Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Kiitollinen kosketuksesta

Sunnuntai 4.11.2018 klo 8:45

Pysähdyin miettimään, miten ihmisyyden eri osa-alueet ilmentyvät erilaisina tarpeina ja miten välillä jotkut ihmisyyteen liittyvät tarpeet tuntuvat paljon tärkeämmiltä kuin joku toinen tarve. Joskus tuntuu kuin perinteinen tarvehierarkian pyramidi olisikin alati muuttuva "tarveorgaani" tai jatkuvassa liikkeessä oleva kolmiulotteinen kappale. Viime aikoina omassa tarvepyramidissani on ollut perustuksena ja tasapainoa ylläpitävänä voimana fyysinen kosketus. Kuin kosketuksen puute vaikuttaisi ihan kaikkiin muihinkin ihmisyyden perustarpeisiin sekä kokonaisvaltaisesti henkiseen, fyysiseen ja psyykkiseen tasapainoon. On tuntunut siltä, että mielen rauha ja sisäinen tyyneys ovat tarvinneet olemassaoloonsa fyysistä kosketusta ja hellyyttä nyt tavallistakin enemmän. Ja toisaalta kuin ne tavalliset ihmisyyden perustarpeet kuten ravinto, nukkuminen tai sosiaaliset tarpeet olisivat olleet lähes kokonaan kadoksissa.

En muista, että lapsuuden aikaisessa perheessäni olisi juuri ollut tapana koskettaa toisiamme arjessa. Ensimmäinen muistikuvani siitä, että minua on halattu on oikeastaan vasta nuoruudessa, kun olin lähdössä vuodeksi pois kotoa. Muistan tuosta tilanteesta sen, miten havahduin tajuamaan, ettei minulla ollut muistikuvaa vanhempieni halanneen minua kertaakaan tuota lähdön hetkeä ennen. Ja miten sitten tuossa hetkessä kosketus tuntui jotenkin oudolta ja vieraalta vaikka muutoin koin kyllä perheenjäseneni läheisiksi ja rakkaiksi.

Omalla vanhemmuuden matkallani olen kai tuosta syystä ollut melko idealistinen sen suhteen, että fyysinen ja henkinen kosketus kuuluvat jokapäiväiseen arkeemme. Aloitamme jokaisen päivän päivän halauksella ja pääsääntöisesti halaamme myös aina iltaisin nukkumaan käydessä. Pysähdyin nyt miettimään näiden pienten rituaaliemme henkistä voimaa arjessa. Miten halaus ja vaikka pikainenkin hellä kosketus illalla kokoaa päivän yhteen ja tuo levollisuuden tunteen. Tai miten halaus aamulla antaa luvan herätellä keho ja ajatukset hiukan hitaammin tulevaan päivään. Kuin fyysisen kosketuksen kautta saisimme molemmat yhteyden juuriimme ja kanavoitua uutta elinvoimaa olemukseemme sekä henkisesti että fyysisesti. Olen näistä arjen rituaaleista syvästi kiitollinen ja etenkin siitä, että tällaiset pienet voimavaroja ylläpitävät tavat ovat säilyneet osana arkea läpi vuosien ja vanhemmuudessa läpi kaikkien erilaisten elämän vaiheiden.

Koen, että yhtä tärkeää kuin fyysinen halaaminen on myös lempeä kosketus henkisesti. Se, että jakaa ajatuksiaan ja keskustelee erilaisista asioista arjessa. Henkinen koskettaminen voi olla myös toisen haastamista ajattelemaan tai pohtimaan yhdessä jotakin mielenkiintoista aihetta. Vaikka olisi välillä eri näkemyksiäkin, niin turvallisessa ihmissuhteessa voi haastaa toisiaan arvostaen ja lempeydellä. Myös sopivassa hetkessä huumorilla ja käyttäen mielikuvistusta. Kommunikaation kautta sielut kohtaavat ja yksilöiden välinen yhteinen resonointi sekä keskinäinen harmonia lisääntyvät. Henkinen kosketus on yhteistä oivaltamista, yhdessä luomista ja ideointia. Sitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja jakaa syvälläkin tasolla kypsyneitä ajatuksiaan. Yhteisen pohdinnan harmoninen lopputuote on kuin henkinen halaus, jonka tyynnyttävä vaikutus toimii kuten fyysisenkin kosketuksen. Se tyydyttää, rauhoittaa ja yhdistää.

Koen, että eri tasoilla tapahtuva toisen koskettaminen tapahtuu joka hetki, kun ihmisyydessä kohtaamme toisemme. Se miltä kosketus kulloinkin tuntuu, riippuu vallitsevasta tietoisuuden tilasta ja keskinäisen arvostuksen määrästä. Myötätunnon läsnäolosta tai sen puutteesta. Kosketus voi myös tehdä kipeää tai tuntua vaikealta kuten omassa nuoruudessani. Kosketus vaatii maaperän, jolle juurtua ja useita toistoja, jotta oikeanlainen herkkyys ja luontevuus kahden yksilön välille löytyy. Arjen hyvinvoinnin näkökulmasta kosketus on kuitenkin kantava voimavara ja yksi ihmisyyden perustarpeista. Ilman fyysistä ja henkistä koskettamista erillisyyden tunne saa tarpeetonta valtaa ja koemme olevamme irrallisia osia ihmisyyden valtameressä. Lempeä fyysinen kosketus kuten halaaminen on yksinkertainen ja täysin ilmainen keino ylläpitää omaa sekä läheistensä tasapainoa arjessa.

Kannustankin tänään pysähtymään kosketuksen äärelle ja etsimään kiitollisuudella muistikuvia kokemistasi voimaannuttavista kosketuksen hetkistä elämässäsi. Olemaan kiitollisia näistä voimavaroja lisänneistä hetkistä. Kannustan myös rohkeasti halaamaan läheisiäsi tai ottamaan kädestä ystävää, joka on kosketusta vailla. Haastan sinut löytämään tien myös henkisen koskettamisen äärelle kertomalla itsellesi ja läheisillesi, miksi he ovat tärkeitä, mitä hyvää heissä näet ja miksi heitä arvostat. Kerro myös itsellesi mitä arvostat itsessäsi ja mikä juuri sinussa on hyvää tässä hetkessä. Henkinen halaus voi olla vaikka vain yksi arvostava sana, kauneuden tunnustaminen itsessäsi tai toisessa, hyvän sanominen ääneen läheisellesi tai vain yhteisesti jaettu ajatus. Ole luova ja etsi oma tapasi koskettaa sekä itseäsi että läheisiäsi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihmisyys, kosketus, fyysinen kosketus, henkinen kosketus, kiitollisuus, tasapaino, perustave, halaus

Maailmojen välissä

Sunnuntai 21.10.2018

Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus.

Harvoin olen aistinut yhtä vahvasti ja monitasoisesti vastakkainasettelun ilmapiiriä sekä ulkoisessa fyysisessä maailmassa että sisäisessä henkisessä maailmassani kuin viime viikkojen kuluessa. En tiedä kuinka paljon lopulta fyysisen maailman, ihmisyyden ja yhteiskunnan vastakkainasettelun tunnelmat vaikuttavat yksilöön henkisellä tasolla - enkä toisaalta tiedä sitäkään varmuudella onko sittenkin niin, että ulkoinen maailma vain heijastelee jotakin henkisellä tasolla tapahtuvia muutoksia tässä ajassa.

Vastakkainasettelu on ilmentynyt minussa monella tavalla, sisäisenä ristiriitana sen suhteen mitä koen tärkeäksi ja mihin suuntaan energiani. Toiminko fyysisellä tasolla konkreettisesti vai päästänkö yksinkertaisesti irti ja luovutan asioiden parhaan mahdollisen lopputuloksen tapahtuvaksi ei-fyysisellä tasolla? Etsinkö ratkaisua jumiutuneisiin elämän osa-alueisiin ihmisenä fyysisin keinoin vai annanko asioiden virrata vapaasti ilman egon pienintäkään suuntaa antavaa voimaa? Ovatko kaikki ihmisyyden tasolla koetut toiveet, intohimo ja vetovoima tarpeettomia olla olemassa vaiko sittenkin päin vastoin merkittäviä suuntaviittoja fyysisellä polullani ja opastusta oikeaan suuntaan etenemiseksi? Koska kaikki fyysiset ja henkiset ulottuvuudet kietoutuvat minussa lopulta yhteen ja ilmenevät eri tavoin, en haluaisi näitä kokemusmaailmassani erottaa toisistaan vaan sallia eri ulottuvuuksien olla olemassa minussa. Uskon, että kukin ulottuvuus minussa löytää lopulta merkityksensä eri tasoilla vaikka en itse aina ymmärtäisikään tarkoitusta ihmisyyden rajoittuneesta näköalastani käsin. 

Välillä minulle on kovin vaikeaa tunnistaa kumpi maailma minussa on todellisempi ja on myös haastavaa ymmärtää kumman todellisuuden "vuoksi" olen lopulta olemassa ihmisyyden polulla. Sekä fyysinen ihmisyyden ulottuvuus että henkinen, sielullinen ja aineeton ulottuvuus ovat minulle yhtä todellisia tai yhtä epätodellisia, kun tarkastelen asiaa ihmisyydestä käsin. Kuin olemassaoloni tiivistyisi tässä hetkessä näiden kahden maailman väliseen valtataisteluun minussa. Välitilaan, jossa nämä molemmat ulottuvuudet ovat olemassa ikäänkuin "erillisinä" mutta omassa sisäisessä kokemusmaailmassani kaikki ulottuvuudet sekoittuvat loputtomasti ja etsivät jatkuvasti kosketuspintaa toisistaan. Koen, että molemmissa ulottuvuuksissa - henkisessä ja fyysisessä maailmassa - minulla on vielä opittavaa, koettavaa ja sisäisellä tasolla saavutettavaa henkisen kasvuni näkökulmasta. Toisaalta tästä "välitilasta" käsin eläen kärsin usein ihmisenä uskon puutteesta, tarpeettomista peloista ja jonkinlaisesta päämäärättömyydestä sekä etenkin näiden kahden maailman välisestä kuilusta itsessäni.

Tunnistan kokemusmaailmassani elementtejä, jotka ovat näyttäytyneet eräänlaisina siltoina näiden eri maailmojen välillä esimerkiksi musiikillinen, esteettinen ja tunnemaailmallinen ilmaisukyky asioiden sanoittamiseksi, kuvittamiseksi ja ilmentämiseksi todellisuudesta toiseen. Välillä koen olevani jonkinlainen "muuntaja" tai tulkki eri ulottuvuuksien välillä. Kuin välitilan laatta keittiön seinässä, joka yhdistää kaksi toisistaan erillistä elementtiä yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Koen, että osa ihmisyyden elämäntehtävää on kenties se, että sanoitan ja tutkin itsessäni näitä maailmasta toiseen ulottuvia kokemuksia, jotta ne olisivat ymmärrettäviä ja havaittavissa molemmin puolin todellisuutta. Toisaalta koetan kai vain yksinkertaisesti selviytyä ihmisyydestä ja elämästä näiden maailmojen välissä - kuin eläisin jonkinlaisessa näkymättömässä välitilassa kuulumatta oikeastaan kumpaankaan ja toisaalta molempiin. Nämä maailmat kohtaavat minussa joka hetki ja niiden välinen ristiriita tekee minut välillä syvästi surulliseksi, jopa masentuneeksi ja saa kääntymään tarpeettoman paljon kohti sisäistä maailmaa ja hiljaisuutta. Etsin usein sisäistä rauhaa vain löytääkseni uusia siltoja näiden ulottuvuuksien välisen kuilun kaventamiseksi ja harmonisoimiseksi. Ja löytääkseni kulloinkin sen mielekkäimmän polun vastakkainasettelun ilmapiiristä yhteiseen ymmärrykseen. Yhteiseen tahtotilaan ja ykseyden tilaan. Sen oikean värimaailman, joka yhdistää elementit sointuvasti toisiinsa.

Syksyn kauniit värit ja luonto fyysisessä ulottuvuudessa ovat viime päivinä toimineet hienoina sillanrakentajina tasapainoon ja rauhaan minussa. Luonnossa ollessani tunnen vahvasti yhteyden maahan, ihmisyyden juuriin minussa sekä fyysisen ulottuvuuden kauniisiin maisemiin ihmisyydessä. Voin tuntea jokaisella solullani sanat "maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva" fyysisessä kehossani, niiden syvälle ulottuvan totuuden ihmisyydestä ja koko olemassaolon merkityksestä. Että olemme osa fyysistä maailmaa ja silti osa myös sitä kaikkeuden virtaa, josta fyysinen ulottuvuus on lähtöisin. Samaan aikaan koen luonnon kautta vahvaa yhteyttä henkiseen olevaan: kaikkeuden virtaan, näkymättömiin vallitseviin ulottuvuuksiin, jotka ovat aivan yhtä täydellisesti osa minua. Aistin miten tähtitaivaan äärettömyys ja ikuisuus ovat minussa - ovat osa minuutta ja miten minä olen osa ykseyttä. Miten kaikkeuden rajattomat ihmeet ilmentyvät fyysisessä ulottuvuudessa samalla hetkellä, kun onnistun irrottamaan itseni fyysisen ulottuvuuden otteesta ja täydellisesti antautumaan tuolle henkisyyden, eteerisyyden ja luovuuden virralle kaikessa olevassa. Päästämään irti mieleni luomista harhoista ja egoni käskyvallasta.

Ykseys paljastaa ihmeensä minun kauttani joka hetki, kun muistan kiitollisuudella antautua virtaan tuon ei-fyysisen maailman ikiaikaisessa rytmissä ja olla välittämättä mistään ihmisyyden tasolla koetusta: tunteista, kokemuksista, toiveista tai uskon puutteesta. Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus. Hiljaisuus ja täydellinen rauha, jota voimme kokea sekä fyysisen että henkisen ulottuvuuden kautta. Pysähtymällä ja aistimalla olevaa. Kohoamalla kaikkien kuilujen yläpuolelle. Rakentamalla rakkauden siltoja kuilujen yli. Luottamalla kaikkeuden eteenpäin vievään voimaan. Säteilemällä kiitollisuutta myös pimeimpinä hetkinä. Valaisemalla erilaisia polkuja maailmojen välissä. Näyttämällä tietä ulottuvuudesta toiseen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vastakkainasettelu, välitila, todellisuus, henkinen, fyysinen, ykseys

Ihan ihmisen puolikkaana

Sunnuntai 19.2.2017 klo 12:03

Ammennan teksteihini aiheita usein asioista, joita koen tai kuulen ja joita pysähdyn pohtimaan. Ellinooran Leijonakuningas -kappaleen synnyttämä ajatus tuntui erityisesti pysäyttävältä juuri tässä hetkessä. "Tänään ihmisen puolikas, on huomenna leijonakuningas.."

Oma oivallukseni menee oikeastaan päinvastoin kuin tuossa laulussa: Tänään leijonakuningas, on edelleen sisimmässään ihmisen puolikas.  Hämmentynyt ihmislapsi, joka etsii itseään, etsii turvaa ja etsii hyväksyntää vaikka olisi näennäisesti titteliltään Yhdysvaltain presidentti tai suuryrityksen johtaja tai kokenut asiantuntija omalla alallaan. Syvällä sisimmässä me jokainen olemme vähän "puolikkaita" - kannamme mukanamme erilaisten elämänkokemusten värittämää epävarmuuden tunnetta tai tarvetta siitä, että joku itseä viisaampi tai kokeneempi pitäisi huolta, neuvoisi ja tukisi. Harva ihan oikeasti haluaa kulkea elämän polkuaan yksin, tehdä isoja päätöksiä elämässään yksin tai edes valita suuntaa eteenpäin risteyksessä yksin. Epävarmuuden hetkinä ainakin minä huomaan olevani ihmisenä puolikas, vailla turvaa ja rohkaisua. Puun taimi, joka koettaa selviytyä hengissä päivästä toiseen.

Pysähdyin huomaamaan myös omasta keskeneräisyydestäni sen, että olen vuosien saatossa suhtautunut hiukan ylimielisesti työelämässä sellaisiin ihmisiin, joiden olen kokenut olevan epäpäteviä tehtäviinsä. Ihmisiin, jotka ovat eksyneet liian suuriin saappaisiin tai ajautuneet ikäänkuin vääriin tehtävin omaan osaamistasoonsa nähden. Ihmisiin, jotka lähinnä selviytyvät erilaisten tiedon / ymmärryksen puutteesta johtuvien ongelmien yli päivästä toiseen oppimatta mitään tai muuttamatta suuntaa vain, koska on helpompaa selitellä virheitään kuin oppia. Huomaan kuitenkin nyt, että että ihmisenä kasvussa ja henkisen sisäisen tasapainon löytymisessä on paljon tällaista samaa "selviytymistä". Tilanteita, joista omasta sisäisestä epävarmuudestani johtuen kuljen yli pysähtymättä tai miettimättä miksi kyseinen tilanne on olemassa. Mitä minun tulisi oppia, jotta pääsisin eteenpäin? Mikä on tämän tilanteen tarkoitus tai mikä on minun elämäni merkitys tälle kokemukselle?

Teini-ikäinen tyttäreni on joskus omaan elämäänsä turhautuneena kysynyt minulta, että "mitä järkeä on ylipäätään elää, jos elämän tarkoituksena on vain ammatin hankkiminen, työssä käyminen ja se, että käyttää loppuelämänsä työntekoon vain rahoittaakseen tätä kehää, jota kutsumme elämäksi?" Elämmekö ihmisyyttä vain rahoittaaksemme asumista ja ravintoa, rahoittaaksemme välttämättömiä tarvikkeita arjessa sekä sitä, että pystymme kulkemaan töihin ja takaisin vain saadaksemme rahaa käydäksemme töissä? :) Aika hyvä kysymys ja tärkeä avain pohdintaan koko ihmiselämän tarkoituksesta. Onko tarkoituksena vain selviytyä vai aidosti oppia jotakin matkan varrella?

Jos teen saman "virheen" elämässä uudelleen, tarkoittaako se, etten ole oppinut mitään? Vai koenko samankaltaisen kokemuksen toistamiseen jotakin uutta oppineena mutta päädyn silti samaan ratkaisuun uudelleen? Itse en koe, että kokemus olisi tällöin ollut tarpeeton vaan päin vastoin - olen oppinut jotakin ja kenties jo ensimmäisellä kerralla päätynyt intuitiivisesti "oikeean suuntaan". Se, etten aina muista pysähtyä tarkkailemaan itseäni tai tekemiäni valintoja on epävarmuutta minussa - vajavaisuutta, joka kuuluu ihmisyyteen. On helpompaa sulkea silmänsä ja kiertää "sokeana" tuttua kehää kuin avata silmät ja pysähtyä. On usein helpompaa pettää sekä itseään että muita kuin olla rehellinen ja ottaa opikseen. Oppiminen ja aiemmista kaavoista irti päästäminen tekee usein kipeää. Silti jokainen kuljettu kierros antaa uudelleen mahdollisuuden oppia ja oivaltaa. Jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden sisäiselle kasvulle ja tähän mahdollisuuteen uskallan tarttua vähintäänkin niissä hetkissä, jolloin kipu tai pelko ei estä minua pysähtymästä.

Onko siis ihmisyys olemassa, jotta kasvaisimme ulkoisesti kokonaisiksi vaikka olemme sisäisesti puolikkaita? Vai onko sittenkin tärkeämpää oppia hyväksymään olevansa inhimillinen, vaillinainen ja keskeneräinen - Puolikas, joka on kaikessa vajavuudessaan silti täydellinen kussakin hetkessä. Juuri sellainen kuin on, esittämättä itseään suurempaa, muita viisaampaa tai ehjempää kuin todellisuudessa on. Tämän puoleen taidan itse kallistua. Olen kiitollinen tästä oivalluksesta ja haluan löytää itsestäni rohkeutta olla vähän "puolikas" - sanoa ääneen tarvitsevani tukea ja turvaa. Etsiväni turvallisuutta ja ohjausta. Ainakin siltä tuntuu juuri nyt, tässä rehellisyyden ja epävarmuuden hetkessä. Tällaisena kuin olen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Henkinen kasvu, ihmisyys, ihmisen puolikas, oivallus

Syvissä vesissä

Sunnuntai 16.8.2015 klo 12:03

Jälleen on ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa mutta joskus niitä taukoja vain tarvitaan, jotta alkaisi uusia ideoita itää. Monella tavalla on ollut hämmentävä kevät ja kesä. On ollut ehdottomasti tarpeen levätä, kerätä voimia ja puntaroida omia ajatuksiaan. Elämä on tuonut tullessaan uusia ennalta odottamattomia haasteita ja toisaalta haasteiden myötä myös paljon uusia ideoita ja oivalluksia. On ollut jälleen sellainen pitkittynyt sisäänhengitysvaihe ja uloshengitys on puolestaan matkan varrella vähän "ahtautunut" :)

Sitä on niin paljon helpompi ja mukavampi uloshengittää (jakaa) iloisia oivalluksia, omia saavutuksiaan tai elämän valoisia hetkiä kuin niitä arjen vaikeuksia tai uusia yllättäviä asioita, joiden äärellä tuntee itsensä pieneksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi. On helpompaa kätkeä sisälleen ja tukahduttaa sellaiset ajatukset ja tunteet, joita ei itsekään haluaisi myöntää. Uskotella itselleen, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai että "ei halua vaivata" läheisiään ja ystäviään jakamalla epävarmuuden, yksinäisyyden tai häpeän tunteita. Mutta ennen pitkään ihminen väsyy pidättelemään henkeään ja prosessoimaan sisäisessä maailmassaan avautuvia aiheita yksinään. Sisäisen tasapainon löytämiseksi on lopulta pakko hengittää myös ulospäin. Ei ainoastaan sen läheisimmän elämänkumppanin tai tärkeimmän ystävän läsnäollessa - vaan myös muiden ihmisten edessä, kaikkien joiden kanssa on arjen tasolla tekemisissä. On vaan oltava rehellinen niin itselleen kuin kanssaihmisilleen. Se vapauttaa ja voimaannuttaa...

Tärkein "uudelleenoivallus" tässä menneiden kuukausien aikana on ollut se, että minun pitää itse pitää itsestäni huolta kaikilla tasoilla. Sitä ei kukaan tee minun puolestani. Moni voi läheisensä puolesta olla huolissaan, olla tukena ja auttaa toista huolehtimaan itsestään - mutta viime kädessä meistä jokainen kantaa itse itsestään sen tärkeimmän vastuun. Minun itseni vastuulla on tehdä elämässä valintoja arjen tasolla ihan joka hetki ja jokainen tekemäni valinta (huomasinpa tätä valintaa tai en) vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti minun omaan hyvinvointiini. Vain minä itse voin vetää rajan, mihin asti jaksan tai joustan, vain minä itse päätän arjessa lepäänkö riittävästi ja vain minä itse teen joka hetki valintoja oman arvomaailmani ilmentämiseksi tässä elämässä. Myös se, että en priorisoi arjen tasolla tekemiäni asioita, on valinta. Arvomaailmaani ilmentävä valinta.

Olen viimeksi noin kymmenisen vuotta sitten ollut yhtä raadollisesti itseni äärellä pohtien syvimpiä kysymyksiä ihmiselämässä. Kuka minä olen ja mihin oikeastaan olen matkalla? Mitkä asiat minä ihan oikeasti arvotan tärkeimmiksi asioiksi elämässäni ja näkyvätkö nämä arvot minun arjessani? Vai ovatko tärkeiksi kokemani asiat ainoastaan tyhjiä sanoja monen muun joukossa tai pelkkiä idealistisia haaveita? Olenko minä yhä oikealla tiellä? Matkalla mihin...?

Luulen, että jokainen pysähtyy joskus pohtimaan omaa itseään ja oman elämänpolkunsa mutkia ja niin tietysti pitääkin. On vapauttavaa huomata, että monen monituisen vuoden jälkeenkin olen henkisen kasvun tiellä yhä yhtä vilpittömästi "pihalla" itseni kanssa. Vaikka paljon on sisäisellä tasolla tapahtunut, on paljon yhä mahdollisuuksia käyttämättä ja inhimillinen epävarmuuden tunne yhä tallella. Se pitää nöyränä ja pysäyttää.

Henkisestä polustaan olisi aika helppoa kirjoittaa itselleen eräänlainen CV: "Alussa olin tällainen ja ajatteluni on noista alkuvuosista kehittynyt ensin tähän ja sitten tuohon suuntaan. Olen matkan varrella käynyt tällaisia ja tällaisia kursseja sekä lukenut niitä ja näitä teoksia. Olen oppinut tuntemaan sen ja tuon henkisen suunnannäyttäjän, käynyt kuuntelemassa tuon ja tuon henkisen opettajan oppeja jne..." - Mutta entä sitten? Miten tämä kaikki kasvu ja upeat tekniikat näkyvät minun arjessani? Mitä olen sisäisesti saavuttanut niitä käyttämällä? Miten tämä muutos heijastuu minun elämääni - vai heijastuuko ylipäätään? Olenko sisäisesti näiden kaikkien kokemusteni jälkeen yhtään sen "viisaampi" tai tasapainoisempi kuin joskus aiemmin? Olenko nyt sen onnellisempi tai enemmän rauhaa huokuva?Ehkäpä kukin joutuu omalla kohdallaan etsimään vastauksia näihin kysymyksiin..

Pohdiskeluni lopputuotteena syntyi sellainen ajatus, että koska koko ihmiselämä ja kaikki oleva on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös tämä sisäinen tila (henkisen kasvun tila) muuttuu kaiken olevan mukana. Kenties paras tapa kuvata tätä elämää ja oman sisäisen tilani kehittymistä on jälleen lainata Willigis Jägerin sanontaa saman nimisessä kirjassaan "Aalto on meri". Eli jos maailmankaikkeus on meri, on minun sisäinen henkisyyteni kuin yksi aalto tuossa äärettömässä meressä monen muun aallon joukossa. Kun meri myrskyää, se vaikuttaa myös jokaiseen sen osana olevaan aaltoon ja toisaalta jokainen aalto sulautuu lopulta osaksi samaa ympäröivää merta. Ainoakaan yksilö tai yksilön henkinen tila ei siis voi olla koskaan erossa tuosta alkulähteestään (merestä), se on aina liikkeessä, elää ja kehittyy meren mukana.

Minun henkinen tilani ei siis ole jokin henkilökohtainen päämäärä, jota kohti voin pyrkiä tekemällä "oikeita" valintoja tai noudattamalla tiettyä strategiaa. Se on jatkuvasti muuttuva ja uudelleen muotoaan hakeva osa suurempaa kokonaisuutta. Minun henkinen tilani vaikuttaa kaikkeuteen ja kaikkeus sekä sen loputon aaltoileva liike vaikuttaa joka hetki minuun. Kaikki se rauha ja viisaus, jota tuo kaikkeuden meri pitää sisällään on minussa olemassa kaiken aikaa, on osa minun tietoisuuttani. Välillä, kun minun aaltoni ajautuu elämän tuulien matkassa karikolle ja rikkoutuu kiviä vasten, tuntuu kuin olisin yksin ja irrallaan tästä äärettömästä rauhan merestä mutta ennen pitkään aaltoni pisarat (ajatukseni) valuvat taas meren syliin ja huomaan olevani yhä samaa vettä, keinuvani edelleen tuulen ja muiden aaltojen matkassa. Olevani osa kaikeutta sekä sen ikuista ja tyynnyttävää rauhaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisäinen rauha, henkinen kasvu, Willigis Jäger, Aalto on meri

Henkinen majakka

Lauantai 4.10.2014 klo 13:22

Tämän päivän keskustelujen pohjalta syntyi pitkästä aikaa tarve kirjoittaa. Varmuus oikeasta suunnasta ja hetkellinen upea oivallus. Oma elämän polku näyttäytyi uudessa valossa ja muistan taas, miksi tie on joskus ollut kivinen tai sumuverhoon kätkeytynyt. Jotta oppisin uskomaan sisäiseen ohjukseen. Olemaan epäröimättä ja luottamaan siihen, että tie vie aina eteenpäin.

Keskustelimme siitä, miten valaistuneet ja suureen henkiseen elämäntehtävään johdatetut yksilöt tulevat usein itämaisista kulttuureista, materiaalisesti köyhistä olosuhteista ja nousevat majakan lailla esiin tuoden lohtua ja tukea useille puutetta ja hätää kärsiville ihmisille. Miksi näin ei tapahdu yhtä usein täällä länsimaissa? Ja millainen olisi länsimaissa syntynyt ja kasvanut "valaistunut" henkilö? Onko kyse sattumasta vai erilaisesta väestön määrästä? Henkisiä opettajia ja ihmeparantajia on aina ollut ihmiskunnssa ja kaikissa kulttuureissa. Yksilöitä, joiden opetusten nimeen vannotaan ja jotka huokuvat ympärilleen lempeyttä ja sisäistä voimaa. Joita saatetaan pitää yhteisölle uhkana tai ihmeiden tekijänä ja pelastajana. Shamaaneja, pappeja, parantajia, opettajia - koko kansan äiti- tai isähahmoja, jotka ovat keräännet ympärilleen ihmismassoja ja uskollisia oppilaita. Osalla tällainen "heimon vanhimman" ja henkisen opettajan tehtävä kantaa läpi koko elämän, osalla taas arvostus ja uskottavuus rapisee ajan saatossa ja seuraajat kaikkoavat uuden tähdenlennon matkaan.

Uskon vahvasti, että täällä länsimaisessa kulttuurissa todellinen henkinen johtaja ja opettaja on henkilö, joka onnistuu omalla esimerkillään ja ajatuksillaan muuttamaan maailmaa. Valaistunut johtaja ja arjen innoittaja joko työelämässä, valtionhallinnossa, politiikassa tai arjen yhteisöissä. Ihminen, joka saa myös muut innostumaan ja uskomaan itseensä. Ajatusten johtaja ja onnellisuuden tartuttaja arjen elämässä. Oikeastaan aika harva ihminen nyky-yhteiskunnassa ehtii tai haluaa lähteä etsimään henkistä "valaistumista" tai sen suurempaa elämäntehtävää kuin oman itsen ja perheen hyvinvointia sekä perusturvallisuutta ja menestystä elämässä yleisesti. Henkilö, joka uskaltaa visioda ja pyrkiä johonkin paljon tätä suurempaan on poikkeus. Ihminen, joka on valmis tekemään sitkeästi töitä saavuttaakseen vielä enemmän ja luodakseen jotain aivan uutta, on arvossaan ja nousee muusta massasta esiin kuin se aiemmin mainittu "henkinen majakka" itämaisissa kulttuureissa.

Tällaisille vahvoille ja innostaville johtajille on kysyntää nykymaailman epävarmuudessa. Rauhallisuutta ja turvaa huokuville majakoille, jotka saavat sisäisellä valollaan myös muut tuntemaan olonsa paremmaksi kaiken myrskyn ja kansainvälisten ristiriitojen keskellä. Nykypäivän henkinen johtaja on ennen kaikkea ihmisten johtaja; oivaltava, nöyrä ja avoin. Toimii esimerkkinä muille ja kantaa rohkeasti vastuun tekemisistään ja päätöksistään. Ei haukkaa liian isoa palaa kerralla vaan onnistuu säteilemään ympärilleen uskoa tulevaan ja luomaan yhdessä muiden kanssa jotain uutta ja merkittävää. Iloitsemaan ja palkitsemaan pienistäkin askeleista kohti parempaa. Muuttamaan omien ajatustensa lisäksi muiden ajattelua ja suhtautumista ympäröivään maailmaan. Tartuttamaan oivaltamisen kipinän ja sirottelemaan pieniä onnellisuuden hippusia ympärilleen, minne ikinä kulkeekaan.

Tämä on minun illuusioni ja elämäntehtäväni. Uskon, että tällaisia "valaistuneita ihmisten johtajia" löytyy niin työelämästä, perhe-elämästä, yhteisöistä kuin ystävyyssuhteistakin. Uskon myös, että jokaisella ihmisellä on sisimmässään jo olemassa avaimet siihen, että voi itse ryhtyä tällaiseksi "valaistuneeksi" esikuvaksi muille. Ainakin voi ryhtyä sitkeästi harjoittelemaan sitä ja arjen pienillä valinnoillaan voi tukea oman hyvinvointinsa lisäksi myös ympärillään olevien sisäistä rauhaa ja hyvinvointia. Voi toimia henkisenä majakkana muille yhtälailla työelämässä johtajana, lähiesimiehenä, alaisena tai harjoittelijana. Tai sirotella toivoa ja onnellisuutta pieninä palasina perhe-elämässä äitinä, isänä, sisaruksena, mummina tai kummina. Ystäväpiirissä uskottuna tai harrastusporukassa yhtenä muista. Oma suhtautuminen ja esimerkin voima on valtava. Kiitollisuuden ja sisäisen rauhan voima. Läsnäolon ja lempeyden voima.

"Innosta ihmisiä, rohkaise heitä, auta heitä uskomaan itseensä ja anna heille mahdollisuuksia, joiden avulla he voivat nostaa itsensä kuiville nykytilanteestaan. Kun teet niin, voimaannutat heitä - eikä toisen hyväksi voi tehdä mitään suurempaa kuin antaa voimia siihen, mitä hänen pitää tehdä luodakseen omasta elämästään tyydyttävämpää." - Rhonda Byrne

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onnellisuus, henkinen hyvinvointi, valaistunut johtaja, oivallus