Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Minä olen maailma

Lauantai 4.9.2021 klo 21.17

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin siihen, että yöllä alkanut reipas sade lakkasi ja tuli ihmeellisen hiljaista. Äänettömyys ja sateen ropinan vaikeneminen havahduttivat unesta. Päätin lähteä ulos, koska tyyni hiljaisuus ulkona kutsui minua. Kutkutteli luokseen aistimaan ja olemaan yhtä tuon syvän hiljaisuuden kanssa. Kävellessäni tuntui kuin kaikki aistini olisivat virittäytyneet aivan uudelle taajuudelle. Äänettömyyden radioaalloille. Sisäisen ja ulkoisen hiljaisuuden harmoniaan.

Kaupungin kadut olivat yhä tyhjänä eikä muita kulkijoita ollut vielä liikkeellä viikonloppuaamuna. Ei autojen ääniä ja luonnon äänetkin olivat ihmeen vaiti sateen jälijltä. Katsoin edessäni aukeavaa tyhjää tietä ja tunsin, miten tämä on minun tieni. Tämä tie kulkee minun lävitseni ja minussa. Minä olen osa tätä tietä ja sen jokaista töyssyä. Minä olen osa ruohoa ja puita, jotka tätä tietä reunustavat. Minä olen myös tuo vesipisara, jonka tunnen putoavan hiuksiini puun lehdiltä. Pisara vaikuttaa ensin pienen hetken erilliseltä, kun voin havainnoida sen liikettä mutta kohdatessaan minun olemukseni tuo pisara sulautuu osaksi minua.

Minä olen vesi ja sade, jota yöllä kuuntelin. Minä olen tämä ilma, jota hengitän ja joka virtaa minun lävitseni. Ja minä virtaan tämän ilman läpi. Yhtäkkiä tuo kaikki tuntuu niin selkeältä ja konkreettisen todelta. Miten kaikki oleva on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jokin maaginen yhteinen liike saa kaiken olemaan yhtä yhteistä elämän tanssia. Harmonista yhteistä elämän virtaa. Yhtä olevaa.

Pohdin askeltaessani eteenpäin, että onko erillisyyden kokemus kytkeytynyt jotenkin siihen, että me ihmisinä ja fyysisinä olentoina havainnoimme olevaa? Jos ajattelen lähtökohtaisesti olevani vain havainnoija tai olento, joka vain näkee, kokee ja aistii kaiken tässä maailmassa, niin vahvistanko tällöin tahattomasti erillisyyden kokemusta itsessäni? Kun olen havainnoija, niin on oltava myös kohde, jota havainnoin. Entä jos olenkin jotakin enemmän - jos sen sijaan olenkin hengittävä ja virtaava osa tätä suurta performanssia, jonka jokainen henkäys on yhtä ja samaa täydellistä kokonaisuutta?

Tuntuu hyvältä ja vapaalta ajatella tällaisessa täydellisessä hiljaisuudessa. Jostakin syystä tuntuu myös hyvältä tarkastella ihmisyyttä ja elämää kuin se olisi tanssia. Koen juuri tässä hetkessä, että elämä on liikettä ja virtaavaa olevaa, joka kokoaa lopulta kaiken maailmankaikkeuden liikkeen yhdeksi.

Maistelen hetken tätä ajatusta. Elämä on liikettä. Joten onko ihmisyys kuin tanssi, josta tuo liike syntyy ja josta elämä saa loputtomasti uutta energiaa? Vai toisin päin. Tunnen, miten kaikki tuntemani elämä ja sen eri ulottuvuudet ovat soljuvaa, värähtelevää ja luonnollista tanssia, joka alkaa syntymästä ja päättyy elämän viimeiseen hengenvetoon. Askellan eteenpäin sateen huuhtomalla tiellä ja tämä tunne vain vahvistuu. Minä olen tämä metsä ja tuo polku. Minä olen tämä hento tuulen vire, joka saa puun varistamaan pisarat lehdiltään. Minä olen puu, maa ja taivas. Olen taivaan kansi, jota kohti kaikki maailman puut kurkottavat oksiaan.

Olen tuo harmaa oksan käppyrä, joka on jo pudonnut maahan. Yhtäkkiä tunnen hyvin selkeästi, miten myös tuo maassa makaava oksa on jatkuvassa liikkeessä. Edes se ei ole kadottanut luonnollista liikettään maassa maatuessaan. Minä olen tuo oksa ja muutan yhä muotoani maassa maatessani. Vähitellen muutun osaksi maata ja jatkan liikettäni murentuen ilman ja veden vaikutuksesta. Tunnen, miten kaikki liike kietoutuu yhteen ja on osa samaa huikeaa elämän performanssia. Hengitystä, virtaavaa energiaa, muutosta ja jatkuvaa luomisen voimaa. Kaiken olevan yhteistä tanssia ja täydellistä harmonista liikettä.

Havahdun hiljaisuudessa myös tajuamaan, että tämä ykseyden kokemus ympäröivään olevaan kohdistuu nimenomaan kaikkeen elolliseen olevaan. Luontoon, kasveihin, maahan ja ilmaan. Kuin kaikki orgaaninen olisi yhtä olevaa ja yksi moniulotteinen olento, jonka yksi elin tai osa minä olen. Minä hengitän tuon yhden valtavan orgaanisen olevaisuuden rytmissä ja sen jatkuva virtaus vaikuttaa minuun. Ja minun värähtelyni ja sieluni liike vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tuohon ykseyden olentoon samalla tavoin kuin ihmiskehossa yhden jäsenen tai elimen toiminta vaikuttaa joka hetki monin eri tavoin koko kehoon.

Mielen tyhjentyessä tuossa hiljaisuudessa ja näkymättömässä jatkuvassa liikkeessä alan pohtia sitä onko myös kaikki eloton oleva ja epäorgaaninen materia yhteydessä tuohon yhteen valtaisaan elämän olentoon. Syntyykö maailmankaikkeuden tasapaino siitä, että nämä kaksi olevaisuuden osaa säilyttävät samanvertaisen voimasuhteensa? Kun epäorgaanisen materian ja elottoman olevan määrä koko ajan kasvaa, lisääntyykö samaan tahtiin myös kaikkeudessa vallitsevan elollisen olevan ja orgaanisen aineksen määrä, jotta tasapaino säilyisi? Ajatus tuntuu näin jälkikäteen pohdittuna täysin hullulta mutta tuossa hetkessä koin tuntevani hyvin vahvasti ja selkeästi, miten koko universumin elollinen luonto ja kaikki eloton materia ovat kytköksissä toisiinsa. Kuin ykseyden kaksi toisissaan kiinni olevaa puoliskoa.

Aamun kävely antoi paljon ajateltavaa ja tuntuu kuin olisin ollut jonkinlaisella pyhiinvaelluksella. Elämän ja ihmisyyden pyhiinvaelluksella, jossa päämääränä ja pyhänä kohteena oli ykseys. Ihmisyyden ja olevan harmonia osana ykseyttä. Huikea aamu. Aistin vahvasti ilmassa ja itsessäni syksyn hengen. Sen, että koko oleva alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja lisääntyvään pimeyteen. Mutta samalla nautimme yhä auringon väreistä ja syksyn lämmöstä. Hengitän syvään ja tunnen, miten vuodenaikojen vaihtuminen on osa tätä samaa mahtavaa taideteosta - osa elämän tanssia ja tämän ykseyden performanssin vaihtuvia näytöksiä, jotta huomaisimme tämän pyhän tanssin ja jatkuvan muutoksen.

Ihmisyys on kertakaikkisen maagista taidetta ja tunnen juuri nyt olevani syvästi kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä kaunista kokonaisuutta. Olen kiitollinen, että olen tällä matkalla ja voin oivaltaa joka hetki jotakin uutta. Samalla koen oivaltaneeni jotakin ikiaikaisen vanhaa ja jotakin täydellisen pysyvää. Olemassaolon mystisen merkityksen. Minä olen tämä maailma. Minä olen.

Avainsanat: ykseys, hiljaisuus, äänettömyys, virta, ihmisyys, oleva, liike

Hengitys

Keskiviikko 6.10.2010 klo 15.12

Eräs parhaita kielikuvia Tuulikki Saariston Taikasanat - kirjassa on mielestäni ollut sanonta, että "Elämä on kuin hengitystä: jatkuvaa liikettä sisään ja ulospäin".

Silloin kun ihminen hengittää sisäänpäin, hän kääntyy itseensä, sukeltaa ytimeensä ja omaan sisäiseen maailmaansa. Tässä sisään hengitysvaiheessa sielu on kääntyneenä alkulähteensä äärelle. Tämä on tila, jossa oivallukset ja sisäinen kasvu tapahtuu. Jokaista sisäänhengitystä seuraa luonnollisesti aina uloshengitysvaihe, jolloin taas koemme ulkoisen maailman ja sen todellisuuden, joka on olemassa vain siksi, jotta voisimme peilata itseämme ja tätä sisäistä tilaamme. Jokainen ulkoisessa todellisuudessa koettu asia ja tapahtuma on kuin vihje, joka auttaa meitä eteenpäin jälleen seuraavassa sisään hengitysvaiheessa.

Tämä "hengitys" on loppumatonta liikettä näiden kahden tilan välillä ja joka kerran pääsemme aina hiukan syvemmälle itseemme, saavutamme oivalluksia, joiden kautta voimme kasvaa ja laajentaa tietoisuuttamme kerros kerrokselta. Teemme väistämättä oivalluksia joka kerran, kun olemme itse valmiita kasvuun ja oppimiseen. Usein oivallamme jopa samoja asioita monta kertaa elämämme aikana mutta aina uudesta näkökulmasta.

Kun tietoisuutemme laajenee, on kuin kohoaisimme ylöspäin ja alkaisimme nähdä saman maiseman uudesta perspektiivistä, laajemmin kuin ennen. Uskon, että kukaan meistä ei voi elää hengittämättä, joten koko ikuisuuden mittainen prosessi syntyy tästä jatkuvasta liikkeestä, oivalluksista ja kasvusta. Jokainen voi omalla kohdallaan vaikuttaa siihen, miten nopeaa tämä hengitysliike on ja miten kauan käyttää kuhunkin vaiheeseen. Hengittääkö vapaasti ja rentoutuneesti vai sukeltaako syvälle itseensä ja pidättää hengitystään kunnes happi loppuu?

Toinen kielikuva, joka syntyi tässä eräänä päivänä kuvaa myös hauskasti tätä elämän jatkuvaa kasvun prosessia. Selitin omaa parantumisprosessiani eräälle ystävälleni ja huomasin vertaavani elämää tietokonepeliin. Jokainen kasvun vaihe elämässä on kuin oma pelikenttänsä tai pelin taso, joka on läpäistävä päästäkseen eteenpäin. Pelissä on mukana aina useita vihjeitä, joiden avulla voi päästä nopeammin eteenpäin tai joskus jopa suoraan oikotietä seuraavalle tasolle. On pidettävä silmänsä auki ja huomattava nämä ympärillämme olevat vihjeet ja "madonreiät" seuraaville tasoille.

Jos kuljemme laput silmillä, voi pelaaminen olla kenties hauskaa ajanvietettä muttei se vie meitä eteenpäin kovinkaan nopeasti. Joskus käy niinkin, että joku kyllästyy seikkailemaan samassa pelissä vuodesta toiseen ja päättää lopettaa koko pelin. Uskon, että tällöin "pelaaja" vain palaa lähtöruutuun ja joutuu aloittamaan koko homman alusta uudelleen. Joka kerran syntyessämme maan päälle tämä "peli" alkaa alusta ja edessä on samat haasteet. Joudumme yhä uudellen tekemään samat oivallukset ja valinnat elämässämme kunnes saavutamme päämärämme. Ehkä pelaajahahmo vain vaihtuu mutta peli on yhä sama ja edessä loputon määrä uusia tasoja, jotka pitää läpäistä ennen seuraavaa.

Minun parantumisprosessini on saanut uutta vauhtia juuri erään tällaisen "vihjeen" kautta. Ystäväni otti minuun yhteyttä ja ehdotti lähtemään mukaan avukseen Äiti Maa-messuille. Tartuin tähän vihjeeseen ja koin jälleen aivan upean ihmeen tällä fyysisellä tasolla. Sain lauantai-iltana hoitoa polveeni ja hoidon myötä huimasti lisää ymmärrystä sisäiseen eheytymisprosessiini. Hoidon aikana tapahtui jotain ihmeellistä, jokin polveni sisällä ikäänkuin liikahti ja sen myötä kipu katosi. Vasta aamulla tajusin, etten enää tarvinnut kyynärsauvoja lainkaan. Jalkani oli alkanut jälleen kantaa ja kipu oli kokonaan poissa. Kiitos kaikille parantavia ajatuksia lähettäneille! Jokainen niistä on ollut varmasti tärkeä osa sitä kokonaisuutta, että tällainen ihme voi tapahtua. :)

Vasta tämän polvivamman myötä olen tajunnut, miten paljon oivallettavaa tässä elämässä onkaan! Että tavoittaessani oivalluksen itsessäni, huomatessani asiat, joita minun tässä hetkessä kuuluu työstää, aukeaa aina valtava määrä lisää oivallettavaa. Yksi suuri oivallus johtaa aina lopulta seuraavaan teemaan ja uuteen vielä suurempaan oivallukseen. Joka kerran tässä oivallusten vuossa vapautuu jotakin, josta olen pitänyt yhä kiinni, tunnesidoksia, ahdistusta, pelkoja tai vaikka naurua, jota olen pidättänyt. Kuten hengitystyö ihmiselimistössä kuljettaa kehoon elintärkeää happea ja toisaalta poistaa myrkyllistä hiilidioksidia samoin tämä oivallusten virta, elämän hengitys toimii sekä ravitsevana että puhdistavana voimana meissä jokaisessa.

Kuin hengitys, joka vapasti kulkee, jatkuu tämä loputon oivallusten virta minussa ja puhdistaa syvältä sisimmästä mieleni luomaa harhaa. Annan yhä enemmän itselleni anteeksi joka päivä. Tämä prosessi on aivan ihmeellinen! Se tapahtuu kaikilla tasoilla, se kuljettaa kuonat pois sismmästäni ja ilmentyy huikeina ihmeinä arjen tasolla. Ja minun ei todellakaan tarvitse tehdä muuta kuin sanoa itselleni: "Minä annan itselleni anteeksi". Tarkkailla ja oivaltaa. Miten helppoa ja niin antoisaa! 

Avainsanat: anteeksianto, oivallus, jatkuva liike