Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Mieleni hiljainen aalto

Sunnuntai 4.7.2010 klo 12:31

Näin kesällä usein tuntuu, että myös ajatukset ovat lähteneet "lomalle" vaikka fyysisessä maailmassa ei lomaa tänä kesänä olekaan tiedossa. Pää on raukea ja ihana tyhjyys valtaa olotilan. Mieli on kuin kirkas sininen taivas yläpuolellani; vakaa, tyyni ja ääretön. Silloin tällöin jokin laiska poutapilvi kuljettaa jonkun ajatuksen tämän hiljaisen taivaanmeren poikki ja ikäänkuin rikkoo tämän täydellisen sisäisen hiljaisuuden.

Havahduin pieneksi hetkeksi tästä seesteisyydestä pohtimaan jälleen kristustietoisuutta ja ykseyttä suhteessa kohtaamiini ihmissieluihin tässä maailmassa. Jokin eilispäivän IOK:n harjoituksessa sai minut havahtumaan kesäisestä tyyneydestäni. Jokin pieni liikahdus sai aikaan lempeän aallon sisäiseen tyyneyteen.

Tätä harjoitusta lainaten: "Se, joka käyttää Kristuksen näkökykyä, löytää rauhan, joka on niin syvä ja hiljainen, häiriintymätön ja täysin muuttumaton, että maailmassa ei ole sille vastapuolta. Vertailut vaikenevat tämän rauhan edessä. Ja koko maailma häviää hiljaisuuteen, kun tämä rauha sen valtaa ja kantaa sen lempeästi totuuden luokse, niin ettei se enää ole pelon koti. Sillä rakkaus on tullut ja parantanut maailman antamalla sille Kristuksen rauhan." ( OT 305)

Olen tätä näkökulman muutosta ja kristustietoisuutta pohtinut usein ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että jälleen olen oivaltanut jotakin syvempää jo entuudestaan tutusta teemasta. Näkökulman muutos pitää sisällään jälleen kaiken totuudesta. Avain on tämän näkökulman eläminen todeksi omassa elämässään. Kristuksen näkökyvyn käyttäminen. Käyttäminen isolla K:lla. Käyttäminen ilman mitään mielen valikointia ja tietoista suuntaamista. Ilman tätä elämän mittaista polkua ja jokaista kohtaamaani sielua, anteeksiannon harjoittamista ja näkökulman muutosta en voi saavuttaa täydellistä rauhaa pysyvästi. Ja jälleen muistaminen nousee ylitse muiden. Koko elämän kokemusten ja haasteiden hälinä hiljentyy ja katoaa, kun vain muistan. Muistan kuka minä oikeasti olen. Muistan olevani yhtä kaiken olevan kanssa. Muistan käyttää uutta näkökulmaa suhteessa kaikkeen olevaan matkani varrella. Muistan antautua ja sallia asioiden olla. Muistan luottaa.

Ykseyden teema on myös vallannut tilaa mieleni hiljaisilla aalloilla. Olen pohtinut ykseyttä suhteessa ihmissuhteisiin. Miksi jokin ihmissuhde tuntuu tärkeämmältä kuin jokin toinen? Miksi löydän yhden ihmisen kanssa "yhteisen sävelen" helposti ja luontevasti, kun taas jonkun toisen kanssa kommunikaatio takkuaa vaikka tekisi mitä? Miksi ihmismieli rakastuu toiseen ihmiseen ja jokin toinen tuntuu lähes luotaan työntävältä?

Hirveä määrä "hassuja" kysymyksiä ja aina vain törmään yhteen ainoaan vastaukseen. Kaikki meistä ovat osa tätä samaa symbolista harhaa. Jokainen sielu, jonka kohtaan, peilaa minulle jotakin minusta itsestäni, minun oman mieleni sisäisestä tilasta. Ne tilanteet, kun muistan nähdä toisen ihmisen Kristuksen silmien kautta näyttäytyvät minulle valoisina, rakkaudellisina ja luonnollisina, kun taas sellaiset sielut, joiden kohdalla unohdan tämän näkökulman, tuntuvat etäisiltä, haasteellisilta ja jopa vastenmielisiltä. Rakastuessaan on jotenkin helpompi muistaa, että rakastaessani tätä yhtä ihmistä, rakastan koko kaikkeutta kuin, jos arvostelen tai tuomitsen toista, muistaa, että arvostelen tai tuomitsen koko maailmaa ja näin ollen myös itseäni.

On myös paljon helpompi arvostaa ja ylistää jotakuta toista kuin itseään. Ja miten helposti ihmismieli asettaa näkemiään asioita tärkeysjärjestykseen. Rakastamaansa ihmistä on hyvin helppo arvostaa ja ylistää. Mutta ylistämällä yhtä unohtaa samalla "tuomitsevansa" toista. Vaikka tiedostaisimme elävämme symbolista elämän harhaa on vaikea muistaa, että myös minä itse ja se kaikkein "tärkeimmältä" tuntuva ihminen elämässäni on vain osa täysin samaa harhaa kuin koko muu kaikkeuskin. Ylistämällä ja arvostamalla ykseyden ja kristustietoisuuden näkökuman kautta jokaista sielua täsmälleen samalla tavalla, täysin tasavertaisina suhteessa kaikkeen olevaan, arvostamme aidosti itseämme. Ja arvostamalla itseämme, arvostamme myös toisia.

Kristustietoisuuden ja ykseyden teemat yhtyvät mielestäni näissä ajatuksissa täydellisesti. Näkökulman muutos on avain anteeksiantoon ja anteeksiannon käyttämisen kautta lakkaamme vähitellen tuomitsemasta itseämme. Kristustietoisuus on yhtä kuin ykseyden muistaminen. Ja muistaessamme ykseyden emme voi enää valita muuta kuin Rakkauden. Ja taivas on jälleen tyyni ja hiljainen, mieleni merellä ajatuksen aalto katoaa, rauha on ikuinen ja ääretön.

2 kommenttia . Avainsanat: ykseys, kristustietoisuus, näkökulman muutos

Tulkoon valkeus ihmismieleen..

Lauantai 2.1.2010

Vaikka vuosi on juuri vaihtunut ja joulusta on jo vierähtänyt viikko, haluan yhä jakaa kanssanne itseäni syvästi koskettaneen ajatuksen joulun sanomasta. Koska mikään ei ole sattumaa ja maailma todellisuudessa ihmeitä täynnä haluan uskoa, että tälläkin pienellä havainnolla on oma merkityksensä matkalla valkeuteen.

Joulua ennen törmäsin muutaman kerran "sattumalta" tähän samaan joululauluun, jonka olen kai kuullut useasti ennenkin, mutten aiemmin ole pysähtynyt kuulemaan sen perimmäistä sanomaa. Pekka Simojoen upea laulu nimeltä "Tulkoon joulu" sai minut tänä jouluna todella pysähtymään ja löytämään jotakin uutta sismmästäni. Lainaan tähän hänen sanoitustaan:

 

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut, Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Tahtoisin päästä paimeneten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu kun koitti, tiesikö kukaan: tuo ensi joulu sai muuttaa historian.

Joulu on taas...

Ikuisen joulun jos tahdot löytää, sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan. Et löydä kultaa, et juhlapöytää, löydät vain seimen ja tallin koruttoman.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on."

 

Nämä hengellisen joululaulun sanat saivat kyyneleeni virtaamaan, rakkauden tulvan sydämeeni ja sanat myös kuvaavat ihmeellisellä tavalla sitä, miten koin joulun sanoman avautumisen itsessäni ja sisimmässäni juuri tänä jouluna.

Kuin se Siemen, mikä sydämiimme on kylvetty jo aikojen alussa ja minkä vain rakkaus ja valo saa kasvamaan, yhtäkkiä alkaa versota, synnyttää uuden ikuisen elämän ja Kristustietoisuuden meissä jokaisessa. Kääntymällä hiljaisuuteen, sydämeeni, pyhän Jumalan alttarin ääreen, löydän todellisen rauhan ja vapautuksen omasta itsestäni. Ikuisen joulun. Yhtäkkiä olen todellakin vapaa tämän maailman kahleista, mieleni harhoista ja sen sijaan löydän sisimmästäni täydellisen rauhan, suuren rakkauden ja ikuisen vapauden!

Kuulin tästä laulusta muutaman todella hienon tulkinnan juuri ennen joulua ja se varmasti osaltaan sai minut pysähtymään ja kuulemaan laulun sanomaa. Kuitenkin havaitsin joulun pyhien jälkeen, että joka kerran, kun syystä tai toisesta heräsin keskellä yötä, kuulin sisimmästäni kumpuavan nämä sanat. Yritin vielä silloinkin hetken uskotella itselleni, että kyseessä on vain joululaulu, jossa nyt sattuu vain olemaan harvinaisen tarttuva sävel ja upeat sanat. Harvoinpa mikään laulu on niin tarttuva, että se jää pyörimään päähäni päiväkausiksi :)

Kunnes tässä aivan uuden vuoden kynnyksellä koin tämän laulun sanoman valtaavan mieleni joka kerran hiljentyessäni. Viimeinen "kolahdus" tapahtui kun sain vuoden viimeisessä työvuorossa työpariltani lahjaksi joululevyn, jolla "yllättäen" tämä laulu oli erittäin upeana tulkintana. Tajusin samassa taas kerran, että mikään asia ei pyöri päässäni sattumalta. Minun ei ole tarkoitus unohtaa näitä sanoja eikä etenkään tätä sanomaa. Minun joulun ihmeeni on ollut tämän asian oivaltaminen: joulun sanoma on avain, joka meillä jokaisella on. Kristustietoisuus syntyy meissä jokaisessa ja saamme lahjaksi ikuisen rauhan ja vapauden. Ja että kertaus on opintojen äiti. Saamme joka vuosi uuden mahdollisuuden palauttaa tämä sanoma mieliimme, jos se vuoden kiireissä on päässyt unohtumaan. Jokainen vuosi on uusi mahdollisuus ja uusi syntymä meissä jokaisessa.

Nyt alkava vuosi saa vatsanpohjassa aikaan ihanan kutkuttavan tunteen. On alkamassa jotakin todella uutta ja todella upeaa. Ihmeiden aika on nyt, juuri tässä hetkessä! Ja uusi alkava vuosi tuo jälleen tullessaan yhä uusia muutoksia ja hiumasti kiihtyvän loppukirin kohti "spiraalin" keskustaa.

Täydellistä onnellisuutta ja rauhaa jokaiselle tässä hetkessä!

 

Tulkoon Joulu mp 3

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulun sanoma, kristustietoisuus, uusi vuosi

Ihmissuhteet avaimena Kristustietoisuuteen

Maanantai 2.11.2009 klo 23:23

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi elämässäsi on paljon erilaisia ihmissuhteita? Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että jokin ihmissuhde on erityisen vaikea tai peräti aivan tarpeeton hyvinvointisi kannalta? Meillä jokaisella on monenlaisia ihmissuhteita: ystävyys-, perhe- ja parisuhteita sekä lukemattomia arkisia ihmissuhteita työssä, koulussa, kaupassa, harrastuksissa, asioidessa jne. Oletko ajatellut miten merkityksellisiä ovat nämä kaikki kohtaamasi ihmissielut, niin läheiset kuin satunnaiset kohtaamisetkin?

Olen huomannut omalla henkisellä polullani, että juuri kaikenlaiset ihmissuhteet ovat hurjan suuria kasvun mahdollisuuksia ja antavat myös loistavan mahdollisuuden peilata itseään ja omaa sisäistä tilaansa suhteessa aiempaan. Haluaisin tässä tuoda esiin hiukan syvällisempää näkemystä ihmissuhteista kaiken kaikkiaan. Koen, että aivan jokainen ihmissielu, jonka kohtaat polullasi, on merkityksellinen ja samanarvoinen. Jokainen kohtaamasi ihminen on Luojan sinulle antama lahja, jonka voit joko havaita ja hyödyntää oman sisäisen kasvusi kannalta tai sitten olla havaitsematta ja jatkaa eteenpäin entiseen malliin.  Jokainen ohittamasi mahdollisuus tulee eteesi yhä uudelleen ja uudelleen kunnes olet valmis kohtaamaan haasteen ja muuttamaan näkökulmaasi. Tilanteet ja erilaiset muodot näistä Luojan lahjoista vain vaihtuvat välillä uusiin.

Jokainen kohtaamasi ihmishahmo antaa sinulle ainutlaatuisen mahdollisuuden löytää todellinen Kristus sinusta itsestäsi. Jokainen tällainen mahdollisuus on avain huimaan harppaukseen kohti sisäistä valon ja rauhan tilaa, joka sinussa on, kunhan vain annat itsellesi mahdollisuuden tavoittaa tämä rauhatila sisimmässäsi. Kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, miten sinä itse näet ja koet kohtaamasi ihmissielun.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus valita, mistä ajatuksesta käsin lähestyt toista ihmistä tai tilannetta. Sinun oma ajatuksesi luo nämä kohtaamasi tilanteet ja sinun oma sisäinen tilasi heijastuu kuin peilistä tämän toisen sielun kohtaamisen myötä. Ja mikä hienointa, tämä ”peili” ei milloinkaan valehtele. Se paljastaa armottomasti oman sielusi sisäisen tilan ja todelliset syvimmät ajatuksesi ja tunteesi, tiedostit niitä sitten itse tai et.

Huimaa minusta on se, että yhtäkkiä tajuaa, miten suuri mahdollisuus meillä jokaisella on edessämme joka hetki useita kertoja vuorokaudessa! Että kysymys on lopulta vain siitä, että alamme nähdä nämä ihmissuhteet niiden todellisessa merkityksessään: Valtavina Luojan lahjoina, jotka on meille annettu rakkaudella vain siitä syystä, että voisimme niiden kautta oppia todellisen anteeksiannon merkityksen elämässämme. Näiden moninaisten ihmissuhteiden kautta saamme mahdollisuuden tavoittaa oman todellisen olemuksemme ja sisäisen Kristus-valon itsessämme. Voimme ymmärtää olevamme täällä harhan maailmassa vain ja ainoastaan siitä syytä, että voisimme harjoittaa anteeksiantoa ja sen tehdessämme huomata olevamme yhtä Luojan ja jokaisen kohtaamamme sielun kanssa.

Koetapa huviksesi millainen vaikutus sisäiseen tilaasi on sillä, että päätät vaikka vain yhden ainoan päivän ajan elämästäsi katsoa jokaista - aivan jokaista - vastaasi tulevaa olentoa rakkaudella ja ilolla. Ei ole merkitystä sillä tapaatko päivän aikana yhden vai kenties viisikymmentä sielua. Katso jokaista heistä täysin samanarvoisesti, katso rakasten ja lempeästi ja sano sitten mielessäsi: ”Minä olen kuolematon henki ja täydellisesti yhtä Sinun kanssasi tässä hetkessä. Rakastan Sinua täysin ja täydellisesti.”

Älä anna minkään ulkoisen asian vaikuttaa itseesi tai ajatuksiisi kohdatessasi erilaisia ihmissieluja. Keskity ainoastaan säilyttämään täydellinen rakkauden ja ilon tunne sisimmässäsi jokaisessa kohtaamisessa. Saatat huomata, miten helppoa on saavuttaa tunne ykseydestä ja siitä, että olet yhtä juuri tämän edessäsi olevan ihmissielun kanssa. Päätä, että näet jokaisen kohtaamasi ihmishahmon taakse ja etsit Kristuksen valoa ja rakkautta hänen olemuksensa sisältä. Löytäessäsi tämän valon edessäsi olevasta ihmishahmosta, olet todellisuudessa löytänyt oman sisäisen Jumalan osasi ja Kristuksen sinusta itsestäsi. Voin lämpimästi suositella tällaista näkökulman muutosta. Kannattaa kokeilla!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihmissuhteet, kristustietoisuus, ykseys

Tarina Anteeksiannosta

Sunnuntai 18.10.2009 klo 20:48

Ystävieni vinkistä sain käsiini Sergei O. Prokofjevin kirjan nimeltä "Anteeksiantamisen henkinen merkitys". Tässä kirjassa anteeksiantoa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja erityisesti antroposofisesen lähestymistavan kautta. Eräs kirjan tarina anteeksiannosta kosketti minua erityisen syvästi, joten haluan jakaa tarinan tässä lainaten suoraan Sergei O. Prokofjevin tekstiä. Kertomus on alkujaan peräisin Georg G. Ritchien teoksesta "Return from Tomorrow", jota ei tiettävästi ole suomennettu. Tarinan pääaiheena on Georg Ritchien yliaistillinen kokemus vuodelta 1943, jolloin hän oli Yhdysvaltain armeijan Barkleyn leirillä koulutettavana toista maailmansotaa varten.

.....

"Sairastuttuaan nimenhuudossa saatuun ankaraan keuhkokuumeeseen ja häilyttyään sen seurauksena jonkin aikaa elämän ja kuoleman rajalla, Georg Ritchiellä oli useita yliaistillisia elämyksiä fyysisen ruumiinsa ulkopuolella. Tekijän kaikkien kirjassa kuvaamien selvännäköisten elämysten keskipiste ja samalla niiden suurin kohokohta oli epäilemättä eteerisen Kristuksen yliaistillinen kohtaminen Maahan rajoittuvassa henkisessä mailmassa.

Edessä olevan työn tehtävänä ei ole kuvata tarkemmin Georg Ritchien kertomaa kohtaamista yliaistillisen Kristuksen kanssa, tulkitsemisesta puhumattakkaan. Pikemminkin riittää sen sanominen, että tämä ratkaisi koko hänen myöhemmän elämänsä ja antoi sen kululle täysin uuden suunnan. Georg Ritchiestä, nykyaikaisesta, materialistisesti suuntautuneesta nuoresta miehestä tuli syvästi kristillinen ihminen, jota yksikään kristillinen traditio ei vakuuttanut kristinuskon perustotuuksista, vaan välittömästi henkinen maailma. Toive Kristuksen kohtaamisesta yliaistillisesti vielä kerran siivitti häntä mitä voimakkaimmin tämän keskeisen elämyksen jälkeen Kristuksen ilmestyttyä hänelle selvännäköisessä näyssä.

"Sinä vuonna tuntemani yksinäisyys, vieraantuminen maailmasta ja ympärilläni olevista asioista; eikö kaikki tämä ollutkin kaipausta takaisin hetkeen, jolloin olin Kristuksen seurassa?", hän kirjoittaa kirjassaan.

Tätä henkiseltä maailmalta pyytäen ja kysyen piti Georg Ritchien elää vielä monia kuukausia, kunnes runsaan vuoden kuluttua hänen yliaistillisesta kohtaamisestaan Kristuksen kanssa tuli henkisestä maailmasta vastaus. Se viittasi mahdollisuuteen kokea Kristus aivan toisella tavalla, mikä siitä lähtien tuli tärkeimmäksi hänen elämässään. Hän itse kuvaa uutta tietoaan sanoilla: "Tiedostin äkkiä, ettei ollut oikein etsiä Häntä menneisyydestä, vaikka siitä olikin vasta viisitoista kuukautta. Tuona iltapäivänä Bethelin kadulla tiesin, että jos toivoin tuntevani Kristuksen läheisyyden - ja toivoin tätä enemmän kuin mitään muuta - minun oli löydettävä se hänen päivittäin eteeni asettamista ihmisistä."  Tämä merkitsi Georg Ritchielle itselleen aivan uutta tietä Kristuksen luokse, ja hän puhuu sen alusta hänelle ominaisella amerikkalaisella suoraviivaisuudella: "Tiedostin ensimmäisen askelen merkitsevän luopumista yrityksestä tavoittaa Jeesuksen ylimaallista ilmestystä ja sen sijaan hänen etsimistään ruokapöydän toisella puolella istuvien kasvoista."

Sitten hän kuvaa muutamia tapauksia sellaisista Kristuselämyksistä kohtaamiensa ihmisten välityksellä. Ne olivat melkein aina kohtaamisia, joista hän selvänäköistä elämystään muistaen voi sanoa täydellä vakaumuksella: "Kyllä, tämän edessäni seisovan ihmisen silmien läpi ilmestyvät minulle Kristuksen kasvot." Tällöin ei ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, missä määrin Georg Ritchien kohtaama ihminen oli siitä tietoinen itse.

Erikoisesti yhdellä Ritchien kuvaamista tapauksista on suora yhteys aiheeseemme. Toukokuussa 1945 sodan lopulla Georg Ritchie lähetettiin pienen lääkäriryhmän mukana lähelle Wuppertalia, saksalaisella alueella olevalle vastavapautetulle kansallissosialistien keskitysleirille viemään nopeaa lääkeapua vangeille. Tuhansia ihmisiä Euroopan eri maista, joukossa monia juutalaisia, oli nälkäkuoleman partaalla. Kaikkia ei voitu auttaa, ja huolimatta tehokkaasta lääketieteellisestä avusta ja ravinnon paranemisesta kuoli yhä vielä päivittäin monia ihmisiä. Ritchielle itselleen osoittautui se, mitä hän näki, pahemmaksi kuin kaikki, mitä hän oli sodassa kokenut. Saatuaan vastauksen tärkeimpään elämän kysymykseensä, hän yritti olosuhteista huolimatta tunnistaa Kristuksen näkymättömän läsnäolon myös tässä uudessa koetuksessa. Hän kirjoittaa siitä: "Nyt tarvitsin uutta tietoani, todella. Tilanteen tultua niin tukalaksi, etten enää pystynyt toimimaan, tein mitä olin oppinut tekemään. Kuljin piikkilankaestettä sen yhdestä päästä toiseen ja katsoin ihmisiä kasvoihin, kunnes totesin Kristuksen kasvojen katsovan minua." Hän jatkoi: " Näin opin tuntemaan Wild Bill Codyn!" Se ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Amerikkalaiset sotilaat kutsuivat häntä näin yksinkertaisuuden vuoksi. Hän oli syntyperältään Puolan juutalainen, jonka oikean nimen Georg Ritchie pystyi vain vaivoin tunnistamaan paperilta, ja jota hän ei selvästikään voinut muistaa.

Häntä hämmästytti alusta alkaen aivan tavattomasti tosiasia, että Bill Cody näytti aivan toiselta verrattuna kaikkiin muihin vankeihin, joista useimmat kykenivät tuskin enää kävelemään. "Hän oli vartaloltaan suora, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tarmonsa ehtymätön." Koska Bill Cody hallitsi viittä vierasta kieltä ja toimi leirissä eräänlaisena epävirallisena tulkkina, hänen apunsa arkistomateriaalin tarkastuksessa sekä elävien että kuolleiden henkilötietojen toteamisessa oli korvaamaton. Mutta Ritchien hämmästys kasvoi vielä hänen opittuaan tuntemaan Bill Codyn lähemmin työn kuluessa. Ritchie kirjoittaa: "Hänessä ei näkynyt väsymyksen häivääkään, vaikka hän työskenteli 15 tai 16 tuntia päivittäin. Hän näytti saavan lisävoimia meidän toisten antaessa vallan väsymykselle. "Meiltä liikenee aikaa tälle vanhalle toverille", Bill Cody sanoi. "Hän on odottanut meitä koko päivän." Bill Codyn kasvoista loisti myötätunto hänen vangittuja tovereitaan kohtaan, ja rohkeuteni tahtoessa pettää minä hakeuduin tähän loisteeseen."

Lopulta Ritchie ei saattanut selittää Bill Codyn fyysisiä ja sielullisia voimia muuten kuin olettamalla tämän olleen kaikkiin muihin vankeihin verrattuna vasta vähän aikaa leirissä. Mutta kuinka suuri olikaan Ritchien hämmästys hänen nähtyään tästä arkistossa säilytetyistä papereista, että Bill Cody oli ollut jo kuusi vuotta leirissä. "Olin siksi hyvin hämmästynyt, kun edessäni olivat eräänä päivänä Bill Codyn paperit ja luin niistä hänen olleen leirissä vuodesta 1939 lähtien! Hän oli elänyt kuuden vuoden ajan samalla nälkädieetillä ja nukkunut kuten kaikki muutkin samoissa huonosti tuuletetuissa ja sairauksien koettelemissa parakeissa, kuitenkaan ilman vähäisintäkään ruumiillista tai henkistä rappeutumista.

Vielä hämmästyttävämpää oli ehkä se, että jokainen ryhmä leirissä piti häntä ystävänään. Hän oli ihminen, jolle asukkaiden väliset riitaisuudet tuotiin ratkaistavaksi. Tunnistin vasta oltuani siellä jo viikkokausia, mikä harvinaisuus tämä oli alueella, missä eri kansallisuuksia olevat vangit vihasivat toisiaan melkein yhtä paljon kuin saksalaisia." Georg Ritchie kirjoittaa: "Leirissä ja ympäristössä yhä uudelleen syntyneissä vaikeissa ristiriitatilanteissa oli Bill Cody aina paras toimimiehemme. Hän puhui järkevästi eri ryhmien kanssa ja neuvoi harjoittamaan anteeksiantamista."

Pitkään aikaan ei Georg Ritchie kyennyt ratkaisemaan tämän epätavallisen ihmisen arvoitusta, kunnes Bill Cody uskoi hänelle eräänä päivänä oman tarinansa vastauksena hänen huomautukseensa, että vankeuden ja leirin kauheudet kokeneiden ihmisten on vaikea antaa anteeksi, koska niin monet heistä ovat menettäneet perheenjäseniään jollakin leirillä.

Tämä lyhyt kertomus kuuluu todellakin hämmästyttävimpiin inhimillisiin todistuksiin anteeksiantamisen voimien mahdollisuuksista. Esitämme kertomuksen tässä täydellisenä Georg Ritchien kirjan sisällön mukaisesti, koska se on tärkeä seuraavalle kuvaukselle.

”’Elimme Varsovan juutalaisessa kaupunginosassa’, Wild Bill aloittaa hitaasti. Nämä olivat ensimmäiset hänen itsestään minulle puhumat sanat. ’Vaimoni, kaksi tytärtämme ja kolme pientä poikaamme. Saksalaisten ehdittyä kadullemme he asettivat jokaisen seinää vasten ja avasivat konekivääritulen. Rukoilin heidän sallivan minun kuolla perheeni kanssa, mutta koska puhuin saksaa, he pistivät minut yhteen työryhmään’ Hän keskeytti, - ehkä – koska hän näki jälleen edessään vaimonsa ja viisi lastaan. ’Minun täytyi silloin ratkaista’, hän jatkoi, ’tahdoinko antautua vihaamaan teon tehneitä sotilaita. Se oli helppo ratkaisu, todellakin. Olin asianajaja. Työssäni olin nähnyt liian usein, mitä viha voi aiheuttaa ihmisten mielissä ja ruumiissa. Viha oli surmannut juuri kuusi minulle eniten maailmassa merkitsevää ihmistä. Päätin, että tulisin käyttämään lopun elämääni – kestäköönkin se vain muutamia päiviä tai monia vuosia – jokaisen tapaamani ihmisen rakastamiseen.’” Ritchie lisää tähän kertomukseen: ”Rakastaa jokaista ihmistä – tämä oli se voima, joka oli pitänyt miestä yllä kaikissa koettelemuksissa. Sen voiman olin kohdannut ensin teksasilaisessa sairaalassa, ja vähitellen opin, missä Jeesus Kristus tahtoi säteillä lävitse, olipa ihminen siitä tietoinen tai ei.”

 - Sergei O. Prokofjev

......

Tämän tarinan Bill Cody sai minut kyyneliin. Ajatuskin siitä, miten hämmästyttävä hänen reaktionsa ja ratkaisunsa oli tuossa traagisessa tilanteessa saa todella pysähtymään. Ja millaiset voimavarat ihmissielu voikaan saavuttaa vain täydellisen anteeksiannon kautta! Millaisen sisäisen valon ja rauhan ulkoisista olosuhteista riippumatta ihminen voi sisältään löytää. Pysähdyin tämän tarinan myötä jälleen ajattelemaan anteeksiannon todellista merkitystä. Sitä, että kysymys ei todellakan ole pelkästään siitä, että antaa anteeksi toiselle jokin itseensä kohdistuneen "vääryyden" vaan siitä, että antaessaan anteeksi täysin ja puhtaasta sydämestään, antaa anteeksi koko ihmiskunnalle, kaikkeudelle ja myös itselleen. Ja että antaessaan todella anteeksi, voi löytää juuri tämän kirjassa kuvatun Kristuksen itsestään, ilmentää todellista rakkautta kaikkkialle ja kaikille ympärillään. Rakastaa jokaista kohtaamaansa ihmistä jokaisessa hetkessä.

2 kommenttia . Avainsanat: anteeksianto, Sergei O. Prokofjev, kristustietoisuus