Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Ihan ihmisen puolikkaana

Sunnuntai 19.2.2017 klo 12:03

Ammennan teksteihini aiheita usein asioista, joita koen tai kuulen ja joita pysähdyn pohtimaan. Ellinooran Leijonakuningas -kappaleen synnyttämä ajatus tuntui erityisesti pysäyttävältä juuri tässä hetkessä. "Tänään ihmisen puolikas, on huomenna leijonakuningas.."

Oma oivallukseni menee oikeastaan päinvastoin kuin tuossa laulussa: Tänään leijonakuningas, on edelleen sisimmässään ihmisen puolikas.  Hämmentynyt ihmislapsi, joka etsii itseään, etsii turvaa ja etsii hyväksyntää vaikka olisi näennäisesti titteliltään Yhdysvaltain presidentti tai suuryrityksen johtaja tai kokenut asiantuntija omalla alallaan. Syvällä sisimmässä me jokainen olemme vähän "puolikkaita" - kannamme mukanamme erilaisten elämänkokemusten värittämää epävarmuuden tunnetta tai tarvetta siitä, että joku itseä viisaampi tai kokeneempi pitäisi huolta, neuvoisi ja tukisi. Harva ihan oikeasti haluaa kulkea elämän polkuaan yksin, tehdä isoja päätöksiä elämässään yksin tai edes valita suuntaa eteenpäin risteyksessä yksin. Epävarmuuden hetkinä ainakin minä huomaan olevani ihmisenä puolikas, vailla turvaa ja rohkaisua. Puun taimi, joka koettaa selviytyä hengissä päivästä toiseen.

Pysähdyin huomaamaan myös omasta keskeneräisyydestäni sen, että olen vuosien saatossa suhtautunut hiukan ylimielisesti työelämässä sellaisiin ihmisiin, joiden olen kokenut olevan epäpäteviä tehtäviinsä. Ihmisiin, jotka ovat eksyneet liian suuriin saappaisiin tai ajautuneet ikäänkuin vääriin tehtävin omaan osaamistasoonsa nähden. Ihmisiin, jotka lähinnä selviytyvät erilaisten tiedon / ymmärryksen puutteesta johtuvien ongelmien yli päivästä toiseen oppimatta mitään tai muuttamatta suuntaa vain, koska on helpompaa selitellä virheitään kuin oppia. Huomaan kuitenkin nyt, että että ihmisenä kasvussa ja henkisen sisäisen tasapainon löytymisessä on paljon tällaista samaa "selviytymistä". Tilanteita, joista omasta sisäisestä epävarmuudestani johtuen kuljen yli pysähtymättä tai miettimättä miksi kyseinen tilanne on olemassa. Mitä minun tulisi oppia, jotta pääsisin eteenpäin? Mikä on tämän tilanteen tarkoitus tai mikä on minun elämäni merkitys tälle kokemukselle?

Teini-ikäinen tyttäreni on joskus omaan elämäänsä turhautuneena kysynyt minulta, että "mitä järkeä on ylipäätään elää, jos elämän tarkoituksena on vain ammatin hankkiminen, työssä käyminen ja se, että käyttää loppuelämänsä työntekoon vain rahoittaakseen tätä kehää, jota kutsumme elämäksi?" Elämmekö ihmisyyttä vain rahoittaaksemme asumista ja ravintoa, rahoittaaksemme välttämättömiä tarvikkeita arjessa sekä sitä, että pystymme kulkemaan töihin ja takaisin vain saadaksemme rahaa käydäksemme töissä? :) Aika hyvä kysymys ja tärkeä avain pohdintaan koko ihmiselämän tarkoituksesta. Onko tarkoituksena vain selviytyä vai aidosti oppia jotakin matkan varrella?

Jos teen saman "virheen" elämässä uudelleen, tarkoittaako se, etten ole oppinut mitään? Vai koenko samankaltaisen kokemuksen toistamiseen jotakin uutta oppineena mutta päädyn silti samaan ratkaisuun uudelleen? Itse en koe, että kokemus olisi tällöin ollut tarpeeton vaan päin vastoin - olen oppinut jotakin ja kenties jo ensimmäisellä kerralla päätynyt intuitiivisesti "oikeean suuntaan". Se, etten aina muista pysähtyä tarkkailemaan itseäni tai tekemiäni valintoja on epävarmuutta minussa - vajavaisuutta, joka kuuluu ihmisyyteen. On helpompaa sulkea silmänsä ja kiertää "sokeana" tuttua kehää kuin avata silmät ja pysähtyä. On usein helpompaa pettää sekä itseään että muita kuin olla rehellinen ja ottaa opikseen. Oppiminen ja aiemmista kaavoista irti päästäminen tekee usein kipeää. Silti jokainen kuljettu kierros antaa uudelleen mahdollisuuden oppia ja oivaltaa. Jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden sisäiselle kasvulle ja tähän mahdollisuuteen uskallan tarttua vähintäänkin niissä hetkissä, jolloin kipu tai pelko ei estä minua pysähtymästä.

Onko siis ihmisyys olemassa, jotta kasvaisimme ulkoisesti kokonaisiksi vaikka olemme sisäisesti puolikkaita? Vai onko sittenkin tärkeämpää oppia hyväksymään olevansa inhimillinen, vaillinainen ja keskeneräinen - Puolikas, joka on kaikessa vajavuudessaan silti täydellinen kussakin hetkessä. Juuri sellainen kuin on, esittämättä itseään suurempaa, muita viisaampaa tai ehjempää kuin todellisuudessa on. Tämän puoleen taidan itse kallistua. Olen kiitollinen tästä oivalluksesta ja haluan löytää itsestäni rohkeutta olla vähän "puolikas" - sanoa ääneen tarvitsevani tukea ja turvaa. Etsiväni turvallisuutta ja ohjausta. Ainakin siltä tuntuu juuri nyt, tässä rehellisyyden ja epävarmuuden hetkessä. Tällaisena kuin olen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Henkinen kasvu, ihmisyys, ihmisen puolikas, oivallus

Syvissä vesissä

Sunnuntai 16.8.2015 klo 12:03

Jälleen on ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa mutta joskus niitä taukoja vain tarvitaan, jotta alkaisi uusia ideoita itää. Monella tavalla on ollut hämmentävä kevät ja kesä. On ollut ehdottomasti tarpeen levätä, kerätä voimia ja puntaroida omia ajatuksiaan. Elämä on tuonut tullessaan uusia ennalta odottamattomia haasteita ja toisaalta haasteiden myötä myös paljon uusia ideoita ja oivalluksia. On ollut jälleen sellainen pitkittynyt sisäänhengitysvaihe ja uloshengitys on puolestaan matkan varrella vähän "ahtautunut" :)

Sitä on niin paljon helpompi ja mukavampi uloshengittää (jakaa) iloisia oivalluksia, omia saavutuksiaan tai elämän valoisia hetkiä kuin niitä arjen vaikeuksia tai uusia yllättäviä asioita, joiden äärellä tuntee itsensä pieneksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi. On helpompaa kätkeä sisälleen ja tukahduttaa sellaiset ajatukset ja tunteet, joita ei itsekään haluaisi myöntää. Uskotella itselleen, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai että "ei halua vaivata" läheisiään ja ystäviään jakamalla epävarmuuden, yksinäisyyden tai häpeän tunteita. Mutta ennen pitkään ihminen väsyy pidättelemään henkeään ja prosessoimaan sisäisessä maailmassaan avautuvia aiheita yksinään. Sisäisen tasapainon löytämiseksi on lopulta pakko hengittää myös ulospäin. Ei ainoastaan sen läheisimmän elämänkumppanin tai tärkeimmän ystävän läsnäollessa - vaan myös muiden ihmisten edessä, kaikkien joiden kanssa on arjen tasolla tekemisissä. On vaan oltava rehellinen niin itselleen kuin kanssaihmisilleen. Se vapauttaa ja voimaannuttaa...

Tärkein "uudelleenoivallus" tässä menneiden kuukausien aikana on ollut se, että minun pitää itse pitää itsestäni huolta kaikilla tasoilla. Sitä ei kukaan tee minun puolestani. Moni voi läheisensä puolesta olla huolissaan, olla tukena ja auttaa toista huolehtimaan itsestään - mutta viime kädessä meistä jokainen kantaa itse itsestään sen tärkeimmän vastuun. Minun itseni vastuulla on tehdä elämässä valintoja arjen tasolla ihan joka hetki ja jokainen tekemäni valinta (huomasinpa tätä valintaa tai en) vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti minun omaan hyvinvointiini. Vain minä itse voin vetää rajan, mihin asti jaksan tai joustan, vain minä itse päätän arjessa lepäänkö riittävästi ja vain minä itse teen joka hetki valintoja oman arvomaailmani ilmentämiseksi tässä elämässä. Myös se, että en priorisoi arjen tasolla tekemiäni asioita, on valinta. Arvomaailmaani ilmentävä valinta.

Olen viimeksi noin kymmenisen vuotta sitten ollut yhtä raadollisesti itseni äärellä pohtien syvimpiä kysymyksiä ihmiselämässä. Kuka minä olen ja mihin oikeastaan olen matkalla? Mitkä asiat minä ihan oikeasti arvotan tärkeimmiksi asioiksi elämässäni ja näkyvätkö nämä arvot minun arjessani? Vai ovatko tärkeiksi kokemani asiat ainoastaan tyhjiä sanoja monen muun joukossa tai pelkkiä idealistisia haaveita? Olenko minä yhä oikealla tiellä? Matkalla mihin...?

Luulen, että jokainen pysähtyy joskus pohtimaan omaa itseään ja oman elämänpolkunsa mutkia ja niin tietysti pitääkin. On vapauttavaa huomata, että monen monituisen vuoden jälkeenkin olen henkisen kasvun tiellä yhä yhtä vilpittömästi "pihalla" itseni kanssa. Vaikka paljon on sisäisellä tasolla tapahtunut, on paljon yhä mahdollisuuksia käyttämättä ja inhimillinen epävarmuuden tunne yhä tallella. Se pitää nöyränä ja pysäyttää.

Henkisestä polustaan olisi aika helppoa kirjoittaa itselleen eräänlainen CV: "Alussa olin tällainen ja ajatteluni on noista alkuvuosista kehittynyt ensin tähän ja sitten tuohon suuntaan. Olen matkan varrella käynyt tällaisia ja tällaisia kursseja sekä lukenut niitä ja näitä teoksia. Olen oppinut tuntemaan sen ja tuon henkisen suunnannäyttäjän, käynyt kuuntelemassa tuon ja tuon henkisen opettajan oppeja jne..." - Mutta entä sitten? Miten tämä kaikki kasvu ja upeat tekniikat näkyvät minun arjessani? Mitä olen sisäisesti saavuttanut niitä käyttämällä? Miten tämä muutos heijastuu minun elämääni - vai heijastuuko ylipäätään? Olenko sisäisesti näiden kaikkien kokemusteni jälkeen yhtään sen "viisaampi" tai tasapainoisempi kuin joskus aiemmin? Olenko nyt sen onnellisempi tai enemmän rauhaa huokuva?Ehkäpä kukin joutuu omalla kohdallaan etsimään vastauksia näihin kysymyksiin..

Pohdiskeluni lopputuotteena syntyi sellainen ajatus, että koska koko ihmiselämä ja kaikki oleva on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös tämä sisäinen tila (henkisen kasvun tila) muuttuu kaiken olevan mukana. Kenties paras tapa kuvata tätä elämää ja oman sisäisen tilani kehittymistä on jälleen lainata Willigis Jägerin sanontaa saman nimisessä kirjassaan "Aalto on meri". Eli jos maailmankaikkeus on meri, on minun sisäinen henkisyyteni kuin yksi aalto tuossa äärettömässä meressä monen muun aallon joukossa. Kun meri myrskyää, se vaikuttaa myös jokaiseen sen osana olevaan aaltoon ja toisaalta jokainen aalto sulautuu lopulta osaksi samaa ympäröivää merta. Ainoakaan yksilö tai yksilön henkinen tila ei siis voi olla koskaan erossa tuosta alkulähteestään (merestä), se on aina liikkeessä, elää ja kehittyy meren mukana.

Minun henkinen tilani ei siis ole jokin henkilökohtainen päämäärä, jota kohti voin pyrkiä tekemällä "oikeita" valintoja tai noudattamalla tiettyä strategiaa. Se on jatkuvasti muuttuva ja uudelleen muotoaan hakeva osa suurempaa kokonaisuutta. Minun henkinen tilani vaikuttaa kaikkeuteen ja kaikkeus sekä sen loputon aaltoileva liike vaikuttaa joka hetki minuun. Kaikki se rauha ja viisaus, jota tuo kaikkeuden meri pitää sisällään on minussa olemassa kaiken aikaa, on osa minun tietoisuuttani. Välillä, kun minun aaltoni ajautuu elämän tuulien matkassa karikolle ja rikkoutuu kiviä vasten, tuntuu kuin olisin yksin ja irrallaan tästä äärettömästä rauhan merestä mutta ennen pitkään aaltoni pisarat (ajatukseni) valuvat taas meren syliin ja huomaan olevani yhä samaa vettä, keinuvani edelleen tuulen ja muiden aaltojen matkassa. Olevani osa kaikeutta sekä sen ikuista ja tyynnyttävää rauhaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisäinen rauha, henkinen kasvu, Willigis Jäger, Aalto on meri