Torstai 29.8.2013 klo 14.54
Blogin "kesäloma" on takanapäin ja syksyiset taivaan värit saavat ajatukset taas heräämään. Olen vuosien varrella huomannut, että aika ajoin tauko on paikallaan - niin kirjoittamisessa kuin kaikessa muussakin elämän sisällössä. Hiljaisuuden hengittäminen. Oleminen. Ihmettely.
Sellaisista ainesosista ainakin minulla syntyy uusia oivalluksia. Eilen koetin iltakävelyllä ihmetellä syksyisen maiseman kauneutta ja hengittää (tukkoisesta nenästä huolimatta) kotimaisen luonnon tuoksua. Nauttia ja kiittää puhtaasta hengitysilmasta, josta saamme täällä Suomessa yhä laajalti nauttia. Mietin sitä, miten erilaisissa mittasuhteissa asiat elämässä lopulta ovat. Miten suurelta ja merkittävältä voi yhdessä hetkessä tuntua vaikka keskelle jalkakäytävää jätetty koiran kakka. Tai miten pieneltä tuntua kokonainen sontavuori, jos vastapainona on esimerkiksi oma terveys, aito ystävyys tai läheisen ihmisen kuolema. Samalla tavoin kuin koko maailmankaikkeus näyttäytyy yhdellä tasolla pienen pienenä sisäisenä universumina - niin se toisesta näkökulmasta on laajempi ja äärettömämpi kuin koko ihmisrodun käsityskyky yhteensä. Kuitenkin on kyse koko ajan samasta kaikkeudesta ja samasta todellisuudesta. Ainoastaan näkökulma on eri.
Harjoittamallani kiitollisuudella on ollut kummalliset vaikutukset elämääni: Yhdessä hetkessä kiitollisuuden "taikapöly" saa aikaan ihmeellisiä käänteitä ja suoranaisia ihmeitä arjessa. Toisaalta taas kiitollisuuden unohtaminen pudottaa maan pinnalle nopeammin kuin mikään muu aiemmin kokeilemani tekniikka. Unohduksen todella huomaa ja se tapahtuu heti. Sitten onkin vain itsestä kiinni ummistaako silmänsä ja korvansa tällaisilta "tipahduksilta" vai palauttaako ajatukset takaisin kiitollisuuden taikamaailmaan.
Valaistumisen polulla ehkä mikään muu ei ole niin havahduttavaa kuin oma keskeneräisyyteni. Omat harhailevat ajatukseni. Sen tiedostaminen, ettei tällä matkalla ole alkua eikä loppua. On vain matka. Nyt-hetki tällä matkalla ja ehkä utuinen aavistus matkan päämäärästä. Kartta ja kasa kompasseja, jotka kaikki näyttävät eri suuntaan. Se fakta, että juuri tämä "keskeneräinen minä" tekee tätä matkaa ja rakentaa samalla polkua eteenpäin itse itselleen. Luulee joskus olevansa "pitkällä" - toisinaan taas montun pohjalla - ja kuitenkin on vain "matkalla". Ei sen enempää eikä vähempää. Matkalla eteenpäin. Matkalla itseeni. Ja myös matkalla koko kaikkeuteen. Keskeneräisenä ja samalla myös täydellisenä. Täydellisenä tähän hetkeen.
Valitsen tänään olla kiitollinen myös omasta keskeneräisyydestäni ja matkasta, jonka varrella voin nuuhkia syysilmaa. Tai sitten vaikkapa keräillä niitä koiran kakkoja :)