Ajatuksia yksinäisyydestä

Sunnuntai 26.8.2018

Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa, jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Yksinäisyyden tilasta kumpuaa niin mielen meteli kuin täydellinen hiljaisuuskin. Yksinäisyyttä saatetaan pelätä ja se voi tuntua joskus ahdistavalta mutta itsensä kohtaaminen alkaa siitä, että sietää yksinäisyyttä ja havainnoi sen kautta nousseita ajatuksia tai tunteita itsessään.

Ehkä yksinäisyys on minulle kuin maaperä, josta hedelmällinen kasvu voi alkaa mutta kuten kasvitkin tarvitsevat maaperän ja ravinteiden lisäksi myös valoa ja vettä - myös henkinen kasvu vaatii otollisen maaperän lisäksi rohkeutta peilata itseään ja ajatuksiaan muiden kanssa. Ilman sosiaalisia rajapintoja ja ihmisten kohtaamista en saa samanlaista mahdollisuutta nähdä ja kokea omaa itseäni. Jokainen ihmisyydessä koettu elämänkokemus tuo elämään valon potentiaalin; mahdollisuuden arvostaa itseään ja nähdä ympäröivä maailma rakkauden kautta. Jokainen sosiaalinen rajapinta taas suo mahdollisuuden lisätä sisäistä kasvua, oppia jotakin itsestään sekä ravita kasvun maaperää tunteiden kokemisen kautta.

Toisaalta muiden ihmisten kautta näemme sekä itsemme että maailman, jossa yksinäisyyden kokemus vallitsee. Jos ajattelee, että ihmisyys on olemassa jotta sielumme voisi oppia ja saisi aina uusia mahdollisuuksia nostaa henkistä tietoisuuden potentiaaliaan, niin myös yksinäisyydessä on paljon rakkautta.

Joskus ajattelen, että olen kuin puu, joka juurruttaa itsensä erillisyyden harhaan eli juurtuu kokemukseen yksinäisyydestä. Puu kaivaa olemuksensa perustan sille, että kokee sisäisesti olevansa yksin ja eksynyt alkulähteestään. Kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää tai tuntea yhtä syvää yksinäisyyttä tai erillisyyden tunnetta. Ja kuitenkin jokaisella meistä juuret ovat samassa maaperässä! Kasvettuaan vahvemmaksi puu alkaa tiedostaa voivansa kohdata muita ja löytää erilaisten kohtaamisten kautta uutta näkökulmaa omaan kokemusmaailmaansa.

Mitä vahvemmat juuret ja perusta kasvulle ovat, sitä kauemmas voimme kurottaa oksiamme ihmisyyden eri ulottuvuuksiin. Emme enää pelkää tunnemyrskyjen aikaan saamaa heilumista, emme pelkää enää kaatuvamme, emmekä menetä uskoamme tai luottamustamme elämään vuodenaikojen vaihtuessa. Uskallamme kohdata muutokset ja elämän vaihtelun tyynenä ja luottavaisena. Tunnemme juuremme ja vuosirenkaamme. Hyväksymme yksinäisyyden maaperän, josta koko ihmisyys ja elämä kumpuavat. Hyväksymme valon, jota tarvitsemme kasvaaksemme vaikka tuo valo paljastaisi itsestämme myös ne varjoisat kohdat, joita emme haluaisi katsoa.

Henkisen kasvun näkökulmasta juuri sinä olet valo. Myös jokainen kohtaamasi sielu tuo valoa, johon peilaamme itseämme ja jonka olemassaolo paljastaa sinulle uusia kasvun mahdollisuuksia täällä ihmisyydessä. Olen kiitollinen sinusta ja valosta, jota tuot elämääni. Olen kiitollinen ihmisyyden maaperästä, johon olemme yhdessä juurtuneet. Olen myös kiitollinen kokemusmaailmasta, johon oksani kurottautuvat. Ilman vallitsevaa kokemusmaailmaa en kykenisi kasvuun enkä oppisi tuntemaan eri variaatioita tunteista. En saisi mahdollisuutta koskettaa rakkautta sinun kauttasi. Olen kiitollinen yksinäisyyden illuusiosta sekä sen moninaisista oivallusten virroista. Ilman yksinäisyyden hedelmällistä maaperää en kokisi ihmisyyttä tai sen suomia loputtomia kasvun mahdollisuuksia. Yksinäisyydestä kumpuaa rakkaus, joka on suurempi kuin erillisyyden harha. Yksinäisyyden tunteen tila katoaa ja jäljelle jää vain syvä kiitollisuus.

Luovuuden nosteessa

Sunnuntai 19.8.2018 klo 11.11

Kiitollisuuden kautta syntyvä luomisen voima ja sen rajattomat mahdollisuudet ovat "kummitelleet" ajatuksissa koko viikon. On ollut välillä jopa vaikeaa keskittyä muuhun arjen elämään ja tekemiseen, koska kiitollisuuden noste ja alkukantainen luomisvoima ovat vieneet mukanaan. Itsensä maadoittaminen tietoisesti on ollut välttämätöntä ja juuret ovat pitäneet jalat maassa sopivasti.

Jotenkin kaikki kiitollisuuden energia on tiivistynyt kuin vahingossa yhteen aiempaan oivallukseeni: tulevaisuuden muistelemiseen nykyhetkestä käsin. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä ja kokea juuri kiitollisuuden energiasta käsin kaikki ne rajattomat mahdollisuudet, joita tulevaisuudessa näen ja jotka voisivat olla tulevaisuudessa totta. Olen useasti pysähtynyt tietoisesti tarkastelemaan millaista tulevaisuudenkuvaa itselleni ja elämälleni maalaan. Tyydynkö puolihuolimattomasti siihen ensimmäiseen mielikuvaan tai nyt hetkestä käsin katsottuna helpoimmalta tuntuvaan lopputulokseen - vai uskallanko oikeasti tarkastella, miltä kiitollisuuden tunteen valaisemana näyttäisi se kaikista upein tai ihmeellisin tulevaisuus?

Tulevaisuukuvien ja tulevien näkymien ideointia hyödynnetään nykypäivän työelämässä jo lähes poikkeuksetta. Trendien kokoamisen tai ideapajojen avulla pyritään ennakoimaan ja etsimään tulevaisuuden näkymät mukaan toiminnan suunnitteluun. Halutaan ja uskalletaan hyödyntää luomisen voimaa markkinavoimien ohjailuun, ihmisten johtamiseen ja muutosten ennakointiin. Pyritään organisaatioina olemaan muutoksessa mukana jo ennen kuin muutosvoima on muuttunut todellisuudeksi. Mutta muistammeko me aidosti ja tarpeeksi hyödyntää samaa luovuuden nostetta ja tulevaisuuden muutosvirtaa omassa elämässämme tai oman hyvinvointimme ja tasapainomme lisäämisen näkökulmasta? Onko luovuuden voima valjastettu vain markkinatalouden moottoriksi ja unohdettu vetovoiman lain merkitys yksilötasolla?

Luulen, että yksilötasolla innovointi, mahdollisuuksien tarkastelu ja tulevaisuusnäkymien rohkeus puuttuu tai on ainakin haastavampaa säilyttää ilman, että inhimilliset tunteet muodostavat esteitä luomisen vapaudelle. Miten helposti nouseekaan syyllisyyden tai sisäisen ahneuden tunne pintaan, jos uskaltaa nähdä itselleen ja omalle elämälleen parhaalta kuulostavan lopputuloksen. Miten usein usko ja luottamus horjuvat oman arjen ihmeitä sanoittaessa tai kuvittaessa? Miten monenlaisia ihmisyyden kokemusten varjoja osuukaan tielle, kun alkaa luoda sitä itselle ihaninta kuvaa! On paljon vaikeampaa tavoittaa terveellä tavalla itsekkyyttä tai luomisvoiman hyödyntämisen rohkeutta oman elämän tueksi kuin esimerkiksi työelämän yhteisten tavoitteiden tai yrityksen taloudellisen kasvun tueksi.

Koen, että inhimilliset syyllisyyden tai itsensä aliarvostamisen tunteet ovat kytköksissä inhimilliseen perustarpeeseen säilyttää turvallisuuden tunne elämässä ja toisaalta niiden kautta kasvaa myös sopivalla tavalla nöyryys, jota takuulla tarvitaan näiden kaikkeuden rajattomien mahdollisuuksien äärellä. Harva meistä kykenee hyödyntämään luomisvoimaa ja sen nostetta ilman egoa. Ihmisyydessä eläen se tuskin on edes mahdollista muutoin kuin täydellisesti näkökulmaa vaihtamalla. Tiedostamalla ihmisyyden rajallisuus ja harha koko olemassaolosta. Luomalla hyvää siltä pohjalta, että hyväksyy olevansa osa tätä samaa luomisvoimaa ja kaikkeuden ehtymätöntä virtaa. Oivallus siitä, etten oikeasti luo mitään lisää tai vie keneltäkään toiselta mitään pois on mullistava! Voin vain yksinkertaisesti hyväksyä sen, että olen yhtä tuon kaiken kanssa ja minulla on lupa nähdä nykyhetki ja myös tulevaisuus toisin. Sanon itselleni: "ihmisyyden harhassa ainoastaan näen tämän saman tilanteen ja kaiken olevan uusin silmin ja kiitän kaikkeutta tästä upeasta mahdollisuudesta."

Jälleen palaan toisen aiemman oivallukseni äärelle: Miten luottamuksen kautta voin tässä hetkessä päästää irti aiemmasta näkökulmastani ja täydellinen irtipäästäminen vapauttaa minut kohti anteeksiantoa sekä uuden näkökulman hyväksymistä. Aito hyväksyminen ja anteeksianto herättää puolestaan vääjäämättä kiitollisuuden tunteen pintaan, joka puolestaan lisää luottamusta. Näin olen jälleen kiinni vapautumisen ja kiitollisuuden nosteessa sekä upeassa luomisvoiman eteenpäin vievässä virrassa.

Tähdenlentoja

Sunnuntai 12.8.2018 klo 13.04

Kiitollisuus -teema on jatkunut vallitsevana tilana läpi kuluneen viikon. Viime yönä oli ns. tähdenlentojen yö ja mietin jo alkuillasta ollessani kävelyllä, miten lapsuudessa minulle opetettiin, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa ja että tähdenlennon siivittämänä tuo toive tulee varmasti toteutumaan. Muistan elävästi joitakin kertoja elämässäni, kun olen tähdenlennon nähdessäni jotakin toivonut todella hartaasti ja tavoittanut itsessäni lapsenomaisen syvän luottamuksen siihen, että juuri tuo toive tulee takuulla toteutumaan. Ja niin on sitten toteutunutkin tuon täydellisen luottamuksen tilan kautta.

Lapsuudessa ja nuoruudessa tähtitaivaalle luovutetut toiveet olivat toki aika erilaisia kuin näin keski-ikäisen yksinhuoltajan arjesta kumpuavat toiveet. Saatoin lapsena toivoa tulevani nähdyksi tai löytäväni uuden ystävän koululuokasta tai saatoin salaa toivoa suudelmaa teini-iän ihastukselta, joka tuskin edes tiesi tunteistani saati olisi tuntenut samoin juuri sillä hetkellä. Sellainenkin muisto nousi pintaan, että muistan kerran lapsena toivoneeni sydämeni pohjasta, ettei Suomeen tulisi enää koskaan sotaa ja että maailmassa säilyisi rauha. Pienen lapsen korvin kuultuna TV-uutiset maailman tilanteesta aivan 80-luvun alkuvuosina tuntuivat kovin pelottavilta ja nostivat viattomien toiveiden rinnalle vakavampiakin aiheita. Nykymaailman epävakaassa ilmapiirissä pystyn edelleen samaistumaan tuon pienen itseni hartaaseen toiveeseen maailman rauhasta.

Tähdenlentojen yö sai tällä kertaa ajatukset kohti kiitollisuutta ja sitä, miten jokainen tähdenlento on toiveiden sijaan kaunis mahdollisuus kiitollisuudelle. Kuten rukouksetkin toimivat aina paremmin kiitollisuuden kautta, samoin tähdenlennot voisi valjastaa loputtomien toiveiden sijaan kiitollisuuden lähteiksi. Tähdenlennon nähdessään voi samalla viattoman lapsen uskolla ja luottamuksella kiittää kaikeutta kaikesta sellaisesta, jolla sinua tai läheisiäsi on elämässä siunattu tai voi kiittää kaikesta sellaisesta, jota elämäänsä toivoo virtaavan lisää. Puutteiden ja toiveiden sijaan voisi kiittää kaikesta jota jo on sekä kaikesta, jota tulee vielä olemaan. Tähdenlennon matkaan voisi lähettää vaikka sen täydellisen mielikuvan siitä hetkestä, kun tuo oma toive on jo toteutunut ja kiittää sitten tästä pian toteutuneesta lopputuloksesta. Toimii!

Tähdenlentojen ja toiveiden lisäksi sisäisen lapsen tavoittaminen itsessä on tärkeää muutoinkin. Lapsenkaltainen usko ja syvä luottamus parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on voimaannuttava luomisen alusta myös monissa muissa yhteyksissä. Lapsen sisäsyntyinen usko hyvään ja vankkumaton luottamus maailmankaikkeuden ihmeisiin on jotakin ainutlaatuista ja harmillisen paljon tästä viattomasta luottamuksesta katoaa matkan varrella erilaisten elämänkokemusten myötä.

Vastoinkäymiset, pettymysten tunteet ja ihmisyyden pelot peittävät alleen tuon viattoman luottamuksen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikki tätä sisäsyntyistä täydellistä luottamusta murentavat ihmisyyden "peitot" ja elämänkokemusten varjot kätkevät alleen sen alkuperäisen ja meissä kaikissa kuitenkin yhä olevan luottamuksen ja viattomuuden, jonka kautta myös pieni lapsi uskoo, että hänestä pidetään huolta, että tähdenlennon matkaan lähetetty toive todella tulee toteutumaan ja että prinsessasatujen onnelliset loput ovat oikeassakin elämässä yhä mahdollisia.

Tämän luottamuksen tavoittaminen sekä sisäisen lapsen ilon ja innostuksen tietoinen vaaliminen arjen elämässä ovat yksi tähdenlentojen mukanaan tuoma oivallus ja muistutus, josta olen syvästi kiitollinen. Tähdenlennon matkassa kulkevat niin sadut, haaveet kuin ihmisyyden kautta koettu moninainen kauneuskin. Tähdenlento muistuttaa meitä siitä, että luottamus onnistumiseen, haaveiden toteutumiseen ja maailmankaikkeuden tasapainoon lähtevät aina itsestä sisältä käsin. Oman sisäisen lapsen vaalimisesta sekä ihmisyyden kokemusten "peiton" alle kurkistamisesta. Siitä, että uskaltaa nähdä mielen luomien pelkojen taakse ja toivoa rohkeasti sitä kaikista parasta mahdollista lopputulosta!

Kiitollisuus -kävely

Sunnuntai 5.8.2018 klo 22.07

Tänään aamukävelyllä nousi mieleeni jostain syystä sisareni ja se, miten hän on mielestäni elämänsä aikana tehnyt lukuisia kertoja pyytettömästi hyvää jonkun toisen auttamiseksi. Alkuperäinen ajatus taisi nousta siitä, miten hän useita vuosia sitten otti hoidettavakseen erään iäkkään pariskunnan aiemmin omistaman koiran, jotta tuo upea olento ei olisi joutunut lopetettavaksi. Koira oli tuolloin vielä kovin nuori ja sisareni huolehti koirasta rakkaudella sen koko pitkän elämän ajan. Muistan, että itsestäni tuntui aina, että sisareni ei ottanut koiraa vastuulleen pientä pisaraakaan säälistä - vaan puhtaasta luontaisesta rakkaudesta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Sisäsyntyisestä rakkaudesta ja halusta tehdä hyvää.

Aloin sitten aamulla kävellessäni miettiä mitä kaikkea muutakin hyvää sisareni on vuosien kuluessa tehnyt ja miten kiitollinen olenkaan kaikesta tästä hyvästä. Ja toisaalta miten paljon toivon kaikkea hyvää ja rakkautta virtaavan hänen elämäänsä takaisin kaiken tuon kiitollisuuden tunteen ja nosteen siivittämänä. Tuntui, että jokaisella askelella nousi mieleeni lisää asioita, joiden kautta sisareni tai joku muu tuntemani henkilö on tehnyt hyvää jollekulle toiselle ja miten paljon kiitollisuutta tällaisten tilanteiden ajattelusta syntyi tähän aamuun. Miten paljon kiitollisuutta löysin hyvän ylistämisestä ja etenkin muiden tekemien asioiden kiittämisestä! 

Muistelen, että joku hiukan tällaisen "kiitollisuuskävelyn" kaltainen harjoitus taisi löytyä myös aikoja sitten lukemastani Taikavoima -kirjasta (Byrne, Rhonda) mutta jotenkin eri näkökulmasta tarkasteltuna. Ellen aivan väärin muista, niin kirjan harjoituksessa ohjattiin hitaasti kävellen kiittämään joka askeleella asioista, joista juuri sillä hetkellä on kiitollinen. Olen tällaistakin toteutustapaa harjoitellut joskus kävellessäni mutta tämän aamuinen kokemus oli erilainen: jotenkin koin kiitollisuutta vielä syvemmin kuin koskaan ennen ja kaikkea tehtyä hyvää ajatellessani kiitollisuuden noste oli paljon aiempaa voimallisempi. Ehkä kokemukseeni vaikutti myös se, että tilanne syntyi sponttaanisti itselle rakasta ihmistä ajatellen ja tämä rakkauden voima toimi kiitollisuuden voimaa monin kerroin voimistavana lähteenä. Ja tuntui myös erityisen hyvältä nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota olen elämäni aikana havainnut ilman, että oma itse tai oma elämäni on keskiössä. Kiitollisuuden lähteenä toimi aamulla se, että tunnustan ja nostan esiin erityisesti jonkun muun tekemää hyvää. Pyyteettömiä ja kauniita tekoja.

Myöhemmin aloin miettiä myös sitä, miten tärkeää olisi useammin tietoisesti nostaa esiin ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jota ihmisyydessä on tehty jonkun toisen avuksi, hyväksi ja tueksi ilman pienintäkään odotusta vastapalveluksista, suorittamisesta tai tekemisen tarpeesta. Miten arvokasta onkaan jokainen pyyteetön hyvä teko, rakkaudesta kumpuava ääneen sanottu lause tai lähetetty siunaus, jonka kautta voi hyvää jollekulle toiselle tehdä. Eikä hyvän tarvitse todellakaan olla aina sinun itsesi kautta tapahtunutta - vaan erityisen arvokasta ja kiitollisuutta nostavaa on jokainen havaittu hyvä teko. Havainnoijan roolissa on jotenkin helpompaa pitää omat toiveet ja muut pyyteettömyyden esteet kurissa. 

Paljon ajatuksia on helteisen kesän aikana kulkenut lävitseni ja moneen ajatukseen olen valinnut pysähtyä ihan vain itsekseni. Jostain syystä juuri nyt kuitenkin tuntuu, että ajattelun, lepäämisen ja tunnustelun jälkeen on tullut taas aika toimia: tehdä hyvää, toteuttaa mieleen nousevia uusia ideoita ja etenkin tehdä tietoisesti näkyväksi jokainen kiitollisuuden aihe, joka tätä kaikkeutta ja ihmiskuntaa nostaa kohti rakkautta. Kiitollisuus on tärkeä osa tasapainon säilymistä ja sen nostavaa rakkaudellista voimaa on muistettava hyödyntää arjessa monin eri tavoin. Kiitos, kiitos ja kiitos!