Pysähdyin eilen miettimään tätä kollektiivisen tietoisuuden ajatusta ja sitä, miten todellakin Ykseys ilmentää itseään todeksi sen kautta. Tämä ajatus siitä, että olemme todellakin kaikki yhtä ja samaa ykseyttä saa tajuamaan todellisen vastuunsa jokaisessa hetkessä. Että jokainen minun kokemani kokemus ja tunne on yhtä kaiken olevan kanssa. Olen pohtinut aihetta ennekin mutta nyt ajatus lähti sisäisen maailmani tutkimusmatkasta, jonka kautta olen tunnistanut, että egoni harha on yhä syvällä sisimmässäni juurineen kaikkineen.

Olen huomannut potevani matkan jälkeisiä "vieroitusoireita" ja eksyväni ajatuksissani turhan usein erillisyyden harhaan ja sen kautta yksinäisyyden tunteeseen. Tiedostan kuitenkin samalla hyvin selkeästi, että tämä on vain yksi tapa, jolla pidän itseäni kiinni tässä harhassa ja että tämä tunne on todellakin vain itseni luomaa harhaa. Vaikeimmat "oireeni" liittyvät kuitenkin fyysisen tason läheisyyden kaipuuseen.

Läheisyyden kaipuu on jollain "salakavalalla" tavalla herännyt sismmässäni käytyäni äskettäin läpi lapsuuteeni liittyvän trauman ja alitajuisen harhan suhteestani isääni tässä elämässä. Koen, että on suuri lahja, että voin nyt tässä hetkessä antaa nämä kokemukset anteeksi itselleni, vapauttaa itseni siitä harhasta, että kokemukseni olisivat osa todellisuutta. Käytyäni läpi tämän sisäisen prosessin koin vapautuneeni jostakin hyvin syvällä tasolla olleesta syyllistämisen ja itseni aliarvioimisen harhasta. Koin olevani todella vapaa jostakin suuresta taakasta, jota en tiennyt edes olevan sisimmässäni.

Tämän sisäisen prosessin myötä havahduin tunteeseen, että tämä kokemani "trauma" suhteessa lapsuuteeni on jättänyt sisimpääni valtavan harhan fyysisen tason läheisyyden kaipuusta. Ja samalla koin ymmärtäväni syvemmin sitä kollektiivista "traumaa", joka meillä jokaisella on tämän harhan myötä. Miten valtava kollektiivinen trauma tässä asiassa ihmiskunnalla onkaan! Että henkilökohtaisella tasolla oleva pohjaton fyysisen tason läheisyyden puute on kaikessa olevassa koska olemme yhtä ja miten tärkeästä oivalluksesta on jälleen kyse.

Miten valtavan moni sielu kärsii tässä ajassa hellyyden ja kosketuksen puutteesta, yksinäisyyden harhasta ja erillisyydestä. Miten paljon kollektiivista rakkautta ihmiskunnassa saisi aikaan yksinkertaisesti hellän kosketuksen kautta. Arjen tasolla yhtäkkiä koin kollektiivisen kosketuksen puutteen jokaisessa päiväkodissa olevassa lapsessa, yksinäisessä vanhuksessa, sairaalavuoteella makaavassa sielussa, jokaisessa koululaisessa, yksinhuoltaja äidissä tai isässä jne jne. Tämä kollektiivinen kosketuksen puute ihmiskunnassa pyyhkäisi ylitseni kuin suuri harmaa aalto. Ja samalla minut valtasi suuri vapautuneisuuden tunne. Kun annan anteeksi itselleni nämä tunteeni ja itse itselleni luomat kokemukseni tästä kosketuksen puutteesta vapautan samalla kaiken muun olevan koska olemme yhtä.

Koen nyt ymmärtäväni myös paremmin miksi niin moni jää kiinni erilaisiin ihmissuhteisiin ja miksi niin monet etsivät parisuhteen kautta vastausta tähän kollektiiviseen läheisyyden kaipuuseen tämän tarpeen kuitenkaan koskaan tyydyttymättä. Ja että miten vapauttavaa on, kun voi koskettaa toista ja tulla kosketetuksi jäämättä kiinni tähän tarpeeseen sen kautta, että tiedostaa sallivansa itselleen ihmisyyden tasolla nämä hellyyden kokemukset ja samalla oikeasti olevansa sisäisesti ehyt, kokonainen ja vailla mitään tarpeita tai kaipuuta. Miten tämän tiedostamisen kautta voi vapauttaa koko ihmiskunnan.

Tajuan jälleen kerran yhä syvemmältä tasolta käsin miten suuri vastuu meillä jokaisella on omien tuntemustemme, kokemustemme ja etenkin ajatustemme suhteen. Että jokainen minun ajatukseni vaikuttaa kaikkeen olevaan ja kaikki ihmisyyden harhan tasot, joita itsessäni vapautan vapautuvat myös kollektiivisesti kaikessa olevassa.