Elämän verkostoissa

Maanantai 29.4.2019 klo 18.54

"Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino."

Ajattelin tässä eräänä päivänä, että ihmisyydessä oleminen on monella tavalla verkottumista sekä erilaisia sidoksia, jotka kyteytyvät toisiinsa ihmisyyden eri osa-alueilla. Voisiko koko ihmisyyttä kuvata siten, että olemme kaikki yhtä ja samaa verkottunutta rakennetta, osa samaa yhteistä olevaa ja ykseyttä? Kukin yksilö ja olento on kuin osa toisiinsa ja kaikkeuteen kytkeytynyttä näkymätöntä verkostoa ja näin ollen tavalla tai toisella sidoksissa toisiinsa.

Verkostomainen olevaisuus kuvaa mielestäni melko hyvin koko fyysistä ulottuvutta siten kuin itse sen ymmärrän. Näkymätön verkostomainen olevaisuus mahdollistaa kommunikaation erilaiset muodot, intuitiivisen yhteisen tietoisuuden verkoston eri osien välillä sekä ajatusten uskomattoman voiman tuon fyysisen olevan muokkaamiseksi. Jokainen verkoston osa kokee ja tuntee joko tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken, mitä jokin osa toisaalla verkostossa kokee, ajattelee ja tuntee. Pienikin energian liike on yhtäaikaa sekä verkoston yksittäisessä osassa että kokonaisuudessa.

En tietenkään väitä, että tämä kuvaus olisi ehdoton totuus tai ainoa mahdollinen tapa kuvata olevaa mutta jostain syystä itselle tämä vertaus tällä hetkellä toimii. Olen kuluneen vuoden aikana päätynyt myös työskentelemään verkostomaisen toiminnan parissa ja samalla tällainen hiukan erilainen tapa hahmottaa fyysistä maailmaa ja etenkin kaikkea toimintaa fyysisyydessä on alkanut kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Tuntuu siltä kuin olisin ajatutunut nykyiseen työhöni myös siitä syystä, että ymmärtäisin ykseyttä ja sen toiminnan "lainalaisuuksia" vielä paremmin kuin ennen.

Olen oppinut tämän matkani varrella, että verkostomainen rakenne on monella tapaa upea mahdollisuus mutta tuo myös erilaisia haasteita niin ihmisyyteen kuin ajattelutapoihinkin, koska verkostomaisessa olevassa ei ole samanlaista hierarkiaa tai yhtä suoraviivaista ohjausta kuin mihin perinteisessä toiminnan tai rakenteen johtamisessa olemme tottuneet. Verkostomaisen olevaisuuden laajuus ja jatkuva liike luo tilanteita, joissa toisistaan kovin kaukana äärilaidoilla olevat osat eivät välttämättä enää tiedosta toisiaan tai eivät ymmärrä kokonaisuuden näkökulmasta tätä yhteistä olevaisuutta. Mitä kauempana ulkolaidalla verkostossa yksittäinen osa sijaitsee, sen todennäköisemmin tuo osa kokee itsensä erilliseksi ja kokonaisuudesta hiukan irralliseksi. Reunoilta käsin kykenee näkemään vain ne verkoston osat, jotka ovat itseä lähinnä ja ehkä myös "ulkolaidalla" oleva osa tätä kaikkeutta resonoi herkemmin toisten sellaisten olevien kanssa, jotka ovat itsensä kanssa samankaltaisia.

Toisaalta tässä verkostomaisessa olevaisuudessa suurinta yksinäisyttä ja turhautumista saattavat kokea ne olevaisuuden osat, jotka ovat fyysisessä muodossa syntyneet lähimmäs koko verkoston keskiötä, eli ovat lähinnä sitä olevaisuuden teoreettista pistettä, jossa kaikki verkoston rakenteet kohtaavat toisensa. Tästä näennäisestä "keskiöstä" käsin verkoston kaikki ulottuvuudet ja suunnat ovat näkyvissä, laajentuva loputon kaikkeuden "rakenne" avautuu ja tietoisuus kokonaisuuden monimuotoisuudesta on näin ollen kaikista verkoston osista laajin. Kuvittelen, että kenties myös tuolla sisemmässä osassa verkostoa olevien yksilöiden väliset keskinäiset sidokset ovat kaikista voimallisempia, jotta kokonaisuus ei hajoaisi osiin olevaisuuden jatkuvasti laajentuessa ja jatkuvan kollektiivisen kommunikaation paineessa.

Jos ajattelee kaikkeuden olevan tällainen kolmiulotteinen verkostomainen rakenne kuten vaikka elämänkukan loputon laajentuva olemus, onko verkoston "keskiössä" tällöin ykseyden alkulähde ja se kaikkeuden piste, josta tuo verkosto on ennen olevaa saanut alkunsa? Onko olemassa se jokin yksi piste, johon päästyämme lopulta irtaannumme fyysisestä olevasta ja siirrymme jonkin epäfyysisen olomuodon kautta kenties jonkinlaiseen epäolevaan tietoisuuden muotoon? Irrottaudumme lopullisesti fyysisistä ihmisyyden rajoitteista ja vapautamme tietoisuutemme jälleen ykseydelle.

Lopulta ajattelen kaiketi, ettei ole niin merkityksellistä millaisin sanoin, vertauksin tai ajatuksin olevaisuutta itselleen kuvaa. Tärkeämpää on se, että tunnistaa ja tiedostaa tavalla tai toisella olevansa osa laajempaa kokonaisuutta. Tiedostaa vastuunsa tämän kaikkeuden osana. Itselleni tällaiset visuaaliset mielikuvat ovat joskus se helpoin tapa oivaltaa jotakin uutta tai jotakin vanhaa uudesta näkökulmasta. Kuvittelen maailmankaikkeuden kämmenelleni ja kuvitelmassani voin tarkastella sitä uteliaasti, ihmetellen ja kurkistaen sen osiin sisälle eri tarkastelukulmista. Haluan ymmärtää kaikkeuden, irrottautua tarpeettomista fyysisen maailman rajoista ja antautua tuntemaan itsessäni koko kaikkeuden.

Resonoin suurinta mahdollista kiitollisuutta olevasta, rakkautta kokonaisuutta ja kaikkia sen osia kohtaan sekä lempeyttä ja myötätuntoa, jotta yhteinen ymmärrys lisääntyisi. Jokainen olevaisuuden osa ja ihmisyyden sidos on yhtä tärkeä. Tunnen luontaista yhteyttä juuri sinuun ja voimaannun eniten sidoksesta, joka välillämme vallitsee - sellaisista sidoksista, jotka resonoivat rakkautta. Olen yhtä aikaa osa olevaa ja kosketuksessa epäolevaan. Elämän verkostoissa minua kantavat ne kaikista lähimmät ja voimallisimmat sidokset ja kuitenkin meitä kaikkia koossa pitävä voima on lopulta koko kaikkeuden yhteinen verkostomainen kokonaisuus ja sen vallitseva tasapaino.

Yhteinen ajatus, yhteinen liike ja yhteinen voima.

Minun elämäni mestariteos

Sunnuntai 28.10.2018 klo 10.36

"Jokainen meistä saa elämänsä alussa marmorilohkareen sekä työkalut, joilla siitä voi muotoilla veistoksen. Voimme raahata sitä perässämme koskemattomana, voimme murskata sen hiekaksi, voimme muovata sen kunniaksi. Kaikkien muiden elämästä jää nähtäväksemme, opastukseksi ja varoitukseksi, esimerkkejä, loppuun saatettuja ja keskeneräisiä elämäntöitä. Lopun lähestyessä veistos on likipitäen valmis, ja voimme silotella ja hioa sitä, minkä panimme alulle vuosia aiemmin. Siinä vaiheessa voimme kehittyä eniten, mutta meidän on nähtävä iän ulkonaisten merkkien tuolle puolen, jotta se onnistuisi." - Richard Bach

Millainen on sinun elämäsi veistos? Millaisia muotoja on jäänyt sinun mielesi ja kättesi työstä tähän astisen matkasi ajalta? Olen joskus aiemmin pohtinut paljon sitä, mitä kaikilla niillä työkaluilla tulisi tehdä, joita yhden ihmiselämän aikana kertyy työkalupakkiin. Onko elämäntehtävän kannalta oleellista löytää käyttötarkoitus jokaiselle pakista löytyvälle ruuvimeisselille vai onko sittenkin merkityksellisempää se, että ylipäätään käyttää jotakin työkaluistaan - tarttuu edes johonkin näistä työkaluista ja hyödyntää sitä oman elämänsä taideteoksen luomisessa. Tuntuu, että tärkeintä monessa elämän mutkassa on se, että ottaa itse vastuun matkansa suunnasta, työkalujen hyödyntämisestä sekä niistä tuloksista, jotka elämän nyt-hetken kuvassa ovat nähtävissä. Kuten tuosta alun lainauksestakin käy ilmi, vain aloitetut tai valmiiksi saatetut elämäntyöt jäävät näkyviin. Ajatukset ja ideat, jotka ovat saaneet tavalla tai toisella fyysisen muodon, ovat havaittavissa ihmisyydessä ja näiden käden jälkien kautta voimme oppia sekä itsestämme että muista. Saamme mahdollisuuden kurkistaa erilaisten käden jälkien kautta toistemme sisäiseen ja henkiseen maailmaan. Nähdä osia jonkun toisen elämäntyöstä ja aihioista, joiden kautta jonkun toisen todellisuus muovautuu.

Sitäkin välillä pohdin, että miksi joissakin elämän hetkissä omien kätteni jäljet eivät tunnu oikealta tai en osaa omia elämän taideteoksiani arvostaa ja nähdä osana suurempaa kokonaisuutta. Miksi välillä on niin hemmetin vaikeaa uskoa siihen, että jokainen kankaaseen tuotettu viiva tai piste on lopulta osa kokonaiskuvaa ja suurta taideteosta, jota elämäni aikana maalaan? Miksi erillisyyden harhasta käsin tuo yksittäinen osa näyttää niin tarpeettomalta tai arvottomalta? Jos kykenisimme joka hetki säilyttämään tietoisuuden laajemmasta kuvasta, siitä elämän suunnitelmasta, jota itse joka hetki luomme sekä siitä taidekokoelmasta, joka elämäntyömme kautta lopulta syntyy, olisi paljon helpompi muistaa jokaisen yksittäisen viivan tai varjostuksen arvo kokonaiskuvassa. Muistaa, että yksittäinen sävy, jokainen nuotti tai tauko ovat osa mestariteosta. Ilman sitä kokonaisuus ei olisi sama, eikä lopputulos olisi yhtä kaunis tai vaikuttava. Jokainen palanen on lopulta yhtä arvokas osa kokonaista teosta - yhtä merkittävä ja yhtä korvaamaton osa kokonaisuutta.

Ehkä tämän viikon oivallus kiteytyy lopulta siihen, että juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan oman elämäntyönsä tuotoksia. Ovatko minun kätteni jäljet nähtävillä ja ovatko piirretyt viivat sen suuntaisia, että ne yhä viehättävät ja vetävät minua puoleensa? Olenko piilottanut itseltäni sellaisia palasia, jotka uhkaavat jäädä vain aihioiksi vaikka ne kutsuisivat minua tarttumaan toimeen ja työstämään aihioista pidemmälle? Onko kokonaisuutena elämäni suunta sellainen, että haluan jatkaa eteenpäin juuri näillä sävyillä ja tällä tavalla? Välillä tuntuu, etten ole lainkaan ylpeä omista elämäntöistäni tai siitä, miten suuria oppimiskokemuksia olen saanut käydä läpi ennen kuin olen uskaltanut vaihtaa suuntaa. Kuitenkin jokainen muutos ja jonkin työstämisen vaiheen jättäminen taakseen on ollut lopulta hurjan vapauttavaa. Kuin hyppy uudelle tyhjälle kankaalle ilman hahmotelmaa, mitä seuraavaksi syntyy. Ja kun sitten vapautumisen kautta onkin alkanut hahmottua aivan uusia työkaluja, uusia kauniita palasia elämäni taideteoksessa, joita en aiemmin nähnyt, koska muutoksen pelko esti minua näkemästä eteenpäin, oli mahtavaa ja kannustavaa huomata, miten paljon uusia mahdollisuuksia ja onnellisuutta hyppy tuntemattomaan voi saada aikaan. Miten pelkojen voittamisen kautta on ollut mahdollisuus kasvaa ja oppia paljon sellaista, jota ei aiemmin edes osaanut kuvitella olevan.

Minun kätteni jäljet ovat nähtävillä monella tasolla. Mieleni sävyissä, rehellisyyden määrässä, elämässäni olevissa läheisissä ihmissä, elämän kokemusten laadussa ja tunnelmassa, sanoissa, joita puhun tai kirjoitan, äänessä, jolla itseäni ilmaisen, ulkoisessa ja sisäisessä tyyneyden tilassa, hämmennyksen hetkissä tai keinoissa, joilla kohtaan vastoinkäymiset tai pelkoa ja ahdistusta nostavat elämäntilanteet. Minun elämäntyöni on läsnä kulloisessakin todellisuudessa joka hetki. Voin nähdä ja aistia myös sinun elämäntyösi ja kättesi jäljet, kun kohtaamme. Voimme jakaa oppimiamme kokemuksia ja maalata jonkin kohdan taideteoksiamme yhdessä. Voimme auttaa toinen toistamme saattamaan loppuun ne kohdat veistosta, jotka ovat jääneet kesken tai yhä odottavat syntymistään. Olemme lopulta osa samaa kaikkeuden kangasta ja jokainen veistos, maalaus ja mestariteos on osa samaa kuvaa - Yhtä ykseyttä ja suurempaa täydellistä ajatonta kokonaisuutta.

Tietoisuuden palapeli

Sunnuntai 7.10.2018

On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin.

Eräs nuori ja innovatiivinen luennoitsija totesi kerran, että eläminen nykymaailmassa vaatii uskallusta oppia vähän paljosta eikä toisin päin kuten asiantuntijaosaamista arvostavassa yhteiskunnassa aiemmin on ollut tapana tehdä. Keskustelimme liike-elämän disruptiosta ja siitä, mitkä osaamisalueet tai toimialat ovat hänen näkemyksensä mukaan voimissaan vielä tulevaisuudessakin. Miten mielenkiintoista olisi nähdä hiukan pidemmälle tulevaan ja osata olla muuttuvassa maailmassa korkealla aallon harjalla. Nähdä kauas ja laaja-alaisesti.

Henkisen kasvun ja oman itseni äärellä pohdin näitä samoja teemoja. Miten monenlaisia työkaluja onkaan "markkinoilla", kun puhutaan henkisyydestä, sisäisestä kasvusta tai vaikka valaistumisesta. Loputon ja alati lisääntyvä määrä erilaisia oppisuuntauksia, menetelmiä ja työkaluja. Osa tällaisista suuntauksista jo itsessään korostaa sitä, että ainoastaan omistautuminen tälle yhdelle polulle ja kärsivälliselle harjoittelulle suo mahdollisuuden pysyvän henkisen tilan saavuttamiselle. Vain erikoistumalla tälle yhdelle polulle on mahdollista nousta muun maailman yläpuolelle ja "valaistua".

Mitä pidemmälle omaa henkistä matkaani olen kulkenut, sitä vankemmin olen alkanut ajatella, että koen valaistumisen matkan juuri päin vastoin. Että matka itsessään on tärkeämpi kuin yksikään suuntaus tai menetelmä, jota olen harjoittanut. Että tietoisuuden laajentuminen pysähtyy, jos tässä kaikkeuden vauhdikkaasti muuttuvassa virrassa jää liiaksi kiinni johonkin yhteen näkökulmaan tai suuntaukseen.

Paljon tärkeämpää tietoisuuden laajentamisen näkökulmasta on se, että oppii ymmärtämään riittävällä tasolla asioita, joita kokemusmaailman kautta havainnoi. Ja, että oppii hyväksymään sekä kokemansa maailman että lukuisat erilaiset mahdollisuudet kohdata tämä vallitseva todellisuus. Ainakin oman kokemuspohjani kautta koen vahvasti, että on paljon hyödyllisempää ymmärtää moniulotteisesta maailmasta useita eri ulottuvuuksia kuin syventyä elämänsä ajaksi johonkin yhteen tiettyyn näkökulmaan. Koen, että tietoisuuden laajentuminen tapahtuu nimenomaan monitasoisen oppimisen ja useiden erilaisten palasten yhdistämisen kautta.

Voisi ajatella, että tietoisuus on valtava palapeli, jossa kunkin yksilöllinen sielun potentiaali ja kulloinenkin elämäntehtävä määrittävät sen kuinka monta palaa tässä tietoisuuden palapelissä on olemassa. Ehkä myös sen, millainen kuva tuosta elämän mittaisesta palapelistä lopulta muodostuu. Ihmisyyden matkalla saamme mahdollisuuden löytää ja kerätä talteen näitä palasia sitä mukaan, kun olemme valmiita nuo palaset vallitsevassa tietoisuudessamme näkemään. Välillä saatamme kulkea ohi ja olla huomaamatta joitakin palasia, joita meille tarjoillaan mutta saamme myöhemmin uusia mahdollisuuksia, kun kykymme nähdä selkeämmin on kehittynyt tai kun läsnäolomme kussakin hetkessä on voimistunut. Kaikki palaset ovat koko ajan olemassa matkan varrella mutta tietoisuutemme on kuin valo, joka valaisee maisemaa ja saa meidät näkemään asioita, jotka aiemmin ovat jääneet näkökenttämme ulkopuolelle tai mielemme varjoihin. Mitä laajemmalle tietoisuutemme valo ulottuu, sitä helpompi meidän on tätä ihmisyyden matkaa kulkea: nähdä, kokea ja luottaa, että olemme oikealla tiellä.

Tietoisuuden palapeli valmistuu verkkaisesti ja juuri sellaiseen tahtiin kuin itse valitsemme. Jokainen erilainen henkisyyden suuntaus tai työkalu on ainakin minulle tarjonnut pienen pussillisen uusia palasia asetettavaksi kokonaiskuvaan. Usein johonkin menetelmään tai työkaluun tutustuminen on vaatinut oman aikansa ja sen lisäksi myös palasten asettelu osaksi kaikkea aiemmin opittua on vienyt minulta aikaa. On pitänyt antaa itselle aikaa uusien näkökulmien integroitumiselle sekä antaa myös mielen tasolla riittävästi aikaa pureksia uutta, jotta kokonaisuuden kannalta keskeiset ja tärkeimmät palaset on kyennyt löytämään. Joitakin palasia olen pohdinnan jälkeen siirtänyt sivuun ja jättänyt tarkoituksella odottamaan, koska niille ei ole vielä tuossa hetkessä löytynyt liittymäpintaa aiemmasta kokemuspohjastani.

Koen, että jos olisin jäänyt liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan vain yhtä ainoaa palasta, olisin menettänyt mahdollisuuden koota kokonaiskuvaa, joka on lopulta paljon tärkeämpi kuin yksikään yksittäinen palanen. Mikäli olisin jäänyt liiaksi kiinni johonkin yhteen henkiseen suuntaukseen, olisin toiminut kaikkeuden alati muokkautuvaa virtaa vastaan ja hidastanut etenemistäni vapaassa olemassaolossa. On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin. Kuten muotoilun ja taiteen tekijät tapaavat sanoa: ei tule rakastua itse omaan tuotokseensa, koska silloin maailma ei saa mahdollisuutta kokea tuota teosta eikä myöskään joku toinen saa mahdollisuutta luoda edelleen jotakin uutta tuon teoksen voimasta ja sen innoittamana.

Tietoisuuden laajentuminen on yksi ihmisyyden perustehtävistä - syy, jonka vuoksi ihmisyys on olemassa. Kenties on paljon muitakin olemassaolon perusteita mutta minulle tämä näyttäytyy tärkeimpänä. Haluan oppia uutta ja ymmärtää olevaa. Ihmisenä minulla on ehtymätön kyky laajentaa tietoisuuttani ja koen, että minun tulee arvostaa ja kunnioittaa tätä kykyä. Minulla on suorastaan velvollisuus hyödyntää tätä kykyä ja valaista itseäni, jotta näen selkeämmin. Minulla on velvollisuus myös valaista polkua niille, joita kohtaan, jotta näemme yhdessä vielä tätäkin laajemmin. Jotta jonakin päivänä voimme yhdessä asettaa sen viimeisen palasen tietoisuuden palapeliin ja lopulta nähdä koko kuvan. Jotta voimme nähdä koko kaikkeuden ilman ihmisyyden verhoja tai mielemme varjoja - nähdä olemassaolon todellisen olemuksen.