ihmisyyttä ja sen tarkoitusta on se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, arkensa ja haaveensa. Kuin punainen lanka ihmisyydessä olisi yksinkertaisesti se, että löytää elämäänsä kumppanin, perustaa perheen ja oppii näiden ihmisyyden peruselementtien kautta lisää itsestään.
Nyt monen vuoden jälkeen asiat näkee aikalailla toisin. Tuntuu, että juuri tuossa hetkessä totuus ja oma elämän polku näyttäytyivät täydellisesti ja niin laajasti kuin silloin olin kykenevä näkemään. Elämä ja sen monet ihmisyyden kokemukset ovat laajentaneet näkemystäni enemmän siihen suuntaan, että jokainen elämän vaihe ja hetki sisältävät kukin oman erillisen osansa elämän tarkoitusta. Ettei lopulta ole olemassa yhtä ainoaa elämän tehtävää vaan sen sijaan lukematon määrä isoja ja pieniä merkityksellisiä elämän tarkoituksia. Kokonainen elämän tarkoitusten verkko. Yksi merkittävä osa elämän tarkoitusta minulle itselleni on ollut äitiys, vanhemuus ja näiden kautta omien heikkouksieni rehellinen kohtaaminen. Toisaalta myös jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen on sisältänyt jonkin oman pienemmän elämän tarkoituksensa ja tehtävänsä. Osa näistä tehtävistä on koko elämän mittaisia - osa taas lyhyitä kohtaamisia, joissa tehtävä tulee täytetyksi suhteellisen nopeasti. Aivan samoin kuin joku toinen ihminen voi yhden lyhyen kohtaamisen aikana luoda merkityksellisen ja koko elämän kannalta käänteen tekevän oivalluksen vain yksittäisen kohtaamisen hetkellä. Voi yhdessä hetkessä muuttaa kaiken pelkästään sanoin, teoin ja olemuksellaan. Oman kokemukseni mukaan jotkin ihmissuhteisiin ja kohtaamisiin liittyvät merkitykset ovat melko pian nähtävillä ja aistittavissa puolin ja toisin. Ja sitten toisinaan kohtaamisen tarkoitus ja opetukset avautuvat vasta vähitellen - merkitykset avautuvat pieni pala kerrallaan kuin varovasti avautuvat kukan terälehdet ja ihmissuhteen kauneus puhkeaa loistoonsa vasta pidemmän ajan kuluessa.
Mietin myös sitä, että miten tuntuukin nykyään siltä, että yhden ihmiselämän aikana olen elänyt useita eri elämiä, jotka luovat kukin oman todellisuutensa, oman kokonaisen tarinansa ja elämän tarkoituksensa. Olen paljon matkan varrella oppinut, paljon unohtanut ja -ehkä kaikista eniten- paljon olen löytänyt uusia näkökulmia. Jokainen elämä tai sen vaihe on tarjonnut erilaisia näköaloja samaan maailmaan, opettanut katsomaan edellistä vaihetta aiempaa hyväksyvämmin ja rakastavammin. Olemaan itse itselleni armollisempi ja kohtaamaan sekä itseni että muut uusin silmin. Jokainen vaihe on ollut yhtä tärkeä ja arvokas vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Tästä kaikesta juontaa juurensa seuraava vähän huvittavakin näkökulma siitä, miten päädyin miettimään, miten voisin tätä kaikkea elämässä kokemaani hyödyntää? Miten voisin koota kaikista elämistäni ja niiden eri vaiheista opitut asiat parhaaksi mahdolliseksi yhtälöksi? Miten voisin löytää kaikesta koetusta ne parhaat oivallukset ja yhdistää juuri tässä hetkessä täydelliseksi ymmärrykseksi? Täydelliseksi minuudeksi ja ihmisyyden tasolla hiotuksi timantiksi kuhunkin hetkeen?
Ajattele, jos olisi mahdollista eri elämän vaiheissa ja kunkin koetun tilanteen mukaan säätää omaa sisäistä minuuttaan. Jos kykenisi hienosäätämään omia persoonallisuuden piirteitään ja ihmisyydessä opittuja oivalluksiaan tai ominaisuuksiaan. Jospa olisikin olemassa eräänlainen sisäinen minuuden viritinvahvistin! Millainen olisi sinun paras sointisi - täydellinen versio sinusta itsestäsi kaikilla sellaisilla säädöillä, jotka palvelisivat sinua ja juuri tämän hetkistä elämän tehtävääsi parhaiten?
Säätäisitkö itsesi nykyistä voimakkaammaksi vai pehmentäisitkö olemustasi? Entä mihin asettaisit säädön esimerkiksi akelilla "nöyrä -ylimielinen"? Tai "epäitsekäs - itsekeskeinen"? Kun pysähtyy asiaa miettimään kunnolla, niin huomaan, ettei vastaaminen olekaan niin helppoa kuin ensin alkuun luulisi. Mikä määrä nöyryyttä on terveen minuuden kannalta sopivasti? Terveellä tavalla itsekäs on myös kovin vaikea käsite määritellä. Tietyissä elämäntilanteissa olisi hyvä, että osaisi olla enemmän itsekäs kuin toisinaan. Esimerkiksi jonkin vakavan sairauden tai suruprosessin äärellä olisi toipumisen kannalta tärkeää osata priorisoida oma lepo, arjen pienet lohtua tuovat asiat, omat tunteet ja niiden kohtaaminen kaiken muun edelle. Säätää itsekkyys hiukan normaalitilannetta isommalle. Toisaalta tulisi löytää oikealla tavalla lisää nöyryyttä itsestään, jotta kykenisi pyytämään ja vastaanottamaan apua tilanteissa, joissa itse on heikoilla.
Muitakin ihmisyyden piirteitä olisi hauskaa voida säätää tilanteen mukaan: mihin virittäisit itsesi akselilla "utelias - epäkiinnostunut" tai "harkitseva - uhkarohkea"? Entäpä "itsenäinen - riippuvainen muista"? Millaisen minuuden säätäisit juuri tähän kyseiseen päivään? Ja toisaalta, mitkä kaikki säädöt olisivat tarpeellisia oman sisäisen tasapainon löytymiseksi?
Millainen olisi juuri sinun itsesi kannalta se paras versio itsestäsi ja mitkä olisivat ne ominaisuudet, joita haluaisit vähän virittää isommalle tai pienemmälle, jotta ne parhaiten palvelisivat juuri tässä hetkessä sinun elämän tehtävääsi? Kaipaisitko lisää rohkeutta tai säätäistkö sosiaalisuuden voluumia suuremmalle kuten minä? Kaipaisitko takaisin lapsuudessa voimissaan ollutta estotonta uteliaisuutta ja täydellistä vastasyntyneen viatonta luottamusta elämään? Olisi helppoa valita kaikissa ominaisuuksissa se kultainen keskitie ja asettaa puolivälin säädöt joka akselille mutta palvelisiko se kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla sinun sisäistä kasvuasi tai kunkin elämäntilanteen parasta mahdollista lopputulosta? Vai olisiko helppo keskitie sittenkin vain ilmentymä inhimillisestä arkuudesta, sisäisestä epävarmuudesta ja oikotie, jolla ohittaa aito itsetutkiskelun mahdollisuus kivutta?
Minun "täydellinen" sisäinen viritykseni kaipasi näköjään tähän päivään jotakin semi-syvällistä mutta kevyttä tarkastelukulmaa henkiseen kasvuun. Löytyi sitten luovuuden sopukoista tällainen vähän käytetty viritinvahvistin -idea ja tässä ollaan. Nyt vain säädöt kohdalleen ja täydellisellä harmonialla kohti uusia ihmisyyden kokemuksia!
|
Avainsanat:
minuus,
elämäntehtävä,
ihmisyys
|
Lauantai 8.9.2018 klo 11.39
Olen tässä viime päivinä pohtinut tarvetta ymmärtää asiat laajemmin ja ylipäätään inhimillistä tarvetta ymmärtää. Melko itsestään selvältä tuntuu tietysti, että elämässä on hyvä olla pyrkimyksenä ymmärtää muita ihmisiä ja havainnoida ihmisyydessä kokemiaan asioita laajemmin kuin vain omasta yksilölähtöisestä näkökulmastaan. Yhteisen ymmärryksen kautta kasvaa myös suvaitsevaisuus ja myötätunto muiden kokemuksia kohtaan.
Itselläni on aina ollut vahva tarve lisätä ja syventää ymmärrystä asioista ja ilmiöistä, joita olen elämässä kohdannut. Jotenkin on vain sellainen sisäsyntyinen uteliaisuus ja myös pyrkimys nähdä asiat laajemmalta tasolta käsin. Olen myös miettinyt onko tämän tarpeen taustalla lopulta sittenkin epävarmuus itsestä, epäonnistumisen pelko tai tarve varmistella selustaansa - vaiko puhtaasti kiinnostus laajentaa omaa tietoisuuttaan. Joissakin hetkissä tuntuu, että kyse on myös luottamuksen puutteesta; siitä, ettei luota omaan itseensä ja kykyyn selviytyä elämässä.
Mietin sitäkin, että lisääntyykö yhteinen ymmärrys ainoastaan fyysisessä maailmassa ja ihmisyydessä? Vai luoko yhteistä ymmärrystä myös henkinen ja sielullinen yhteys sekä näiden vahvistaminen. Minusta tuntuu, että luo - ainakin tässä ajassa ja muutoksen virrassa, jossa parhaillaan elämme. Yhteisellä ymmärryksellä en tarkoita vain asioiden ymmärtämistä järjellä vaan myös tietoisuuden tasolla yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että ymmärtää vaikka ei sanota mitään ja sitä, että ymmärrys vallitsee myötätunnon läsnäollessa. Se vain on ja luo vakaan perustan tasapainolle.
Miten sitten voisin lisätä yhteistä moniulotteista ymmärrystä? Keskustelu on varmasti se ensimmäinen askel ja tahtotila ylipäätään laajentaa ymmärrystään. Tahtotila nähdä ja kokea asiat laajemmin kuin aiemmin. Näitä seuraa mielestäni vahvasti myös itsensä reflektointi, moniaistillinen havainnointi sekä hiljaisuus. Kuuntelu ja läsnäolo. Oleminen yhteisessä tilassa sekä yhteinen jaettu kokemus. Fyysinen, henkinen tai sielullinen kokemus. Ajasta ja paikasta riippumatta.
Yhteistä ymmärrystä kannattaa tavoitella, koska se on avain hyväksyvälle läsnäololle ja myötätunnon lisääntymiselle. En voi koskaan täysin tietää tai tuntea jonkun toisen kokemaa enkä halua ottaa itselleni jonkun toisen tunteita. Mutta toivon voivani ymmärtää toista ihmistä riittävän syvällä tasolla, jotta kykenisin olemaan sallivampi ja hyväksyvämpi yksilö. Jotta olisin myötätuntoisempi ihminen.
Rakkaus ja kiitollisuus kasvavat myötätunnosta - Yhteisen ymmärryksen avulla. Ehkä jokainen ymmärryksen "pala" auttaa osaltaan päästämään irti egollisesta näkökulmasta ja saattelee ajatukset kohti hyväksyvää läsnäolon tilaa. Kokemus yhteisestä ymmärryksestä on monella eri tasolla yhdistävä ja lisää keskinäistä luottamusta. Tätä samaa ilmiötä olen tarkastellut usein työyhteisöjen ja johtamisen näkökulmista mutta jostain syystä nyt tuntuu tärkeältä nostaa tämä aihe esiin myös yksilötason oivalluksena.
Yhteinen ymmärrys ja yhtenevä suunta myös ajatuksissa on hyödyksi vaikka mielipiteitä ja näkemyksiä olisikin paljon. Mitä syvemmällä tasolla kykenee tavoittamaan myötätunnon ja ymmärryksen kokemuksen, sen vähemmän tarvitsee taistella ketään vastaan tai todistella olevansa oikeassa. Sen sijaan uskaltaa luottaa yhteiseen matkaan ja sallia eri näkemysten olla osana samaa ihmisyyden peruskalliota. Aito ymmärtämisen kokemus auttaa huomaamaan myötätunnon tarpeen sekä luo lisää välittämistä, kiitollisuuden ja ykseyden tunteita.
Ykseyden tilan oivaltaminen itsessäni ja vallitsevana olotilana kaikkeudessa on kenties laajin ja kaikista moniulotteisin näkökulma yhteiseen ymmärrykseen. Jos lopulta kaikki on lähtöisin samasta alkulähteestä ja kaikkeuden osat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, silloin myös osien välillä vallitsee aina täydellinen ymmärrys kaikesta olevasta. Yhteinen ymmärrys on siis vallitseva olotila vaikkemme sitä tiedostaisi. Toisaalta keskinäisen ymmärryksen puute taas on ilmentymä egon pyrkimyksestä "unohtaa" vallitseva ykseys ja ihmisyydessä koettu rajallisen tietoisuuden tila. Ykseyden tilassa ei lopulta ole olemassa kuin yksi yhteinen ymmärrys.
|
Avainsanat:
ykseys,
yhteinen ymmärrys,
myötätunto,
läsnäolo,
kiitollisuus
|
Lauantai 1.9.2018 klo 23.54
Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.
Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.
Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.
Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.
Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.
Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!
|
Avainsanat:
tunneköyhyys,
tunteet,
herkkyys,
tunnemaailma,
suojakuori,
ilmaisu,
rehellisyys
|
|