Halu elää ja halu kuolla

Sunnuntai 17.2.2019 klo 14.20

Alkuvuosi on ollut minulle kirjoittamisen suhteen vaikea. Luovuuden virta on ollut kadoksissa ja hetkittäin sen tilalla on ollut hyvinkin vahva tunne halusta luovuttaa. Päästää irti ihan kokonaan. Olen tietoisesti edelleen hidastanut tekemisen tahtia kaikilla elämän alueilla ja koettanut tavoittaa juuret tälle tunteelleni. Sille ololle, etten näe järkeä jatkaa kirjoittamista. En koe, että minulla olisi enää jäljellä mitään annettavaa ja että oikeastaan koko elämääni hallitsee nyt tämä luovuttamisen tai ehkä luopumisen tunne.

Unissani on ollut mukana myös paljon symboliikkaa liittyen kuolemaan. Kuvia tuhosta ja kaiken lopusta. Toisaalta myös uuden syntymisestä ja uudesta alusta kuoleman ja tuhon myötä. Nämä kuvat ovat olleet oudosti läsnä oikeastaan koko alkuvuoden. Välillä voimallisemmin ja välillä jossain kaiken taustalla kuin muistona jostakin koetusta. Kuin haamuna vierelläni, kun olen koettanut selviytyä arjessa seuraavaan päivään. Välillä olen koettanut kiinnittyä tietoisesti fyysiseen ja pitää jalat normaalia tukevammin maassa, jotta tietäisin olevani elossa ja tuntisin paremmin jokaisen ottamani askelen elämäni polulla.

Viime viikkoina olen ollut myös pakosta fyysisessä levossa epäselvän kuumeilun vuoksi. Väsymys on saanut epänormaalin paljon valtaa olemuksessani ja kenties tämän kaiken johdosta olen paljon pohtinut ajatusta, joka minua on ihmisyydessä usein vaivannut. Ajatusta kuolemasta ja siitä, että tuo ajatus kasvaa välillä kohtuuttoman suureksi ilman mitään järkevää syytä. Kuoleman ajatus kulminoituu kai siihen, etten aina tiedä haluanko todella elää ja toisaalta siihen, että välillä pohdin elämässäni luovuttamista kaikesta olevasta. Taistelen jonkinlaista sisäsistä sotaani elämänhalun puuttumista vastaan - asemasotaa halun kuolla ja halun elää välillä. Aihe on minulle vaikea, koska se on kulkenut matkassani kauan ja ajatusten sanoittaminen tällä aihealueella on jotenkin paljon vaikeampaa kuin muutoin. Yritän kuitenkin, koska se auttaa minua itseäni eteenpäin.

Eräs ystäväni kertoi minulle tällä viikolla, että hänellä on jo pidempään ollut kova kuolemanpelko läsnä ajatuksissaan. Että on kuin olisi jatkuvasti tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin ja kuin häntä vaivaisi jokin vakava sairaus, jolle ei lääketieteestä ole löytynyt nimeä eikä tunnistettavaa olomuotoa. Kenties juuri kasvanut epävarmuuden tunne saa aikaan lisääntynyttä pelkoa kuolemasta. Pelkoa siitä vääjäämättömästä tosiasiasta, että joskus meidän fyysinen matkamme täällä päättyy. Ja jonakin päivänä tämä elämän tie on kuljettu loppuun eikä ole tietoa vielä seuraavasta. Jäin pohtimaan tätä ystäväni tunnustusta sekä sitä, että onko kuolemanpelko kuitenkin luonnollisempaa ja jotenkin hyväksyttävämpää kuin pelko elää? Koen nimittäin, että oman mieleni pimeissä nurkissa lymyävä halu kuolla on pohjimmiltaan pelkoa elää. Pelkoa kohdata oma itsensä ja epävarmuuden tunnetta siitä, ettei jaksaisikaan enää yhtään pidemmälle. Että jossakin hetkessä ei vain jaksa enää yhtään askelta eteenpäin. Kenties pelko elää syntyy myös siitä epävarmuudesta, ettei jossakin hetkessä voi nähdä oman mielensä sumujen läpi edes sitä seuraavaa askelta eikä varjoakaan siitä polusta, jota pitkin parhaillaan kulkee. Pitäisi uskaltaa edetä sokeasti ja luottaen eteenpäin mutta ei uskalla. Joskus koen myös, että halu kuolla on samaa sukua tunteelle, ettei mitään toivoa paremmasta enää ole. Ettei löydä jossakin täydellisen toivottomuuden hetkessä enää yhtään syytä elää. Ja sukua myös sille toiselle tunteelle, että olisi vain niin paljon helpompaa luovuttaa kuin kohdata elämäni sellaisena kuin se on. Kaikkine pelkoineen, iloineen, kärsimyksineen, onnen hetkineen ja vaikeuksineen. Kohdata elämäni kaunistelematta sellaisena kuin se on.

Luulen, että useallakin meistä on näitä hetkiä matkalla joskus ollut ja mielen sumuverhon paksuus kullakin hetkellä vaikuttaa kai osaltaan siihen, miten näistä pimeyden porteista pääsee yksilönä läpi. Voimamme ja rohkeutemme kohdata epävarmuutta ratkaisee ehkä sen, millaisin askelin uskallamme tuossa täydellisessä pimeydessä kulkea ja sen uskallammeko ylipäätään ottaa yhtään askelta pidemmälle.

Erään toisen ystäväni kanssa kävimme taannoin keskustelun siitä, miten mahdotonta on arvottaa erilaisia valintoja elämässä esimerkiksi vanhemmuuden ja oman hyvinvointinsa välillä. Pohdimme sitä, miten voisi laittaa arvojärjestykseen omaa todellista itseään, sen ilmentämistä elämässä suhteessa lapsiperheen arkeen tai vanhemmuuteen silloin, kun nämä kaksi elämän aluetta ovat keskenään ristiriidassa. Että tekeekö väärin, jos valitsee jossakin elämän vaiheessa sen hedonistisen tien ja sallii itselleen aiempaa enemmän onnellisuutta tai vaikka mahdollisuuden johonkin uudenlaiseen elämään sen kustannuksella, ettei koskaan voi täysin tietää tuon valinnan vaikutuksia omiin lapsiinsa tai muihin läheisiinsä. Tai että valitsemmeko paikalleen jäämisen kautta tiedostamatta hyväksyä sisäisen kärsimyksen tien ja itsensä muille uhraamisen? Uhraako jokainen vanhempi lastensa hyväksi aina jotakin aitoa ja todellista osaa itsessään vanhemmuuden myötä? Voimmeko koskaan tietää, mikä on näiden uhrausten hinta ja lopullinen tulos pidemmällä tarkastelulla, kun emme voi tulevaisuuteen varmuudella nähdä. Ja lopulta, onko itsensä uhraaminen myös vain yksi tiedostamaton muoto siitä, että oikeasti pelkää kohdata oman todellisen itsensä ja pelkää elää?

Onko paikalleen jääminen ja oman todellisen itsensä kätkeminen yhtä kuin halu luovuttaa ja halu jollain tasolla kuolla? Kuin sallisi itselleen kuolemantuomion siten, että tietää kuolevansa hitaasti arjen "vankisellissä", jossa hengitysilma vähenee vääjäämättä hetki hetkeltä. Tai yhtä kuin luovuttaisi itseltään oikeuden elämään sen vuoksi, että jossakin elämän hetkessä on tehnyt valinnan suunnasta, joka ei enää tässä hetkessä tunnukaan oikealta. Mikä tällöin estää minua valitsemasta uudelleen? Onko se yksinkertaisesti järjen ääni ja nöyryys sen edessä, ettei enää haluakaan tavoitella muuta kuin mitä tässä hetkessä jo on. Tyytyy nykytilaan itsensä haastamisen sijasta. Onko minulla tällöin jäljellä yhä halu elää vai sittenkin vain halu olla? Molemmat ovat aivan yhtä loistavia vaihtoehtoja kunhan tiedostan, mitä valitsen ja olen valmis elämään näiden tekemieni valintojen kanssa.

Muistan lapsuudestani kesän, jolloin makasin kovassa kuumeessa pari viikkoa. Minulle on myöhemmin kerrottu, että tuona aikana olin välillä houraillut sekavia enkä aina tunnistanut vanhempiani heidän poiketessaan sairasvuoteellani. Ehkä olin tuon ajan kuin unen ja valveen rajalla - sekä täällä että jossakin toisaalla. Tuosta kokemuksesta muistan selkeästi vain sen, että nukuin paljon ja aina kun olin hereillä, minua harmitti valtavasti olla sairas. Ja että minulla oli vahva halu elää. Odotin tervehtymistäni ja pidin sitä selviönä. Olin tuolloin noin 8-vuotias ja täynnä lapsen luontaista uskoa elämään sekä täynnä toivoa tulevasta. Ei ollut pienintäkään pelkoa kuolemasta, pelkoa elää eikä myöskään halua luovuttaa. Oli vain sisäinen luottamus elämään. Tätä lapsenkaltaista luottamusta elämään kai etsin nyt itsestäni uudelleen. Luulen, että myös kadoksissa ollut luovuuteni löytyy jostakin tämän toiveikkuuden takaa. Jostain samasta paikasta, missä lymyää ajoittain piilossa minun elämänhaluni. Halu haastaa itseäni ja halu antaa kaikkeni niin kauan kuin tätä ihmisyyden matkaa kuljen. 

Minulle halu elää on lopulta sitä, että uskallan katsoa yhä itseäni peilistä ja nöyrtyä vajavuuksieni edessä. Sitä, että olen valmis ottamaan vielä yhden askelen eteenpäin vaikka en näkisi senttiäkään eteeni. Ja sitä, että löydän sisimmästäni yhä halun taistella sisäistä kuolemaa vastaan - halun kasvaa niin henkisesti kuin kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Haluan oppia uutta ja säilyttää edes ripauksen uteliaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Uteliaisuus ruokkii toivoa ja toivo ruokkii elämää. Niin kauan kuin löydän yhdenkin syyn elää, jää halu kuolla tappiolle. Ajattelen niin, että halu kuolla saa minun puolestani kulkea matkassa mukana kunhan se pysyy oikeissa mittasuhteissa ja toimii lähinnä katalyyttinä elämän uudistamiselle, uusille mahdollisuuksille ja sille, että oikeassa hetkessä uskallan päästää irti, jotta kasvaisin ihmisenä. Jokainen askel eteenpäin on kuin uusi syntymä ja sen myötä uusi mahdollisuus. Jokainen askel lisää vähitellen toivoa siitä, että elämä jatkuu vaikka voimat olisivat vähissä. Juuri nyt valitsen elää ja se riittää.