Voimaantumisen polku

Perjantai 29.3.2013 klo 19.41

Viime aikoina on useamman eri elämän kokemuksen myötä noussut pinnalle oman sisäisen voiman merkitys kaiken olemisen ja tekemisen kannalta elämässä. Tuntuu, että sellaisissa hetkissä, jolloin itsensä kanssa olen ollut "heikoimmillani" ja löytänyt itseni sieltä iänikuisen montun pohjan syövereistä, olen onnistunut kadottamaan nimenomaan yhteyden sisäiseen voimaani. Aihe saattaa kuulostaa äkkiseltään hiukan liian itsestään selvältä, mutta tuntuu, että tästä sisäisen voiman teemasta minulla on yhä paljon opittavaa, koska aihe on niin monin eri tavoin näyttäytynyt arjessani.

Uskon, että sisäisen voiman löytäminen ja sen oikeanlaisen käytön opettelu on yksi suurimmista ihmisyyden haasteista. Jo uhmaikäinen lapsi osaa ilmaista hämmästyttävällä suoruudella sen sisäisen "generaattorin" hevosvoimat, jotka meistä jokainen sisimmässään kantaa. Tuossa ihmisyyden vaiheessa ei ole vielä useinkaan syntynyt mitään estoja pidätellä omaa voiman käyttöään vaan kyse on pikemminkin säätöjen hakemisesta. Oman voiman tunteen suhteuttamisesta ympäröivään maailmaan ja jonkinlaisesta "esikoulusta" omien sisäisten voimien hallinnan suhteen.

Myöhemmin aika monelle meistä käy kuitenkin niin, että murrosiän ja erilaisten elämänkokemusten myötä tuon oman rajattoman voiman tunteen vain pikkuhiljaa kadottaa. Alkaa kuvitella olevansa jotenkin "heikompi" tai hauraampi kuin muut tai alkaa ehkä vain sisäisesti epäillä omia voimaan. Tylysti voisi sanoa, että vanhentuminen väsyttää ja vie voimat. Ja sitten ollaankin tilanteessa, että aika moni meistä huomaa olevansa itsensä kanssa hiukan hukassa ja etsivänsä erilaisia keinoja tämän oman voiman uudelleen löytämiseksi. Alamme sisäisen tutkimusmatkan kautta uudelleen voimaannuttaa itseämme. Palata pikku hiljaa takaisin siihen "kaikkivoipaisuuden" ja sisäisen voiman tilaan, jossa meistä ihan jokainen elämänsä alkumetreillä on joskus ollut. Tämä voimaantuminen on vain iän myötä jalostunut erilaisilla elämänkokemuksilla ja etenkin suuremmalla nöyryydellä kuin tuolloin uhmaiän kynnyksellä.

Olen havainnut oman arjen elämäni kautta, että jokainen ihmissuhde on eräänlainen sisäisen voiman löytämisen mahdollisuus ja myös mahdollisuus uudelleen säätää omaa sisäistä voimaansa suhteessa ympäröivään maailmaan. Koska jokainen yksilö on omalla polullaan ainutlaatuinen ja erilaisessa sisäisen kasvun vaiheessa, myös oma sisäinen voimamme säätyy sen mukaan missä tilanteessa olemme ja kenen kanssa kommunikoimme. Että esimerkiksi murrosiän kynnyksellä olevan lapsen kanssa oma voima tulee olla säädettynä aivan eri volyymille kuin jos keskustelen sairaan tai ikääntyneen henkilön kanssa. Ja sellaisissa hetkissä, kun omat sisäiset voimat ovat syystä tai toisesta "kadoksissa" esimerkiksi sairauden vuoksi, tuntuvat silloin toisten ihmisten voimat paljon suuremmilta ja ikäänkuin turvallisimmilta kuin jos olen itseni kanssa paremassa tasapainossa.

Enkä tarkoita nyt tuolla volyymin säädöllä mitään äänen käyttöä tai fyysistä voimaa, vaan sitä tilaa, joka minusta huokuu ympäröivään maailmaan. Tunnetta, jonka jokainen voi kohtaamistaan ihmisistä aistia jo ensi hetkestä, kun kohtaa. Että onko toinen tukevasti jalat maassa ja yhteydessä omaan korkeampaan voimaansa vai kenties unohtanut tuon olotilan hetkellisesti. Usein oma mieli ja sen luomat ajatuskehät ovat merkittävä syy oman voiman tunteen kadottamiseen. Elämänkokemusten luomat pelot, epävarmuus tai ennakko-odotukset saavat aikaan lisää itseään toteuttavia ajatuskehiä ja yhteys omaan todelliseen itseen katoaa. Toisaalta taas oman voiman palautumisen ja tasapainon tunne toimii juuri samoin. Hyvä olo ruokkii lisää hyvää oloa ja onnistuminen ja itsensä ylittäminen saa aikaan entistä suuremman voimaantumisen tunteen.

Samalla tavalla toimii myös oman voiman ja jaksamisen säilyttäminen esimerkiksi työelämässä tai vaikkapa parisuhteessa. Hyvässä vireessä ei mikään vastoinkäyminen tunnu musertavalta, mutta jos on jo valmiiksi asettunut sinne ankeaan sisäiseen "monttuun", alkaa pienetkin vastoinkäymiset tuntua ylitsepääsemättömän suurilta. Tärkeää olisikin löytää arjen tasolla niitä pieniä asioita omasta elämästä, joista voi olla kiitollinen tai jotka ovat kaikesta huolimatta hyvin. Tulisi ruokkia aktiivisesti omaa mieltään näkemään hyviä ja sisäistä voimaa lisääviä asioita elämässään. Ja jättää taka-alalle ainakin pienten ja turhanpäiväisten asioiden murehtiminen. Toisaalta niiden oikein isojen murheiden osalta on tärkeää osata pyytää ajoissa apua ja jakaa oma taakka niiden kanssa, jotka ovat elämässä itselle läheisimpiä. Tehdä elämässään tarvittavat muutokset, mikäli ne ovat mahdollisia siinä hetkessä. Oman voimaantuneisuuden tunteen säilyttäminen vaatii arjessa harjoittelua ja sitä, että kohtaa omia voimia kuluttavat asiat yksi kerrallaan jo siinä vaiheessa, kun haasteet ovat vielä pieniä ja kenties helpommin ratkaistavissa. Aivan samoin kuin vaikka tulipalo ei pääse lainkaan leviämään tai tekemään tuhoa niin paljoa, jos kytevän kohdan aktiivisesti sammuttaa heti, kun sen havaitsee.

Oman voimaantumisen tien löytäminen on yhtä antoisaa kuin sisäinen kasvun tie yleensäkin. On niitä samoja vuoristoradan ylä- ja alamäkiä aina siihen asti kunnes tie alkaa edetessään vähitellen tasaantua. Voimaantuminen on osa ihmisyyden polkua ja tärkeä osa kokonaisuutta. Jälleen yksi merkittävä pala siinä palapelissä, jossa kaikki ihmisyyden osat tulee olla läsnä, jotta kokonaisuus toimii ja on elämässä läsnä kaiken aikaa. Oman itsensä ytimessä pysymistä. Tasapainoa. Rakkautta. Pysyvää hyvää oloa ja onnellisuutta.

Uusi aamu

Keskiviikko 20.3.2013 klo 13.46

Nyt se sitten tapahtui!! Tänä aamuna vain heräsin siihen tunteeseen, että se sisäinen "perhosen toukka" minussa on nyt kuoriutunut kotelostaan. Oli sellainen äärettömän selkeä ja kirkas olo kuin vain pitkän talvilevon jäljiltä voi olla. Ja aivan ensimmäiseksi mielessäni oli selkeä näky siitä, mitä minun pitäisi elämässäni alkaa tekemään. Kuva siitä muutoksesta, jota kohti olen koko ajan kulkenut. Että kyse on lopulta ollut jo pitkään vain siitä, etten itse ole uskonut itseeni tai halunnut nähdä olemassa olevia vaihtoehtoja nykyiselle elämäntilanteelleni. Kirjoitin kaiken tuon vision sisältämät asiat tarkasti itselleni ylös, jotta muistaisin kaiken vielä huomennakin ja voisin aina uskon horjuessa lukea jostakin siitä kuvasta, joka niin selvänä näyttäytyi. Palauttaa mieleeni tuon tunteen, joka minulla havahtuessani oli.

Tuntuu, että tämä heräämisen prosessi sai jälleen kerran alkunsa ja kantavaa voimaa eräästä kirjasta, joka "tarjoiltiin" eteeni niin selkeästi, etten vain kerta kaikkiaan voinut olla sitä huomaamatta. Että jos on pitkään kukenut pelkillä puolivaloilla ja ummistanut silmänsä erilaisilta elämän antamilta vihjeiltä polun varrella, niin pitää kaikkeuden sitten antaa sellainen tienviitta oikein isoilla kirjaimilla ja korosteväreillä painettuna, jotta niillä puolivaloillakin huomaa. Kirja nimeltä "Shambalan salaisuus" (James Redfield), joka on tietenkin jatko-osa niille hänen aiemmin kirjoittamilleen kirjoille, ensin yhdeksästä ja sitten myös kymmennennestä oivalluksesta. Merkittäviä viisauksia pitävät sisällään nuo kaikki mutta tämä viimeisin nivoo suorastaan hämmästyttävän selkeän kokonaiskuvan siitä, miten kaikki henkinen kehitys oikeastaan tapahtuu. Ja etenkin kuvan siitä, miten ihmisyyden ylä- ja alamäissä pystyy säilyttämään sen korkeamman ja valoisamman tilan. Tuo kolahti ja kovaa.

Ainakin minun kohdallani on jo pitkään ollut kyse juuri tästä asiasta. Tietyt oivallukset ja asiat ovat jo aivan itsestään selvä osa tätä elämää ja arkea. Mutta eteenpäin ei tunnu silti pääsevän, ei sitten millään. Ongelman ydin (kuten kirjoitin jo aikanaan "Matkaoppaassa ytimeen") on siinä, miten oppisin pysymään sellaisessa tilassa, että tuen oman elämäni flowta ja että huomaan kaikki merkittävät oivalluksiin johtavat vihjeet matkan varrella. Tähän luonnolliseen virtaavaan tilaan on oikeastaan aika yksinkertaista päästä ja harjoittelemalla kärsivällisesti se muuttuu vaivihkaa osaksi elämän arkea. Silti kerta toisensa jälkeen onnistun tuon tilan myös kadottamaan ja eksymään matkalla aivan "epäolennaiselta" tuntuviin kokemuksiin. Hukkaamaan sen kartan ja kompassin.

Tämä nyt lukemani kirja, jotenkin selvensi minulle kaikkea. Sitä, miten olennaisen tärkeää on tuon virtaavan tilan herättely säännöllisesti arjessa ja vahvistaminen tietoisesti. Miten merkittävä osa hyvässä olossa pysymistä on se, että muistaa kaiken - aivan kaiken - olevan vain peili tuosta omasta sisäisestä tilastani. Ja lopulta, miten kriittistä eteenpäin pääsyn kannalta on se, että harjoittelee, jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen nousta sieltä montun pohjalta ja yrittää vielä kerran.

Lopulta se kaikista suurin oivallus näiden kaikkien edellä mainittujen asioiden lisäksi minulle itselleni oli siinä, että meistä jokainen tarvitsee tukea. Kukaan ei pääse eteenpäin yksin! Tämän lauseen olen niin monet kerrat lukenut ja kuullut. Ja kuvitellut myös ymmärtäneeni mutta vasta nyt taidan pikku hiljaa päästä oikeille jäljille. Että eteenpäin päästäkseni, sen lisäksi, että pyrin joka hetki säilyttämään tietoisuuteni läsnä tässä hetkessä ja olen alati valppaana suhteessa omiin ajatuksiini ja tunteisiini, minun on pyydettävä myös tukea. Uskottava täysin, että saan tukea joka hetki ja koko ajan. Että niin yksinkertaiselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, minun on omien ajatusteni tueksi saatava voimistusta ja apua muilta tasoilta. Enkeleiltä tai oppailta tai dakineilta. Ihan miksi kukin näitä ihmiskuntaa auttavia korkeampia voimia sitten valitseekaan kutsua. Ihan sama vaikka antaisi jonkun itselle sopivamman nimityksen. On saatava apua niiltä "mummeleilta", jotka tupsahtavat juuri oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, jotta matka voi taas jatkua.

Nämä mystiset voimat ohjaavat matkaamme eteenpäin mutta eivät ilman sitä, että hyväksymme aidosti näiden itseämme suurempien voimien jatkuvan läsnäolon elämässämme. Että niin kauan, kun yritämme eteenpäin yksin, suostumatta ottamaan vastaan tarjottua apua mitä yllättävimmiltäkin tahoilta, emme pääse eteenpäin. Matka jatkuu vain ja ainoastaan, kun nämä kaikki palaset ovat kohdallaan: Jatkuva läsnäolo ja valppaus omista ajatuksistamme tai tunnetiloistamme. Jatkuva virtaava valon tila ympärillämme. Sekä jatkuva nöyryys ottaa vastaan apua, vaikka emme sitä vielä näkisikään fyysisin silmin. Oman ihmisyytemme vajavaisuuden ja toisaalta aivan mielettömän suuren vastuun ristiriidan hyväksyminen on avain. Sen tunnustaminen, että olemme itse vastuussa omista ajatuksistamme ja kokemuksistamme sekä myös sen totuuden ymmärtäminen syvemmällä tasolla, että emme koskaan selviä tästä matkasta yksin. Emme nyt, emmekä edes silloin, kun on se "hyvä päivä". Tarvitsemme apua ja meidän on nöyrryttävä ottamaan vastaan apua, vaikka asiat eivät aina sujuisikaan siten, kuin itse haluaisimme. Vain siten voimme irtautua rajoittamasta itse omaa elämäämme ja eteenpäin kulkuamme. Voimme tietoisesti muuttaa kulloistakin elämämme hetkeä ja päästä yksi askel kerrallaan eteenpäin.

Vapauttava olo ja hyvä kirja! Voin lämpimästi suositella.. :)

Ps. Tuohon visiooni liittyen ilmoitus Palvelut/Ajankohtaista osiossa!!

Siirtymästä toiseen

Torstai 14.3.2013 klo 21.58

Kuluneet viikot ovat olleet harvinaisen haasteellisia. Joskus vain on tällaisia jaksoja, että tämä elämän "flow" näyttäytyy hiukan erikoisilla tavoilla ja voisi melkein luulla, että nyt on menossa jonkunlainen syöksykierre alaspäin itseni kanssa. Harva se päivä on sattunut ja tapahtunut jotakin pientä kurjaa joko itselle tai jollekulle rakkaalle minun läheisistäni. Taitaa olla tähdillä "se aika kuusta" meneillään. Tai ne arjen sketsit ovat todella huonontuneet entisestään sitten tuon edellisen kirjoitukseni..

Kaikki kummalliset tapahtumat elämässäni viime viikkoina ovat saaneet aikaan sellaisen olon, että pitkästä aikaa on ollut tarve kääntyä tylysti sisäänpäin. Pistää luukut kiinni ja vain olla. Jälleen kerran olen huomannut olevani kuin se pieni perhosen toukka, joka kotelossaan odottaa uutta kevättä ja sitä, että talven kylmyys ja vaikeudet väistyisivät lisääntyvän valon myötä. On ollut pakko pysähtyä ja levätä. Vetää henkeä ja toipua jostakin, jota en osaa edes määritellä. Sairaudesta nimeltä elämä.

Tuota ajatusta ei kannata nyt ottaa aivan kirjaimellisesti. Pikemminkin pureskella hitaasti ja miettiä syvempää merkitystä. On tuntunut siltä, että elämäni matkalla jokainen sisäinen uudelleen syntymä on vaatinut aina tällaisen omituisen hämyisen siirtymävaiheen ja täydellisen pysähdyksen itseni kanssa. Totaalista lepoa ja oman itsensä rehellistä tutkimista. Sellaisen sisäisen tilan, jossa keho pakottaa kasvokkain niin oman rajallisuutensa kanssa kuin havahtumaan omien henkisten voimavarojen priorisointiin. Huomaa yhtäkkiä, mikä on tärkeää ja mikä taas koko lailla turhanpäiväistä omassa arkisessa elämässä. Että lopulta on aika vähän niitä asioita, jotka ovat ihan oikeasti tärkeitä.

Yksi tällainen "siirtymävaihe" on nyt elämässäni siis meneillään. Olen nähnyt sen kuvina unessani ja yhtälailla kaikista omituisista "vastoinkäymisiltä" vaikuttaneista asioista arjessa. Sairastelusta, tapaturmista ja epäselvästä olotilasta monessa asiassa. Siitä, että on lopulta pakko elää vain tätä hetkeä, kun ei huomisesta tiedä. Olla täysin läsnä vain omassa sisimmässään. Jokainen tällainen siirtymä elämässäni on ainakin aiemmin johtanut selkeästi johonkin uuteen elämän vaiheeseen, uusiin oivalluksiin tai johonkin uuteen näkökulmaan itsestäni. Avannut jonkin tutkimattoman oven sisälläni sekä vaatinut rehellisyyttä ja rohkeutta kohdata tämä "pimeä" osa itsessäni. Kuin eläisi monta elämää yhden elämän sisällä. Syntyisi aina uudelleen yhden elämän vaiheen päättyessä ja uuden elämän näytelmän kohtauksen alkaessa. Tässä hetkessä en vain vielä tiedä, mikä tämä seuraava kohtaus tai elämänvaihe on, joka nyt koettaa päästä alkuun. Tiedän vain, että jotakin on muuttumassa ja eteenpäin ollaan menossa. Ihan yhtä sokkona ja ilman navigaattoria kuin tähänkin asti.

On lohdullista huomata muutos omassa itsessäni  ja suhtautumisessani tällaiseen "koteloitumisvaiheeseen". Aiemmin on saattanut paljon enemmänkin pelottaa ja ahdistaa. Nyt vain toteaa hymähtäen itselleen, että "ai jaa, taas täällä!" Pääsin viimeksikin ulos pimeydestä ja tiedän pääseväni tälläkin kertaa. Millainenkohan maailma itseni ulkopuolella odottaa, kun tämä taas päättyy? Kuin siirtymä ja jonkinlainen yhden elämänosan "kuolema" olisi oikeastaan helpotus ja sittenkin iloinen asia. Eikä enää ahdistava ja pelkoa tai masennusta aiheuttava. Vaikka kyllä niitäkin tunteita pintaan nousee matkan varrella. Ei kuitenkaan enää niin, että ottaisivat vallan ajatuksissani. Tai saisivat elämän näyttämään jotenkin epäreilulta. Pikemminkin mielenkiitoiselta ja hiukan odottavalta. Kuin olisin pikkuhiljaa saavuttanut ymmärryksen ja aidon luottamuksen elämään. Siihen, että kuten perhosen elämän kiertokulku symbolisesti osoittaa, yksi vaihe seuraa aina toistaan. Koskaan päättymättä. Aina syntyy uusia perhosia, jotka saavat aikaa uusia toukkia, jotka jälleen kotelovaiheen kautta syntyvät uusiksi huikean kauniiksi perhosiksi. Myös elämän luonnollinen rytmi on vain sarja vaiheita, joita seuraa taas uusi elämän syklin kierros jne.

Katsoin taannoin erään lasten animaation, jossa maailman syntytarinaa käsitellään itämaisesta uskomusjärjestelmästä käsin. Tuosta tarinasta on mieleeni jäänyt eräs huikea ajatus elämästä. Olisi tärkeää muistaa, että kuoleman pelko tai toive ovat molemmat lopulta vain pelkoa elää ja kohdata tätä ainutkertaista elämää. Että kuolema ja elämä ovat lopulta saman kolikon kaksi eri kääntöpuolta. Ei ole toista ilman toista. Ja jos kolikosta kääntää yhden puolen esiin, se ei tarkoita, etteikö toinenkin puoli olisi olemassa. Itse vain valitsee olla sitä kohtaamatta. Ja myös itse voi valita kumpaa haluaa elämässään ylläpitää. Elämän seikkailua vai sen päättymisen odottelua. Taidanpa kallistua tuon ensimmäisen puoleen.

Putous

Maanantai 4.3.2013 klo 10.22

Tänä aamuna tuli mieleeni sellainen huvittava pieni ajatus elämästä ja jälleen kerran yksi uusi näkökulma siihen, miten tämän ihmiselämän "tarkoituksen" voisi nähdä. Pieni hetki, joka sai minut hymyilemään työmatkalla ja vapautti ajatukseni arjen kiireestä. Sai aikaan hippusen iloa kirpeässä aamussa.

Mietin, että olenkohan ollut ihan järjissäni, kun olen tätä oman elämäni "käsikirjoitusta" aikojen alussa laatinut. Että joskus tuntuu, kuin koko elämä olisi yhtä suurta Putousta. Siis komediaa ja improvisaatiota. Kaikki elämän erilaiset käänteet ovat kuin suuri sketsi, joka yhdessä hetkessä naurattaa ja toisinaan on niin huono vitsi, ettei edes itketä - saati sitten tippaakaan hymyilytä. Että joskus jokin tietty "kohtaus" tässä elämän näytelmässä voi olla niin huonolla maulla laadittu, etten haluaisi uskoa itse olevani siitä vastuussa. Eikä haluaisi edes olla osana koko näytelmää. Ja sitten taas jossakin toisessa hetkessä elämä aukeaa eteeni sellaisella ilolla ja niin osuvalla tilannekomiikalla, että saa nauraa vatsalihakset kipeäksi ja alkaa ihan poskia jomottaa liiallinen hymyily. Syntyy sellainen ilon aikaan saama noste, joka jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen, kun tilanne on ohi.

Miten paljon kevyemmin suhtautuisinkaan arjen vastoinkäymisiin tai mihin tahansa elämän haasteeseen, jos pystyisin ajattelemaan, että tämä on "vain sitä improteatteria" ja minun pitää nyt vain näytellä mukana. Olla uskottava ja heittäytyä antaumuksella kohtauksen juoneen. Koska olen sellaisen sopimuksen itse itselleni joskus laatinut. Että tämä tuotantokausi kestää nyt tämän yhden elämän. Tulee niitä "näytönpaikkoja" ja hetkiä, jolloin kaikki taputtavat ja kehuvat. Sekä niitä tilanteita, ettei oikein mitään järkevää irtoa ja haluaisin vain vajota maan alle mököttämään. Tulee myös hetkiä, jolloin joku "roolihahmo" minun oman elämäni käsikirjoituksessa putoaa pois ja senkin jälkeen elämä jatkuu. Tulee vastaan ehkä joitakin uusia hahmoja ja uusia "sketsejä". Sellaisia, jotka naurattavat sekä myös niitä, jotka eivät naurata. Eivät yhtään. Että "teatteri" kuvaa oikeastaan aika hyvin sitä kaikkea mahdollista, jota jokainen meistä elämänsä aikana kohtaa. Tulee niitä vaihtelevia ylä- ja alamäkiä sekä monenlaisia dialogeja. Vaiheita, jotka vievät juonta eteenpäin ja tilanteita, jotka yllättävät täysin. Myös näyttelijän.

Haluaisin silti ajatella, että minun itseni vastuulla on ollut tämän oman elämäni matkan pääsuuntien suunnittelu, sen karkean käsikirjoituksen laadinta. Olen itse luonut itselleni ne pelinappulat, jotka minulla tässä elämässä on. Ja minun itseni vastuulla on myös se, miten näitä olemassa olevia ihmiselämän resursseja käytän. Mitä saan aikaan niistä lähtökohdista, jotka minulla juuri nyt on. Siitä kai tämä ajatusyhteys improvisaatioon syntyikin. Että joka hetki tulee eteen tilanteita, jotka yllättävät minut täysin ja kohtaan päivittäin elämässäni erilaisia ihmisiä, jotka nostavat minussa pintaan monenlaisia tunteita. Että elämässä pitää osata improvisoida! Uskaltaa kohdata niin itsessä kuin muissakin ihmisissä myös sellaiset puolet, jotka ovat minulle ihan uusia, enkä tiedä mihin lokeroon tuon kokemuksen mieleni sopukoissa luokittelisin. Voin ottaa näistä yllättävistä ja uusista hetkistä opikseni ja antautua kokemaan jotain sellaista, joka ei ole niin tuttua. Astua pois siltä paljon puhutulta "mukavuusalueelta". Omassa elämässäni.

Ydin tässä pienessä ja minua huvittaneessa ajatuksessa oli kai se, että on hienoa huomata, miten helposti jokin pieni asia muuttaa muotoaan ja saa uutta väriä, kun vain vaihtaa näkökulmaa, jonka kautta tuota asiaa tarkastelee. Että sellainen sopiva määrä huumoria arjessa, pelastaa sen harmaammankin päivän. Tuo lisää väriä siihen elämän väripalettiin. Ja vaikka joskus tuo elämän käsikirjoitus näyttäisi suorastaan surkealta, niin voin silti suunnata ajatukseni tuon surkeuden yli. Johonkin sellaiseen, joka auttaa minua juuri siinä hetkessä eteenpäin. Vie minun elämäni näytelmän juonta yhden pienen askelen eteenpäin kohti seuraavaa kohtausta ja uusia kokemuksia.

Vapauttava ja valoisa aamu! Omien vallitsevien näkökulmien ravistelu heti aamusta toimii näköjään melkeni yhtä tehokkaana mielen virkistäjänä kuin vaikka aamuvenyttely tai lenkki auringonpaisteessa. Tänään tällainen verryttely! :)

Kasa lantaa ja muita tunteita

Lauantai 2.3.2013 klo 11.44

Kävin maailmaa avartavan keskustelun lapseni kanssa tässä kuluneella viikolla. Tunteista ja niiden ilmaisemisesta. Pysähtymisestä.

Tilanne lähti alkuun ihan arjen pienestä kriisistä; siitä, että olin luvannut tytölle 5€ omaa käyttörahaa kauppareissulle, koska lapsi oli sovitusti tehnyt erään työn, josta raha oli "palkkaa". Intoa puhkuen pieni ihminen tuli ostoksille mukaan, sanoi pärjäävänsä itsekseen ja tekevänsä valintaa sillä välin, kun minä teen ne tavalliset ruokaostokset. No, palasin jonkin ajan kuluttua ostoskärryt tankattuina ja tiedustelin, joko ollaan valmiita. Siinä kohtaa olikin jo pinnalla orastava ärripurri. Lapsi mutisi harmistuneena, ettei kaupassa ole mitään kivaa. Ja alkoi sättiä minua siitä, että koskaan ei saa mitään sellaista, jota oikeasti haluaisi. Että kaikki on ihan tyhmää ja minäkin olen typerä äiti jne.. Ihan sitä tavallista arjen murinaa siis.

No tällä kertaa sattui olemaan hyvä päivä. Ei ollut kiire mihinkään ja istuin siihen kaupan käytävällä olevalle penkille. Kysyin lapselta, että mikä sellainen asia mahtaisi olla, jota hän ihan oikeasti haluaisi? Tiedustelin, mistä hänen mielestään johtuu se, ettei sitä voisi saada? Lapsi siihen istuikin sitten minun viereeni penkille. Unohti hetkeksi, että piti kiukutella. Ja kertoi, että oli löytänyt jonkin tosi kivan keräilysarjan jutun, joka maksaisi 6€ ja harmittaa, että rahat eivät siihen riitä. Keskusteltiin siinä mm. säästämisestä ja siitä, että eihän se maailma taida tähän ongelmaan kuitenkaan kaatua. Päästiin lopulta sopuratkaisuun ja lapsi sai haluamansa tavaran. Lainasin euron ja lapsi ahkeroi lisää sen verran, että tuo pieni summa tulee takaisin maksetuksi.

Mutta - mikä oli tämän tarinan opetus? Kävimme tästä tilanteesta johtuen lapseni kanssa loistavan keskustelun siitä, miten paljon helpompaa meillä kaikilla olisi, jos pysähtyisimme vähän useammin kuuntelemaan itseämme. Pyrkisimme itse ensin määrittelemään itsellemme, että mistä kenkä oikeasti puristaa. Että emme aina tyytyisi siihen "elämä on perseestä" tai "kaikki ovat minua vastaan" ajatukseen. Vaan menisimme noiden ajatusten taakse. Määrittäisimme itsellemme sen aidon ja todellisen tunnetilan sekä etenkin syyn, josta tuo tunne johtuu. Ja vielä sujuvampaa arki olisi, jos oppisimme nuo omat tunteemme pukemaan järkeviksi sanoiksi. Koettaisimme parhaamme mukaan ilmaista toinen toisillemme ne tunteet, joita sisällämme on.

Helppoa se ei varmastikaan ole ja vaatisi jonkin verran kärsivällisyyttä ainankin tuo itsensä kuulostelu. Mutta uskon, että sitäkin antoisampaa elämämme olisi. Oppisimme taatusti enemmän itsestämme. Ja antaisimme toinen toisillemme aidosti mahdollisuuden paremmin ymmärtää itseämme. Niin yleistä kun onkin se, että sisäisesti koemme olevamme niin yksin ja eristettyjä omien tunteidemme kanssa. Koemme jokainen joskus sitä oloa, että "kukaan ei ymmärrä minua". Olemme katkeria tai ehkä surullisia siitä, ettemme tule ymmärretyksi. Syytämme tästä tilasta usein kaikkia muita paitsi itseämme. Pidämme muita ympärillämme olevia täysin sokeina näkemään sisäistä ahdistustamme tai kuuroina kuulemaan hätäämme. Luulemme, ettei kukaan voisi kuitenkaan ymmärtää - ja miten koskaan aidosti voiskaan ellemme anna siihen todellista mahdollisuutta.

Kuten ennenkin olen kirjoittanut, syntyy aito myötätunto siitä, että jollakin tavalla kykenee ymmärtämään toisen yksilön kokemusta. Tätä toistemme aitoa ymmärtämistä helpottaisi huomattavasti se, että olisimme avoimia ja rehellisiä itse omille tunteillemme. Osoittaisimme rakkautta toinen toisiamme kohtaan sen kautta, että jakaisimme keskenämme nuo syvät ja kipeätkin tunteet. Auttaisimme näin toinen toistamme kohti tätä myötätuntoa. Suurempaa lempeyttä ja hyväksyntää. Alkaisimme vähitellen käsittää, että kaikki se "tunneköyhyys" ja ihmiskunnan "kylmyys" onkin vain heijastusta siitä, miten vähän olemme itse yhteydessä omiin tunteisiimme.

Omakohtaisena kokemuksena on ollut se, että tunneköyhyydestä kasvaminen kohti oman itsensä avointa ja rehellistä ilmaisua on koko elämän mittainen prosessi. Osa ihmisyyttä ja ihmisenä kasvua. On niin helppoa latoa kaikki tunteet samaan nippuun, vaikka sen yleisen "pahan olon" tai pelon tunteen alle. Kätkeä osaksi jotakin epämääräistä kasaa joka on helpompi hyväksyä. Sanoa vain, että ei voi mitään, kun pelottaa. Tai minkäs teet, kun on koko ajan paha olo ja ahdistaa.

Tässä kohtaa pitäisikin kenties soveltaa taas sitä toista itselleni kovin rakasta opetusta. Laadunhallinnan ja työhyvinvoinnin näkökulmaa. Samat periaatteet toimivat monessa eri elämäntilanteessa. Että ei se auta lainkaan, vaikka kuinka moni sormella osoittaisi sitä vallitsevaa lantaläjää. Siinä se jököttää yhä vuoden tai kymmenenkin vuoden päästä, ellei yksilönä jokainen ota sitä talikkoa käteen ja ala lappaa. Omat tunnekasan syöverit on vain "lapioitava esiin" pala kerrallaan. Niin se lantakasakin pienenee. Pikku hiljaa. Jos on vain yksi ihminen siinä ison kasan äärellä lapion kanssa heilumassa, niin saattaa kestää vähän pidempään, jotta maa alkaa näkyä taas kasan alta. Parempi olisi, että tuota yhteistä isoa kasaa lapioitaisiin yhdessä. Toinen toistamme auttaen ja tukien. Vaikka välillä vähän tulisikin kuraa silmille. Ja hyvä on myös muistaa, että lapiohommissakin on ne lakisääteiset hengähdystauot ja että lomankin voi pitää aina silloin tällöin. Jotta jaksaa sitten myöhemminkin taas lapioida. Tässä maailmassa ei ole pelkoa siitä, että itsensä kanssa työt loppuisivat kesken. Korkeintaan aika, jos aloittaa kaivuuhommat vasta ikäihmisenä.