Valon lapsi

Tiistai 20.6.2023 klo 10.17

Koko tämä elämäsi on pyhitetty totuudelle, valolle ja rakkaudelle. Sinä uskot vahvasti elämään. Uskot hyvyyteen ja ihmisluonteen viisauteen kaikkien ihmisyyden näytelmien taustalla. Sinä olet tänä päivänäkin yhtä utelias ja uskalias kuin ollessasi lapsi.

Lapin kesä tuntuu minusta edelleen aivan maagiselta ja todelliselta arjen ihmeeltä. Aurinko ei ole laskenut kesäkuun alun jälkeen ja ulkoilu keskikesän valon eri sävyissä on kuin päivittäin muuttuva viihde-elämys. Lähes joka päivä huomaan uusia valon luomia taianomaisia maisemia eri vuorokauden aikoina. Ehkä kuitenkin konkreettisin havainto on ollut se, että ajan käsite menettää täysin merkityksensä keskikesällä ja keskitalvella, kun vuorokauden vaihtelua ei juurikaan huomaa muusta kuin ihmisten toiminnasta.

Luonnossa liikkuessa ei ole merkitystä sillä, aistiiko kesän valoisuutta keskellä päivää, aamu varhaisella vai yömyöhällä. Jokainen hetki ja sään vaihtelut luovat loputtomasti erilaisia ohi virtaavia upeita kokemuksia - mykistävää kauneutta sekä aina uusia valon ja äänimaailman kerroksia. Hetkiä, joita voin tallentaa sieluuni vain keskikesän ainutlaatuisina tunteina.

Kuluneella viikolla pysähdyin pohdiskelemaan sitä, millä tavoin syntymähetkemme vaikuttaa siihen, millaiseksi kasvamme tai miten suhtaudumme ympäröivään maailmaan. Enkä nyt viittaa tällä ajatuksella perinteisesti astrologiassa tarkasteltaviin vallitseviin energioihin tai planeettojen asemaan suhteessa toisiinsa syntymähtekellämme. Päädyin pohtimaan asiaa, kun näin aamukävelyllä tuoreen äidin työntämässä vauvanvaunuja läheisellä ulkoilureitillä ylpeyttä säteilevän tuoreen isoäidin eli oman äitinsä kanssa hiljalleen jutustellen. Pienokainen nukkui tyytyväisenä vaunuissa näiden kahden eri sukupolven äidin keskustellessa eleettömästi keskenään. Ympäröivä luonto loi äänimaailman, johon heidän pehmeä keskustelunsa hukkui. Linnut lauloivat ja metsä huokaili uuden aamun sarastaessa sekä alkukesän kasvukauden kohistessa. Kesäaamun vehreä tuoksu oli suorastaan huumaava.

Pysähdyin miettimään sitä, ettei tuo pieni vastasyntynyt ole elämänsä ensi hetkinä vielä nähnyt auringon laskevan ja että hänen elämänsä vallitsevassa todellisuudessaan on aina ollut päivä ja valoisaa. Että tuo keskikesän lapsi on viimeksi kokenut hämärää tai pimeyttä äitinsä kohdussa kelluessaan. Ajatus oli järisyttävä. Vastasyntynyt pienokainen ei vielä ole kovin paljoa valveilla ja aistii kenties vain hämärästi elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Mutta millaisen muutoksen tuo pieni ihminen saakaan kokea täällä pohjoisessa eläessään, kun kuukaudet kuluvat ja vuosi kääntyy kohti talvikauden kaamosta!

Määrittääköhän tuo kokonaisvaltainen ympäröivän maailman muutos jollakin tavoin hänen käsitystään ihmisyydestä tai koko fyysisestä todellisuudesta? Onko tuon pienen ihmisolennon kokemus ensimmäisistä elinvuosistaan jotenkin erilainen kuin sellaisen pienokaisen, joka on syntynyt tähän ihmisyyden maailmaan syvimmässä keskitalven pimeydessä? Millainen vaikutus mahtaa olla yksilön maailmankuvaan sillä kokeeko ensimmäisinä elinhetkinään siirtyvänsä valosta kohti loputonta pimeyttä vai päin vastoin? Pohdin myös sitä, että luoko keskitalvella syntyneen lapsen ensimmäisen elinvuoden kokemus siirtymästä pimeydestä kohti valoa jotenkin vahvemman perustan toivolle ja uskolle paremmasta huomisesta? Vai saako tuo keskikesällä syntynyt valon lapsi jo syntyessään vahvemman muiston valosta tai luonnon ja fyysisen maailman valtavasta elinvoimasta?

Olen itse syntynyt aivan alkuvuodesta - kaamosajan juuri käännyttyä kohti kevättä ja kesää. Tiedän olleeni jo pienenä erittäin hyvä nukkumaan ja viihtynyt aina hiljaisuudessa. Olen myös mielestäni aina kokenut talviajan itselleni jotenkin tutummaksi kuin muut vuodenajat - vaikkei muissakaan vuodenajoissa mitään vikaa ole :) Rakastan lumisen luonnon hiljaisuutta ja kääriytymistä lämpimiin talvivaatteisiin. En myöskään koe pimeää kaamosaikaa mitenkään pelottavana tai ahdistavana - vaan oikeastaan päin vastoin. Kaamosaika ja keskitalven pimeät kuukaudet ovat minulle luonnollista aikaa levätä, ladata itseäni ja luovuuttani. Koen myös, että kaamosaika on jollakin tavoin paineettomampaaja  tyynempää - aikaa, joka sallii tällaisen introvertin ihmisen ehkä vapaammin olla omissa oloissaan kuin muulloin. Keskikesän valon taas koen jotenkin kuluttavana tai jopa vähän uuvuttavana, vaikka nautinkin hurjasti kesäajan taianomaisesta valosta, energiasta ja luonnon monimuotoisuudesta kesäisin.

Jäin siis pohtimaan, että kokeekohan keskikesän aikaan täällä pohjoisessa syntynyt lapsi asian juuri päinvastoin? Kokeeko hän kaamosajan pimeyden itselleen haastavampana ajanjaksona tai kenties itselleen jollakin tavoin luontevampana olotilana ympärivuorokautisen valoisuuden? Kokeeko valon lapsi kesäajan toimeliaisuuden ja suorastaan ylitsepursuavan kesän äänimaiseman tilana, joka on se hänelle vallitseva normaali? Onkohan kesällä syntynyt lapsi jollakin tavoin enemmän ulospäin suuntautunut vain, koska suomalainen yhteiskunta on aktiivisimmillaan aina juhannuksen alla ja ylipäätään kesäaikaan? Onko hänelle luonnollisempi tila sellainen, jossa ympäröivä maailma on täynnä virtaa, musiikkia, tapahtumia ja juhlimista? Tiedän toki, etteivät ihmisyydessä ilmentyvät luonteen ominaisuudet ole tietenkään koskaan näin mustavalkoisia mutta voisiko kuitenkin syntymähetkeen liittyvällä vuodenajalla - erityisesti lähelle talvi- tai kesäpäivän seisauksia ajoittuen - olla jotakin vaikutusta siihen millaisia olemme? Tai siihen millaisina tämän maailman ja ihmisyyden koemme?

Toisaalta pohdin sitäkin, että miksiköhän tällaisena kaamosajan lapsena koen viihtyväni erityisen hyvin juuri yöttömän yön aikoihin syntyneiden sielujen kanssa. Jostain syystä elämääni on siunaantunut useampikin minulle hyvin rakas ja läheinen ihminen, jotka ovat syntyneet juuri vastakkaiseen vuodenaikaan kuin itse olen. Ehkä tasapainotamme toisiamme sopivasti tai kenties luomme yhdessä ollessamme jotakin yhteistä rauhaa ja tasapainoa maailmankaikkeuteen. Olen kokenut elämäni aikana, että olen oppinut eniten juuri näiden sielujen kautta, jotka ovat keskikesän valon aikaan tänne syntyneitä. Koen myös oloni poikkeuksellisen luontevaksi ja seesteiseksi heidän seurassaan. Nämä samaiset ihmissuhteet ovat myös olleet välillä hyvin haastavia ja ehkäpä juuri siksi nämä rakkaat sielut sekä kohtaamiset ovat olleet niin opettavaisia ja tärkeitä elämässäni. Koen, että talven ja kesän sielujen välillä vallitsee luonnostaan jokin mystinen tasapaino - kuin tunnistamme sisäsyntyisesti toistemme lähtökohdat ihmisyydessä ja hyväksyisimme toinen toisemme sellaisina kuin olemme. Ikään kuin olisimme saman kolikon kaksi eri puoliskoa - täysin erilaiset mutta kuitenkin yhtä ja samaa kolikkoa.

Mutta palaan vielä hetkeksi tuohon aamukävelyllä kohtaamaani vastasyntyneeseen valon lapseen. Mietin, että mitenköhän sinä mahdat tätä maailmaa havainnoida aivan äskettäin tänne ihmisyyteen saapuneena? Millainen upea sielu sinä mahdat olla elämäsi alkutaipaleella? Oletko utelias ja toimelias pieni olento, koska kesän elämää pursuava luonto kutsuu sinua tutkimaan maailmaa heti, kun se vain on mahdollista? Onko katseesi luottavainen ja rohkea vain, koska valo ympäröi maailmassa kaikkea olevaa näinä ensimmäisinä elinkuukausinasi? Keräätkö kenties itseesi kaiken mahdollisen valon ja ilon hippuset näinä kesäkuukausina, jotta kaamosajan pimeys ei tuntuisi sinusta syksyn tullen niin loputtomalta? Vaikka en tunne sinua, päätän ajattella sinua suurella lämmöllä ja rakkaudella. Toivon elämääsi turvallisia kokemuksia, huoletonta leikkiä sekä sinua arvostavia ja sinusta välittäviä turvallisia aikuisia. Maailmankaikkeuden valo ja viisaus olkoon turvanasi tällä ihmisyyden matkalla.

Mietin myös sinua aikuinen valon lapsi. Ajattelen sitä, miten monella tavoin olet avoinna elämän ihmeille, maailmankaikkeuden eri ulottuvuuksille. Arvostan suuresti toimeliaisuuttasi, uskoasi parempaan tulevaan sekä taistelutahtoasi oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta. Valon lapsena sinä yhä näet usein kaikissa asioissa pintaa syvemmälle, pyrit korjaamaan vääryydet ja teet valollasi näkyväksi kaikki totuutta vääristelevät ihmisyyden valheet. Sinä olet totuuden suojelija ja oikeuden puolustaja. Olet sitten syntynyt tänne ihmisyyteen urheaksi ritariksi tai kauniiksi sankarittareksi, sinä luot muutosta parempaan huomiseen.

Koko tämä elämäsi on pyhitetty totuudelle, valolle ja rakkaudelle. Sinä uskot vahvasti elämään. Uskot hyvyyteen ja ihmisluonteen viisauteen kaikkien ihmisyyden näytelmien taustalla. Sinä olet tänä päivänäkin yhtä utelias ja uskalias kuin ollessasi lapsi. Olet säilyttänyt olemuksessasi lapsenkaltaisen kyvyn etsiä ja tutkia aina uusia näkökulmia. Olet yöttömän yön moniulotteinen muutosvoima, joka pystyy mihin vain. Keskikesän valo on yhä vahvasti osa sinua jokaisena elämäsi päivänä. Kannat myös suurta vastuuta siitä, millaisiin asioihin ja tavoitteisiin päätät tuon pienen ydinvomalan verran valoasi suunnata. Sinun sisäinen voimasi ja vahvuutesi on muutos sekä uuden suunnan luominen. Olet edelleen jossain pinnan alla se sama pienokainen, joka kerran nukkui tyytyväisenä vaunuissaan kesäaamun kauneudessa. Sinä olet valon lapsi, joka on imenyt itseensä yöttömön yön loputtoman elämänvoiman ja suorastaan maagisen kyvyn luoda uutta. Tämä kesän taika vallitsee sinussa aivan elämäsi alkumetreistä lähtien aina vanhuuteen saakka - läpi koko tämän elämän. Sinä olet valon lapsi ja olen kiitollinen sinusta <3

Menneisyys, nykyisyys ja tuleva minussa

Sunnuntai 20.9.2020 klo 18.12

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa verkosta erästä ohjattua meditaatiota ja tällä kertaa on aivan pakko jakaa tuo linkki myös tänne:

https://www.youtube.com/watch?v=6l8fyqg4SXM

Kokemus oli harvinaisen vaikuttava ja tuntuu, että tämän meditaation parantava voima on vaikuttanut minuun vahvasti vielä tänäänkin. Voin lämpimästi suositella tätä ja ajattelin jakaa tähän lyhyesti omaa kokemustani ja oivalluksia, joita sen myötä syntyi. Tämän värähtelyn matkaan oli hyvin helppo päästä, voimakas rakkauden virta otti minut syleilyynsä heti ensimmäisistä äänen värähtelyistä. Harvoin olen myöskään kokenut yhtä vaivattomasti matkaa korkeampaan itseeni sekä yhdistymistä menneeseen itseeni, nykyiseen itseeni ja tulevaan. Kaikki universumin tasot ja ihmisyyden ulottuvuuden ylittävä parantava rakkaus oli läsnä koko meditaation ajan. Hämmästelen yhä sitä, miten vaivattomasti ja täydellisesti tämä ohjattu meditaatio paransi, lohdutti, puhdisti ja eheytti koko sielun yhtäaikaa. Kuin koko olemukseni olisi maagisesti muuttunut vain 25 minuutissa. 

Joskus vastaan tulee tällaisia supervoimia ja värähtelyitä, jotka heti ensimmäisestä sekunnista tuntuvat oikealta, tutulta ja rakkaudelliselta. Ehkä kuitenkin suurimman puhdistavan virran koin hetkessä, jossa mediaation alkupuolella pyydetään mielikuvien avulla yhdistämään tietoisuus omaan lapsuuden aikaiseen itseen, nykyiseen itseen sekä ikääntyneeseen tulevaan itseen. Tuo kohta oli voimallinen ja vapautti minut jotenkin aiempaa syvemmällä tasolla ymmärtämään, että nuo kaikki ovat minussa läsnä koko ajan. Joka hetki, enkä koskaan ole erossa myöskään siitä puhtaasta olemuksesta, jollainen olen ollut ennen tätä ihmisyyttä, jollainen olen joka hetki jollakin toisella tasolla sekä jollaiseksi palaan tämän ihmisyyden matkan päätteeksi. Tämä meditaatio sai minut silmänräpäyksessä takaisin tasapainoon ja palautti tietoisuuteeni hämmästyttävällä tavalla luottamuksen siitä, että kaikki on hyvin. Tämän kuunneltuani muistan jälleen, miltä täydellinen sisäinen rauha tuntuu ja miksi jokainen elämän hetki on yhtä arvokas ja merkityksellinen. Että rakkaus on läsnä silloinkin, kun olen eksyksissä tai en sitä kykene näkemään. 

Olen kiitollinen, että törmäsin tähän meditaatioon ja kiitollinen siitä, mitä koin sen kautta. Joskus maailmaa pysäyttävä hetki tulee vastaan ihan vain kotisohvalla ollessa ja lepäillessä.

Luulen, että viime kuukausina ja jopa viime vuosina olen ollut hetkittäin hyvin kaukana omasta sisäisestä rauhan tilasta. Olen toki tunnistanut välillä tarvetta tasapainoon ja usein näissä hetkissä oppimiani työkaluja hyödyntäen saavuttanut mielen tasolla tyyneyden. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että mielen tasolla tai tunnetasolla tapahtuva tietoinen hoiva, tasapainotus ja irtipäästäminen ovat kuin ensiapua murtuneen jalan hoitoon. Sellaisia vain lyhytaikaisesti vaikuttavia keinoja, joilla epätasapaino väistyy pieneksi hetkeksi mutta sisäinen kipu tai mielen epätasapainon tila palaa kuitenkin noiden ensitoimien jälkeen aina uudelleen ja usein vielä aiempaa voimakkammin mieltä rikkovana.

Mikä sitten on se varsinaisen epätasapainon syyn hoitava ja syvempi keino auttaa itseä, jotta tasapaino säilyisi? Luulen, ettei tähän kasvun prosessiin ole olemassa nopeaa "parannuskeinoa". Olen jopa alkanut ajatella, että tuo pysyvään muutokseen ja tasapainoon johtava "hoito" on itse elämä. Se, että jokaisesta elämänkokemuksesta oppii, oivaltaa ja ilmentää mahdollisimman rohkeasti sitä aitoa omaa itseään. Rehellisyys omia tunteitaan, epätasapainoaan ja elämän kokemuksiaan kohtaan. Lempeys itseä, elämää ja jokaista ihmistä kohtaan, niin sysvällä tasolla kuin juuri kussakin hetkessä kykenee. Anteeksianto samoin - luopuminen kaikesta sellaisesta, joka ei enää ole aidosti tarpeen omassa elämässä. Uskallus ja luottamus.

Lopulta mielen tasapainoon ja rauhaan johtaa monta polkua. Arjen pienissä hetkissä on sellaisia kauneuden muruja, jotka auttavat suuntaamaan ajatukset kiitollisuuteen. Pidemmässä juoksussa auttaa vaikka tällaiset ohjatut meditaatiot, jotka itselle tuntuvat oikealta. Sekin auttaa rauhaan, ettei yritä väkisin uida kaikkeuden virrassa vastavirtaan vaan uskaltaa antautua ja luottaa, että polku johtaa eteenpäin ja oikeaan suuntaan aina. Isoja askelia itselleni kohti rauhaa on tapahtunut sellaisten elämänkokemusten myötä, joissa olen kokenut äärimmäistä rakkautta tai ohjausta, suuria muutoksia tai oppitunteja, joita joutuu pureksimaan joskus useita vuosia. Nämä kaikki ovat kuitenkin olleet portteja pysyvämpään muutokseen. Luottamukseen ja toivoon.

Tähän lopuksi vielä lyhyt lainaus tuosta meditaatiosta, kun tämä jäi erityisesti kaikumaan minun tietoisuudessani: "Trusting the process - Trusting the life - Now."

Katse palloon ja ajatukset oleelliseen

Sunnuntai 10.11.2019 klo 15.19

Jostain syystä koko syksy on ollut melkoista vuoristorataa niin tunteiden kuin elämässä tapahtuneiden asioidenkin suhteen. Ehkä vuodenajan vaihtuminen näkyy myös ihmiselämässä siten, että syysmyrskyt myllertävät ja olotila vaihtelee aurinkoisesta syysaamun seesteisyydestä hyytävään viimaan ja jopa niihin ensimmäisiin pakkasiin jotka jähmettävät kaiken paikalleen. On ollut vaikeaa hahmottaa selkeästi, mihin ajatuksiaan ja etenemistään suuntaisi. Ei ole ollut näkyvyyttä, ei selkeää intuitiota suunnasta eikä edes kunnolla havaittavia maamerkkejä siitä, että tietäisi yhä olevansa oikealla tiellä.

Ehkä syksyn sakeassa sumussa taivaltaessa kaikki tiivistyy lopulta luottamuksen löytämiseen ja kykyyn kommunikoida. On ollut pakko vain kulkea eteenpäin päivä kerrallaan ja koettaa luottaa siihen, että suunta on oikea. Toisaalta on pitänyt löytää yhä uudelleen sisimmästä luottamus siihen, että kaiki mitä tapahtuu ja nekin kokonaisuudet, joiden lopputulemaa en vielä varmuudella tiedä tässä hetkessä, ovat kuitenkin tarpeellisia ja jollain tavalla tarkoituksenmukaisia. Luottamus on lopulta sen muistamista, että ei ole kiire mihinkään ja sisäistä tunnetta siitä, että asiat kehittyvät kuitenkin oikeaan suuntaan vaikken itse kokisi joka hetki hallitsevani suuntaa tai tapahtumien kulkua. Luottamusta on se, että uskaltaa päästää irti elämänsä langoista ja silti edetä askel kerrallaan.

Kommunikaatio taas toistuu oivalluksissa yhä uudelleen ja sen merkitys vain kasvaa, mitä enemmän aihetta pohtii. Kyky kommunikaatioon on hyvin merkityksellistä etenkin niissä hetkissä, kun sisäinen varmuus rakoilee. Se, että myöntää oman epävarmuutensa ja sanoittaa sellaisetkin tunteet tai aiheet elämässään, joista kantaa syyllisyyttä tai häpeää on usein ratkaiseva askel eteenpäin vaikka suunta olisikin hukassa. Oman vajavaisuutensa myöntäminen, omien vahvuuksien tunnistaminen ja kaikenlaisten ajatusten pukeminen sanoiksi on ehkä koko ihmisyyden ydintä.

Jos ajatellaan, että alussa oli sana tai ajatus jossakin kaikkeuden virrassa ilman fyysistä olemusta, niin tuo sana tai ajatus muuttuu fyysiseksi, kun se kommunikaation kautta saa jonkinlaisen muodon. Kenties ihmisyyden kyky kommunikaatioon on eräänlainen silta epäfyysisen olemattomuuden ja fyysisen havaittavan maailman välillä. Kommunikaatio on askel mielen tasolta kehon ja fyysisen olevaisuuden tasolle. Toisaalta koen, että kommunikaatio on myös vahvasti kiinni ajallisessa ulottuvuudessa. Se, että jokin ajatus tai oleva saa muodon vaatii jonkinlaista kommunikaatiota: ääntä, liikettä, väriä, kosketusta, rytmiä tai vaikka fyysisin välinein tuotettua tekstiä. Mikä tahansa kommunikaation muoto tuo epäfyysisen tason olevaksi - totuuden näkyväksi. Ihmisyydessä olemme fyysisiä olentoja mutta mielemme kykenee kuljettamaan meitä olevaisuuden kaikilla eri tasoilla. Kommunikaation kyky tuo meille mahdollisuuden toimia muuntajina eri olevaisuuden tasojen välillä. Muuntaa epäoleva olevaksi. Yhdistää mieli ja keho toisiinsa. Luoda epäfyysisestä jotakin fyysistä. Jotenkin tähän kulminoituu koko ihmisyys ja olemassaolon tarkoitus.

Ajatus ei ole todellakaan omani vaan olen syvästi kiitollinen rakkaalleni siitä, että kaikista epätodennäköisimmissä hetkissä juuri kommunikaatio on se, jonka kautta voimme jakaa estotta ajatuksiame, oivaltaa yhdessä ja pohtia olevaa. On suorastaan huikeaa huomata, miten paljon itsestään ja maailmasta voi oppia vain antautumalla kommunikaation virtaan, millä tahansa tavalla. Hetkeen heittäytymisen kautta saattaa joskus löytää itsensä todellisen ytimen ääreltä. Yllättäen huomaakin löytävänsä sumun keskeltä sen pallon, jota on pelikentällä etsiskellyt jo pitkään kunnollisen näkyvyyden puuttuessa.

Olen kiitollinen myös siitä, että kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä minulla on ihmisyyden matkalla ollut onni kohdata ihmisiä, jotka opettavat minua niin kommunikaatiossa, rohkeudessa kuin rakkaudessakin. On kunnia saada olla osa elämääsi. Tietenkin on ollut hienoa saada olla osa kaikkien muidenkin elämäni polulla kohtaamieni ihmisten matkaa mutta joskus kohtaa sellaisia sieluja, jotka mullistavat kaiken - veivät ihmisyyden matkan aivan uudelle tasolle. Ihmisyys ja kommunikaatio vaativat sen, että jokaisella meistä on matkakumppaneita, joiden kanssa voi luoda kommunikaatiota, voi tehdä todeksi ajatukset, jotka muuten jäisivät vain ilmaan. Epäfyysinen maailma on mahdollisuus ammentaa totuutta ja viisautta kaikkeuden virrasta mutta tuo mahdollisuus jää käyttämättä ilman kommunikaatiota ja toisen ihmisen kohtaamista.

Ihmisyyden ydin on siinä, että keskittyy oleelliseen, ymmärtää ajatusten luovan voiman ja etenkin kommunikaation merkityksen aivan kaikessa, mitä matkallaan oppii ja kokee. Mitä enemmän hajotamme ajatuksiamme ja käytämme kommunikaatiota tarpeettomien asioiden toisteluun, sen enemmän epäolennaisia asioita kohtaamme. Ihmisyyden pelikentällä tuleekin siis tietoisesti tunnistaa juuri ne pallot, joita valitsee tässä elämässä pelata ja pitää ajatus sekä katse tiukasti kiinni pallossa. Tämä on takuuvarma keino pysyä oikella reitillä myös syksyn umpisumussa tai keskellä myrsyävää maailmaa. Yksinkertaisesti keskity ja kommunikoi. Kaikki muu on tarpeetonta.

Totuuden hetki

Maanantai 2.9.2019 klo 17.47

Aivan viime viikot ovat olleet monella tasolla onnellisia: täynnä läheisyyttä, isoja tunteita sekä erilaisia sattumuksia. Päällimmäisenä tunteena on kai ollut kaiken aikaa kiitollisuus siitä, että joskus saa elämässään kokea myös tällaisia voimaannuttavia vaiheita, rakkautta ja huolenpitoa. Naurua, keskusteluja ja monia maagisia pieniä hetkiä. Sisäinen voimani on tuntunut kasvavan kaikkien kauniiden asioiden kautta. On kuin olisin saanut uutta energiaa ja ravinnetta, jonka voimin jaksan taas luottaa siihen, että elämä kantaa. Kesä ja lepo ovat ravinneet minua ja koen siitä suurta kiitollisuutta.

Tämä hyvältä tuntunut jakso on saanut toisaalta minut myös pohtimaan niitä vaiheita, jolloin sisäinen voimani on ollut kadoksissa. Tuntuu, että monesti ne kauniitkin asiat minun elämässäni tulevat kovin hämmentävissä muodoissa. Elämäntilanteissa, jotka kauneudestaan huolimatta haastavat ja myös erilaisina pettymyksen hetkinä, jolloin huomaan hukkaavani yhteyden omaan itseeni sekä sisäiseen voimaani. Olen tämän kesän aikana hyvin usein huomannut miettiväni mistä lopulta tuo sisäinen voimani on tehty? Mistä sisäinen voimani syntyy ja mikä saa sen välillä katoamaan niin, että koko kaikkeus tuntuu hajoavan ympäriltä?

Näin aiemmin kesällä unta, että minun sisälläni, jossain noin suunnilleen rintakehäni keskellä, oli suuri kristalli, joka mielestäni ilmensi tuossa unessa omaa sisäistä voimaani. Unessa tämä kristalli oli alkanut vähitellen muuttua kylmäksi ja jotenkin lasittuneeksi. Kuin tuo voiman lähde minussa olisi alkanut kuolla ja kadottaa kaiken valonsa ja säteilynsä. Aloin herättyäni pohtia, mihin tuo sisäinen voima minusta oikein katoaa. Mikä saa valon minussa hiipumaan ja toisaalta, mikä saa minut toisinaan jälleen säteilemään kauneutta, voimaa ja valoa ympärilleni?

Olen havainnut, että etenkin luovuus lisää voimaani monella eri tasolla ja joskus myös luovuuden tuotokset saavat aikaan lisää kipinöitä, jotka puolestaan alkavat luoda uutta sisäistä voimaa yhä vain enemmän. Luovuuden hedelmät saavat minussa aikaan poltetta luoda lisää sekä synnyttävät uutta innostusta ja ideoiden virtaa. Luovuuden puute taas näkyy pitkässä juoksussa voimattomuutena ja sisäisen innostuksen hiipumisena.

Välillä tuntuu kuin suorittaminen ja toisaalta myös liiallinen tuloksellisuuden vaatimus tappaisi sekä luovutta että sisäistä voimaani. Liiallinen paine ja liian kova vaatimustaso vievät mennessään loputkin voimat. Ehkä uupuminen alkaa luovuuden hiipumisesta ja saa edelleen lisää vauhtia suorittamiseen suistumisesta. Alamäki kohti montunpohjaa on tuolloin taattu. Välillä voimani häviävät pelkästään suureen hämmennykseen kaikista ihmisyyden haasteita. Kuin koko elämä olisi ajoittain vain suuri taistelu, jossa ei oikeasti ole kenenkään mahdollista voittaa. Olisi vain umpikujia ja häviäjiä. Kuin kulkisin labyrintissä etsien ulospääsyä, jota ei ole olemassakaan. Kuin olisi vain peilejä, loputtomasti hämmentäviä kokemuksia ja vääriä valintoja. Kuin koko elämässä ei olisi enää sitä oikeaa polkua. Näinä toivottomuuden ja eksyksissä olemisen hetkinä koen ehkä kaikista suurinta voimattomuutta. Halua luovuttaa ja sisäistä kylmyyden tunnetta, joka lamauttaa loputkin voimat.

Toivottomuuden hetkinä koen, että sisäinen voimani alkaa vahvistua etenkin lempeästä kosketuksesta ja hellyydestä. Arvostavasta vuorovaikutuksesta niin kohtaamieni ihmisten kuin oman itseni lempeän kohtaamisen kautta. Siitä, että muistan vaalia fyysistä kehoani, ravita sieluani kauneudella ja rakkaudella. Sisäinen voimani hiipuu, jos olen liian pitkään ilman ympäröivän maailman kauneutta, ilman kosketusta tai ilman aistien moninaista sinfoniaa. Toisaalta koen, etteivät voimani riipu koskaan mistään yksittäisestä aistillisesta kokemuksesta tai jonkin yksittäisen asian puuttumisesta elämässä - vaan siitä, että säilytän avoimuuteni aistia monikanavaisesti olevaa ja muistan olla kiitollinen kaikesta kokemastani.

Tiedän myös, että tietyt ihmiset luovat minuun uutta voimaa ja saavat pelkällä läsnäolollaan sisäisen voimani säteilemään enemmän. Elämässäni on muutamia harvoja ihmisiä, joiden läsnäolo tai sen puute näkyy suoraan siinä, miten tuo "sisäinen kristallini" minussa säteilee voimaa. Ihmisiä, joiden läsnäolo saa kristallini syttymään täyteen loistoonsa, sieluni valon heräämään uudelleen eloon ja koko fyysisen kehoni voimaantumaan. Kuin sisäinen voimani alkaisi maagisesti resonoida uutta virtaa kohdatessaan juuri oikean vastakappaleen. Ja kuin tuo yhteistä voimaa kasvattava vastinparini lataisi minut aina uudelleen ja alkaisimme molemmat tuottaa uutta energiaa sekä säteillä valoa ympärillemme pelkästä kohtaamisesta ja toisen läsnäolosta. Ilman sanoja ja ilman yrittämistä.

Tällaisen henkilön lähellä lataudun ja sisäinen voimani kasvaa vaikka vain viettäisimme aikaa yhdessä hiljaisuudessa tekemättä mitään. Jokin erityinen yhteys välillämme vetää näitä sisäisiä voimanlähteitä toisiansa kohti ja jos olemme pitkään erossa, voimamme alkavat vähitellen hiipua. Kuin katoaisimme kokonaan tästä ulottuvuudesta, jos emme saa virtaa toinen toistemme kautta. Näistä kohtaamisista ei voi olla kuin syvästi kiitollinen.

Lopulta sisäinen voimani on tehty pienistä asioista. Ilon hetkistä arjen keskellä. Hyväksyvästä kohtaamisesta keskellä päivää. Ystävällisyydestä ilman mitään syytä, toisen huomioimisesta ja pienistä valinnoista. Sisäinen voimani saa ravinnetta myös hölmöistä haaveista, yhteisestä ajasta tärkeimpien kanssa, levosta ja virrassa elämisestä. Heittäytymisestä.

Sisäinen voimani kasvaa myös totuudesta. Epäilykset ja erilaiset pelot kuluttavat voimaani ja sisäinen valoni lähes katoaa olemattomiin, jos pelot saavat mielessäni liikaa valtaa. Pelot imevät minusta kaiken voiman, kuluttavat energiani tyhjiin ja luovat yhä uusia esteitä luovuuden tielle. Vasta totuus ja ne maagiset hetket, kun havahdun uuden totuuden äärelle saavat valoni jälleen loistamaan. Totuus luo minuun uutta voimaa ja saa sisäisen kristallini valaisemaan koko maailman. 

Totuuden hetkissä koen näkeväni ihmisyyden asiat uudessa valossa ja kaikki mieleni luoma epävarmuus katoaa tietoisuudestani. Näitä totuuden hetkiä tulee arjessa usein jossain unen ja valveen rajalla, kun huomaan heräämisen hetkellä jonkin minua mietityttäneen asian olevan täysin selkeä ja kirkas. Totuudellinen. Mutta usein totuuden hetkiä kohtaa myös valveilla ollessaan, kun yhtäkkiä oivaltaa jonkin asian aivan uudesta laajemmasta näköulmasta. Pysäyttävämpiä totuuden hetkiä ovat sellaiset, kun oivallan omista tunteistani tai sisäisistä rakenteistani jotakin täysin uutta. Kun pelot hetkeksi väistyvät ja pystyn näkemään kätketyt tunteeni sekä lopulta myöntämään totuuden rehellisesti itselleni. Kun sisäinen voimani ja korkeampi totuus yllättävät minut vaikka keskellä kirkasta päivää. Tällaiset pienet valon hetket luovat uutta voimaa ja kantavat taas monta askelta eteenpäin.

Totuuden hetkissä elää rakkaus ja mahdollisuus uuteen kasvuun. Totuuden hetkissä on kätkettynä koko ihmisyyden olemassaolon merkitys: perusta sille, miksi fyysinen elämä on ylipäätään olemassa. Että sieluina oppisimme uutta ja löytäisimme yhä uudelleen aiempaa laajemman näkökulman vallitsevaan todellisuuteen. Ja jotta hyväksyisimme ihmisyyden matkan sellaisena, jollaiseksi olemme sen itsellemme luoneet.

Isälle

Sunnuntai 11.11.2018 klo 18.57

Mitä isä tai isyys minulle merkitsee? Jostain syystä elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko menettäneet isänsä varhain tai jotka ovat muista syistä eläneet ilman isän fyysistä läsnäoloa arjessa valtaosan elämästään. Itsellänikään ei ole oikein kunnollista ymmärrystä siitä, mitä kaikkea isyys voisi elämässä parhaassa tapauksessa tarkoittaa. Varmasti hyvän isyyden perusta olisi ainakin läsnäolo ja kommunikaatio kuten minkä tahansa muunkin hyvän ihmissuhteen perustana on. "Turvallinen" on sana, joka itselläni tulee ensimmäiseksi mieleen, kun mietin millainen toivoisin isän olevan, jos voisin valita. Hyvä isyys on myös ymmärtävää ja kärsivällistä. Samoista elementeistä kai isyys lopulta kostuu kuin hyvä vanhemmuuskin. Luottamuksesta ja siitä, että elämän haasteista päästään eteenpäin yhdessä hyväksyen kummankin vajavuudet ja keskeneräisyys ihmisenä. Nämä asiat eivät tunnu katoavan vaikka ikää on tullut lisää ja haasteet ovat vuosien saatossa muuttaneet muotoaan.

Toisaalta henkisestä näkökulmasta koen, että sisäisesti isyys on minulle kuin järjen ääni - se alkulähteen vakaa voima, joka virtaa meissä jokaisessa. Isien viisaus on se, joka luo uutta elämänenergiaa ja kohottaa kohti laajempaa tietoisuutta. Voima, jonka kautta kaikkeuden viisaus virtaa ja tietoisuus on olemassa. En kyllä osaa sanoa, mistä kaikesta tämä "määritelmä" kumpuaa mutta näin itse olen kokenut. Isyys on myös maskuliinista energiaa minussa, joka kestää elämän myrskyissä ja kantaa yli heikoista hetkistä. Lempeän, herkän ja intuitiivisen minäni vastavoima, jota tarvitaan, jotta luovuus olisi tuottavaa ja jotta olisi voimia jatkaa eteenpäin elämässä.

Monelle henkiselle ihmiselle sana "isä" tarkoittaa kenties myös jumalaa tai jumaluutta kaikessa olevassa. Jotakin korkeampaa voimaa, joka on yhteytemme ykseyteen. Itse koen tämän kuvaamani voiman aika neutraalina ja jatkuvasti läsnäolevana virtana, en niinkään perinteiseen jumalkäsitykseen tai maskuliinisuutteen liittyvänä vertauskuvana. Vain uutta luovana energiana ja olevana.

Ihmisyydessä tarvitsemme henkisen ja psyykkisen kehityksemme kannalta kokemuksia sekä isyydestä että äitiydestä - malleja vanhemmuudesta. Ilman, että nämä vanhemmuuteen liittyvät kokemukset välttämättä henkilöityisivät tiettyihin henkilöihin isänä tai äitinä. Tarvitsemme mallia välittävästä läsnäolosta, turvallisuudesta ja luottamuksesta, jonka pohjalta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi. Koen, etten itse ole saanut ihan parhaita eväitä elämälle tästä näkökulmasta ja sen huomaa usein arjessa omassa pyristelyssäni vanhempana. Oma keskeneräisyys on kuin puuttuisi toinen jalka vanhempana olemisesta. Sitä nilkuttaa tilanteesta toiseen parhaansa mukaan mutta kovin usein löytää itsensä maasta polviltaan kokien epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Ei löydä tietä ulos loputtomien haasteiden sokkelosta, joten välillä tekee mieli luovuttaa ja vain antaa periksi. Sitä toivoisi kai salaa itse yhä olevansa lapsi tai teini, joka ei ota vastuuta mistään ja ulkoistaa omat ongelmansa muiden syyksi. Että joku muu ottaisi sen isän tai äidin roolin, vetäisi rajat ja taistelisi vanhemmuuden eturintamalla arvostavan käytöksen puolesta loputonta taistelua. Ottaisi syliin ja lohduttaisi, kun väsyttää. Kuuntelisi ja ymmärtäisi, kun voimat on vähissä.

Haluan omistaa tämän kirjoituksen omalle isälleni ja pukea jotenkin sanoiksi sen, että olemme kaikki yhtä keskeneräisiä. Että minäkin koetan kyllä parhaani vaikka kommunikaatio ei aina sujukkaan välillämme eivätkä vastaan tulevat asiat ole aina helppoja. Ja että joskus toivon, että ihmissuhteita olisi mahdollista korjata puolin ja toisin yhtä suoraviivaisesti kuin vaikka rikkoutuneita esineitä. Voisi järjestellä sekaisin hajonneet palaset ja liimata ne takaisin loogiseksi kokonaisuudeksi - koota uudelleen ehjäksi esineeksi. Ihmissuhteissa hajonneet palaset vain ovat välillä kovin vaikeita tavoittaa ja vielä vaikeampia korjata. Hyvä alku on kai kuitenkin se, että ottaa sen ensimmäisen askelen ja tarttuu siihen palaseen, jonka pystyy näkemään. Nostaa sen rakkaudella pöydälle tarkasteltavaksi ja pyytää anteeksi. Kohtaa nöyrästi sekä toisensa ihmisinä että kunkin hajonneen palasen yksi kerrallaan.

Toivon, että joskus koittaa se päivä, että ymmärrän olla viisaampi suhteessani sinuun ja uskallaan nähdä oman osuuteni sekaisin menneiden palasten kasassa. Toivon, että me molemmat löydämme rohkeutta tarttua liimaan ja palasiin, joista uusi alku voi lähteä syntymään. Että vielä joskus näemme yhteisen polkumme ehjänä ja tartumme toisiamme kädestä. Että voimme kulkea eteenpäin anteeksiannon ja kiitollisuuden voimin sekä yhdessä löytää sen todellisen päämäärän, jota kohti kuljemme tässä elämässä. Hyväksyen olevan ja kaiken koetun sellaisena kuin se on. Hyväksyen toisemme ja itsemme.

Luovuuden nosteessa

Sunnuntai 19.8.2018 klo 11.11

Kiitollisuuden kautta syntyvä luomisen voima ja sen rajattomat mahdollisuudet ovat "kummitelleet" ajatuksissa koko viikon. On ollut välillä jopa vaikeaa keskittyä muuhun arjen elämään ja tekemiseen, koska kiitollisuuden noste ja alkukantainen luomisvoima ovat vieneet mukanaan. Itsensä maadoittaminen tietoisesti on ollut välttämätöntä ja juuret ovat pitäneet jalat maassa sopivasti.

Jotenkin kaikki kiitollisuuden energia on tiivistynyt kuin vahingossa yhteen aiempaan oivallukseeni: tulevaisuuden muistelemiseen nykyhetkestä käsin. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä ja kokea juuri kiitollisuuden energiasta käsin kaikki ne rajattomat mahdollisuudet, joita tulevaisuudessa näen ja jotka voisivat olla tulevaisuudessa totta. Olen useasti pysähtynyt tietoisesti tarkastelemaan millaista tulevaisuudenkuvaa itselleni ja elämälleni maalaan. Tyydynkö puolihuolimattomasti siihen ensimmäiseen mielikuvaan tai nyt hetkestä käsin katsottuna helpoimmalta tuntuvaan lopputulokseen - vai uskallanko oikeasti tarkastella, miltä kiitollisuuden tunteen valaisemana näyttäisi se kaikista upein tai ihmeellisin tulevaisuus?

Tulevaisuukuvien ja tulevien näkymien ideointia hyödynnetään nykypäivän työelämässä jo lähes poikkeuksetta. Trendien kokoamisen tai ideapajojen avulla pyritään ennakoimaan ja etsimään tulevaisuuden näkymät mukaan toiminnan suunnitteluun. Halutaan ja uskalletaan hyödyntää luomisen voimaa markkinavoimien ohjailuun, ihmisten johtamiseen ja muutosten ennakointiin. Pyritään organisaatioina olemaan muutoksessa mukana jo ennen kuin muutosvoima on muuttunut todellisuudeksi. Mutta muistammeko me aidosti ja tarpeeksi hyödyntää samaa luovuuden nostetta ja tulevaisuuden muutosvirtaa omassa elämässämme tai oman hyvinvointimme ja tasapainomme lisäämisen näkökulmasta? Onko luovuuden voima valjastettu vain markkinatalouden moottoriksi ja unohdettu vetovoiman lain merkitys yksilötasolla?

Luulen, että yksilötasolla innovointi, mahdollisuuksien tarkastelu ja tulevaisuusnäkymien rohkeus puuttuu tai on ainakin haastavampaa säilyttää ilman, että inhimilliset tunteet muodostavat esteitä luomisen vapaudelle. Miten helposti nouseekaan syyllisyyden tai sisäisen ahneuden tunne pintaan, jos uskaltaa nähdä itselleen ja omalle elämälleen parhaalta kuulostavan lopputuloksen. Miten usein usko ja luottamus horjuvat oman arjen ihmeitä sanoittaessa tai kuvittaessa? Miten monenlaisia ihmisyyden kokemusten varjoja osuukaan tielle, kun alkaa luoda sitä itselle ihaninta kuvaa! On paljon vaikeampaa tavoittaa terveellä tavalla itsekkyyttä tai luomisvoiman hyödyntämisen rohkeutta oman elämän tueksi kuin esimerkiksi työelämän yhteisten tavoitteiden tai yrityksen taloudellisen kasvun tueksi.

Koen, että inhimilliset syyllisyyden tai itsensä aliarvostamisen tunteet ovat kytköksissä inhimilliseen perustarpeeseen säilyttää turvallisuuden tunne elämässä ja toisaalta niiden kautta kasvaa myös sopivalla tavalla nöyryys, jota takuulla tarvitaan näiden kaikkeuden rajattomien mahdollisuuksien äärellä. Harva meistä kykenee hyödyntämään luomisvoimaa ja sen nostetta ilman egoa. Ihmisyydessä eläen se tuskin on edes mahdollista muutoin kuin täydellisesti näkökulmaa vaihtamalla. Tiedostamalla ihmisyyden rajallisuus ja harha koko olemassaolosta. Luomalla hyvää siltä pohjalta, että hyväksyy olevansa osa tätä samaa luomisvoimaa ja kaikkeuden ehtymätöntä virtaa. Oivallus siitä, etten oikeasti luo mitään lisää tai vie keneltäkään toiselta mitään pois on mullistava! Voin vain yksinkertaisesti hyväksyä sen, että olen yhtä tuon kaiken kanssa ja minulla on lupa nähdä nykyhetki ja myös tulevaisuus toisin. Sanon itselleni: "ihmisyyden harhassa ainoastaan näen tämän saman tilanteen ja kaiken olevan uusin silmin ja kiitän kaikkeutta tästä upeasta mahdollisuudesta."

Jälleen palaan toisen aiemman oivallukseni äärelle: Miten luottamuksen kautta voin tässä hetkessä päästää irti aiemmasta näkökulmastani ja täydellinen irtipäästäminen vapauttaa minut kohti anteeksiantoa sekä uuden näkökulman hyväksymistä. Aito hyväksyminen ja anteeksianto herättää puolestaan vääjäämättä kiitollisuuden tunteen pintaan, joka puolestaan lisää luottamusta. Näin olen jälleen kiinni vapautumisen ja kiitollisuuden nosteessa sekä upeassa luomisvoiman eteenpäin vievässä virrassa.

Kiitollisuus -kävely

Sunnuntai 5.8.2018 klo 22.07

Tänään aamukävelyllä nousi mieleeni jostain syystä sisareni ja se, miten hän on mielestäni elämänsä aikana tehnyt lukuisia kertoja pyytettömästi hyvää jonkun toisen auttamiseksi. Alkuperäinen ajatus taisi nousta siitä, miten hän useita vuosia sitten otti hoidettavakseen erään iäkkään pariskunnan aiemmin omistaman koiran, jotta tuo upea olento ei olisi joutunut lopetettavaksi. Koira oli tuolloin vielä kovin nuori ja sisareni huolehti koirasta rakkaudella sen koko pitkän elämän ajan. Muistan, että itsestäni tuntui aina, että sisareni ei ottanut koiraa vastuulleen pientä pisaraakaan säälistä - vaan puhtaasta luontaisesta rakkaudesta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Sisäsyntyisestä rakkaudesta ja halusta tehdä hyvää.

Aloin sitten aamulla kävellessäni miettiä mitä kaikkea muutakin hyvää sisareni on vuosien kuluessa tehnyt ja miten kiitollinen olenkaan kaikesta tästä hyvästä. Ja toisaalta miten paljon toivon kaikkea hyvää ja rakkautta virtaavan hänen elämäänsä takaisin kaiken tuon kiitollisuuden tunteen ja nosteen siivittämänä. Tuntui, että jokaisella askelella nousi mieleeni lisää asioita, joiden kautta sisareni tai joku muu tuntemani henkilö on tehnyt hyvää jollekulle toiselle ja miten paljon kiitollisuutta tällaisten tilanteiden ajattelusta syntyi tähän aamuun. Miten paljon kiitollisuutta löysin hyvän ylistämisestä ja etenkin muiden tekemien asioiden kiittämisestä! 

Muistelen, että joku hiukan tällaisen "kiitollisuuskävelyn" kaltainen harjoitus taisi löytyä myös aikoja sitten lukemastani Taikavoima -kirjasta (Byrne, Rhonda) mutta jotenkin eri näkökulmasta tarkasteltuna. Ellen aivan väärin muista, niin kirjan harjoituksessa ohjattiin hitaasti kävellen kiittämään joka askeleella asioista, joista juuri sillä hetkellä on kiitollinen. Olen tällaistakin toteutustapaa harjoitellut joskus kävellessäni mutta tämän aamuinen kokemus oli erilainen: jotenkin koin kiitollisuutta vielä syvemmin kuin koskaan ennen ja kaikkea tehtyä hyvää ajatellessani kiitollisuuden noste oli paljon aiempaa voimallisempi. Ehkä kokemukseeni vaikutti myös se, että tilanne syntyi sponttaanisti itselle rakasta ihmistä ajatellen ja tämä rakkauden voima toimi kiitollisuuden voimaa monin kerroin voimistavana lähteenä. Ja tuntui myös erityisen hyvältä nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota olen elämäni aikana havainnut ilman, että oma itse tai oma elämäni on keskiössä. Kiitollisuuden lähteenä toimi aamulla se, että tunnustan ja nostan esiin erityisesti jonkun muun tekemää hyvää. Pyyteettömiä ja kauniita tekoja.

Myöhemmin aloin miettiä myös sitä, miten tärkeää olisi useammin tietoisesti nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota ihmisyydessä on tehty jonkun toisen avuksi, hyväksi ja tueksi ilman pienintäkään odotusta vastapalveluksista, suorittamisesta tai tekemisen tarpeesta. Miten arvokasta onkaan jokainen pyyteetön hyvä teko, rakkaudesta kumpuava ääneen sanottu lause tai lähetetty siunaus, jonka kautta voi hyvää jollekulle toiselle tehdä. Eikä hyvän tarvitse todellakaan olla aina sinun itsesi kautta tapahtunutta - vaan erityisen arvokasta ja kiitollisuutta nostavaa on jokainen havaittu hyvä teko. Havainnoijan roolissa on jotenkin helpompaa pitää omat toiveet ja muut pyyteettömyyden esteet kurissa. 

Paljon ajatuksia on helteisen kesän aikana kulkenut lävitseni ja moneen ajatukseen olen valinnut pysähtyä ihan vain itsekseni. Jostain syystä juuri nyt kuitenkin tuntuu, että ajattelun, lepäämisen ja tunnustelun jälkeen on tullut taas aika toimia: tehdä hyvää, toteuttaa mieleen nousevia uusia ideoita ja etenkin tehdä tietoisesti näkyväksi jokainen kiitollisuuden aihe, joka tätä kaikkeutta ja ihmiskuntaa nostaa kohti rakkautta. Kiitollisuus on tärkeä osa tasapainon säilymistä ja sen nostavaa rakkaudellista voimaa on muistettava hyödyntää arjessa monin eri tavoin. Kiitos, kiitos ja kiitos!