Ajatuskupla

Perjantai 29.10.2010 klo 22.03

Nyt on sitten tämä henkisen kasvun ja eheytymisen "sisäänhengitys vaihe" saanut elämässäni aivan uuden tason. Pysähtyminen on luonut aivan uudenlaiset puitteet sille, miten syvälle voin itsessäni mennä. Ja olen ollut totaalisen järkyttynyt siitä, mitä olen itsessäni kohdannut.

Monet sellaiset asiat, jotka olen kuvitellut elämässäni jo moneen kertaan työstäneeni ovat nousseet unien, näkyjen ja oivallusten kautta uudelleen pintaan ja tällä kertaa niin, että sukellus itseen on kuin heittäytyisi valtameren syvyyksiin vesipyörteen imussa. Pohjaa ei ole näkyvissä ja kurimus pitää otteessaan vaikka kuinka räpiköisi. Luulen, että tämä kaikki on lopulta osa tätä suurta anteeksiannon ihmettä, jolle olen elämäni uskonut mutta tätä kokemusta ennen en uskonut tämän prosessin voivan sattua näin paljon tai että yleensä mikään täällä fyysisessä harhan maailmassa voisi imeä mukaansa enää tällä tavalla.

Tunnetason koukkujen avautuessa on auennut myös valtava määrä surua, ahdistusta, tukahdettua vihaa ja raivoa. Ja kaiken tämän alta on löytynyt hauras ja aivan totaalisen rikkinäinen lapsi. Minun sisäinen lapseni. Muistot, jotka olin vuosikausiksi kadottanut. Itkut, jotka olen vuosien saatossa jättänyt itkemättä. Kaikki ne lukuisat kerrat, kun olen elämässäni kokenut jotakin sellaista, joka on lopulta saanut minut unohtamaan itseni.

Tätä prosessia on jostain syystä hirmuisen vaikea lopulta purkaa sanoiksi ja kuvata millään järkevällä tavalla mutta yritän kuitenkin. Olen havahtunut tajuamaan, että koko 35 vuotinen elämäni tähän asti on ollut pelkkä kupla. Suuri värikäs ja monimuotoinen kupla, joka on nyt yhtäkkiä poksahtanut. Hups vaan ja tajuan olevani täydellisesti tyhjän päällä! En tiedä enää kuka olen tai mitä olen elämälläni tekemässä. En tiedä, miten toimia tai mitä ajatella. Kuin olisin menettänyt viimeisenkin näkyvyyden kulkiessani sakeassa sumussa. Kuin olisin eksyksissä ja ilman karttaa tai kompassia. Ja kuitenkin haluan uskoa olevani yhä oikealla polulla. Haluan luottaa, että tästä tilasta on suunta vain kohti valoa ja entistäkin kirkkaampaa näkökykyä.

Huomaan, että tähänastinen elämäni on ollut lopulta vain monen ajatuksen summa. Vanhempieni, läheisteni ja myös minun omien toiveiden, näkemysten ja odotusten ilmentymä. On järistyttävää näin konkreettisella tavalla tajuta, että meistä jokainen on vain vallitsevien ajatusten kuvajainen. Pelkkä ajatuskupla!! Että todellisuudessa minulla ei ole ollut ehkä lainkaan tähän mennessä omaa päämäärää tai minuutta. Se minuus, jollaisena olen itseäni vuosikaudet pitänyt onkin ollut pelkkää harhaa ja kuvitelmaa. Kehoni on ollut vain varasto, joka on kasannut itseensä aikojen saatossa monia erilaisia kerroksia: ajatuksia ja koettujen tunteiden jäänteitä. Näiden varastoitujen tunnejäämien vapautuessa myös niihin sidoksissa oleva minuus haihtuu, katoaa olemattomiin ja tilalle jää ensi vaiheessa totaalinen hämmennys. Tyhjyys.

Tällaista eheytymistietä en voi kellekkään suoranaisesti suositella ja ihmettelen päivittäin itsekkin, miten kauan tätä vielä jatkuu. Miten paljon on vielä kyyneleitä jäljellä tai miten paljon voi harhan kerrostumia purkaa vetämättä välillä henkeä. Kuin olisin hypännyt pikajunaan, jonka vauhti kiihtyy enkä pysty enää jarruttamaan. Kun kerran on mukaan lähdetty, nyt en enää pääse kyydistä pois. Pitää vain uskoa, että tämä luotijuna saapuu jonakin päivänä jollekkin kaukaiselle asemalle ja saan hetken hengähtää. Tässä vauhdissa ei todellakaan voi muuta kuin jättää lopulta koko matka täysin Luojan haltuun. Päästää irti ja antaa mennä. Toivoa parasta.

Anteeksiannon prosessi ja eheytyminen kohti todellista minääni on varmasti koko elämän mittainen matka. Prosessi, jossa en voi odottaakkaan tulevani valmiiksi jonakin kauniina päivänä. Näkökulmat kokemiini asioihin vain muuttuvat, päivä päivältä matkaan yhä syvemmälle ja eheydyn. En voi muuttaa mennyttä enkä tiedä haluaisinko edes. Tiedän vain, että ainoa mitä voin tehdä, on tässä hetkessä luottaa, että tämä kurimus vie minua kohti uutta näkökulmaa ja taas hiukan ehjempää minäkuvaa. Voin tässä hetkessä valita toisin ja antaa anteeksi.

Tämän koko prosessin eräs merkittävimmistä oivalluksista on ollut se, miten helposti ja monin eri tavoin anteeksianto ymmärretään väärin. En koe, että anteeksianto olisi jonkin konkreettisen tekemisen tai tekemättä jättämisen hyväksymistä, unohtamista tai sallimista. Anteeksianto on minulle vain viaton ajatus. Uusi näkökulma suhteessa menneeseen tai nykyisyyteen.

On hyvin armollista antaa itselleen anteeksi joka ainoa päivä. On vapauttavaa sanoa nuo sanat itselleen vaikken useinkaan edes tiedä, mitä vapautan. Kaikki mitä tarvitaan nousee kyllä sponttaanisti esiin ennemmin tai myöhemmin. Kaikki sellainen, minkä suhteen tarvitsen uudenlaista näkökulmaa ja irti päästämistä alkaa aivan ihmeellisellä tavalla näyttäytyä unien, muiden ihmisten, oivallusten ja tunteiden välityksellä. Ja miten paljon tätä anteeksiannettavaa riittääkään. Juuri, kun kuvittelee, ettei nyt enää voi tulla mitään vastaan niin yleensä siinä samassa "pommi" tippuu. Putoaa suoraan eteeni tai kasana sitä itseään päin naamaa. Monessa eri muodossa ja hämmästyttävän suurella hulabaloolla. Ettei vain jäisi huomaamatta!

Huomaan myös, että on ollut todella vapauttavaa myöntää itselleen, että olen hauras ja oikeastaan äärimmäisen heikko. Olen täysin voimaton oman sisimpäni syövereiden edessä. Suurimman osan elämääni olen kuvitellut, että ulkoinen vahvuus ja itsevarmuus kätkee sisälleen sen mitä sisältäni löytyy. Ja kyllähän se hetkeksi siirtääkin eteenpäin oman todellisen itsen löytymistä. Luo illuusion, että kaikki on hyvin ja hallitsen itse elämääni ja hyvinvointiani. Kunnes ulkoinen kuori alkaa rakoilla ja kupla lopulta puhkeaa. Ja lopulta huomaan, että tämä kaikki on ollut egoni ja mieleni luomaa harhaa. Vain ulkokuori, joka pettää.

Ihminen on loppujen lopuksi vain näiden erilaisten osiensa summa täällä maan päällä. Etsii yhteyttä Luojaan, syvimpään osaan itseänsä elämällä todeksi fyysistä elämäänsä ja oppimalla lopulta antamaan vain itselleen anteeksi täysin ja täydellisesti. Arvostan tätä maallista elämää suuresti juuri tästä syystä. Vaikka tarpominen oppituntien suossa välillä kirpaisee ja tuntuu, että meinaa juurikin olla tukehtumaisillaan niin kuitenkin tämä on ainoa tapa oppia anteeksiannon ainutlaatuinen vapautus. Ilman näitä kokemuksia emme voisi päästää niistä irti. Ilman kipua en pääsisi jälleen seuraavalle askelmalle. Ilman elämää ei olisi anteeksiantoa.

Ensilumi

Tiistai 12.10.2010 klo 16.25

Tänään satoi täällä Kanta-Hämeessä syksyn ensimmäiset lumihiutaleet. Olin hakemassa lastani koulusta ja hän suorastaan hyppi ja pomppi riemusta minua vastaan kiljuen, että "Äiti, äiti, äiti täällä sataa lunta! Tulee talvi!!" Havahduin juuri siinä hetkessä huomaamaan, miten paljon minulla on vielä harjoittelemista sen suhteen, että oppisin ilmaisemaan omat tunteeni aidosti ja rehellisesti kulloisessakin hetkessä. Huomaan vuosien saatossa kätkeneeni turhaan monet tunteeni syvälle sydämeen, niin ilot kuin surutkin ja tämä pieni hetki sai minut pohtimaan, miksi niin on tapahtunut.

Miksi pyrin hallitsemaan itseäni ja ympäristöäni niin paljon? Miksi toisinaan painostan itseäni tuntemaan tai tekemään jotakin, mikä ei aidosti kutsu? Ja miksi taas joskus kätken todelliset tunteeni ja pyrin laimentamaan suuret tunteet ennen kuin päästän ne ulos? Ymmärrän toki, että osa "aikuiseksi" kasvua on juuri sitä, että oppii hallitsemaan omaa käytöstään, olemaan kohtelias ja tiedostamaan yleisesti hyväksytyt rajat tunteiden ilmaisussa. Mutta käyttäytyminen on kuitenkin eri asia kuin rehellisyys itseään kohtaan. Jossain tilanteissa, kun ei vain ole soveliasta nauraa tai hyppiä riemusta, kuten lapseni luonnostaan yhä tekee. Eri asia on kuitenkin se olenko itselleni rehellinen tunteideni suhteen. Laimennanko hyvän käytöksen nimissä myös omat todelliset tunteeni niin, etten enää itsekään niitä osaa tunnistaa?

Tunteiden rehellinen kohtaaminen on joskus hyvin vaikeaa. On yllättävän haastavaa olla itselleen rehellinen, kohdata omat tunnetilansa avoimesti ja kaunistelematta. Koen, että on ollut hyvin tervehdyttävää käydä itsessäni monenlaisia tunneskaaloja läpi tämän parantumisprosessin myötä, jonka tämä polvitrauma on minussa saanut aikaan. On päiviä, jolloin koen olevani kuin läpimärkä pehmolelu, joka on juuri käynyt läpi pyykinpesukoneen tehokkaimman syväpuhdistusohjelman ja vielä linkouksen kaiken päälle. Ja kuitenkin toisessa hetkessä huomaan, miten upeaa on, että saan kohdata itseni näin alastomana, puhdistua ja eheytyä. Koen olevani valtavan siunattu saadessani tällaisen upean mahdollisuuden - parantua.

Ihmeiden oppikurssin prosessissa olen tätä "parantumista" työstänyt useaan kertaan. Muistan vuosia sitten usein ihmetelleeni, että miksi ihmeessä minun tarvitsisi prosessoida mitään itsessäni, miksen voisi vain päättää nähdä tämän todellisuuden toisin ja olla onnellinen, tässä hetkessä, juuri nyt. Yksinkertaisesti vain olla onnellinen joka hetki. Tarvitaanko näitä sisäisiä kasvun prosesseja johonkin vai ovatko nämäkin pelkkää mielen luomaa harhaa? Onko egoni saanut yliotteen todellisesta itsestäni, jos vaivun syvälle sismpääni ja kohtaan pelkoni, sydämeni kylmyyden tai vihan itseäni kohtaan? Niin.. luulen, että tämä kaikki on todellakin erääänlaista "sotaa itseäni vastaan" mutta kuitenkin hyvin hyvin tarpeellista ja väistämätöntä matkalla pysyvään rauhan tilaan. Ilman tätä jatkuvaa sisäistä kasvun prosessia - hengitystä, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin - en löytäisi niitä haavoja itsessäni, jotka yhä ovat olleet varjostamassa todellista minääni. Nämä haavat peittävät näkökykyäni suhteessa todellisuuteen ja eheytyessäni sisäisesti kerros kerrokselta saan joka askelella yhä laajemman näköalan. Sama todellisuus näyttäytyy uudessa perspektiivissä ja huomaan olevani yhä lähempänä itseäni - todellista itseäni.  

Huomaan myös usein kohtaavani jonkin omituisen ristiriidan tunteen tämän ihmeiden täyttämän tien ja näiden prosessien välillä. Olen havainnut, että jokainen tällainen sisäisen kasvun prosessi on lopulta suuri ihme - ja kuitenkin tiedostan samalla tämän kaiken olevan osa yhtä suurta illuusiota, ikäänkuin näytelmää, jota minun kuuluu elää todeksi omassa elämässäni tällä fyysisellä tasolla. Ilman tätä "näytelmää" ei tapahdu sisäistä kasvua, ilman tätä näytelmää en voisi tulla jälleen ehjäksi, ilman tätä harhaa en voisi antaa itselleni anteeksi. Olen siis jälleen lopulta ainoastaan hirmuisen kiitollinen tästä kaikesta, tästä näytelmästä, kaikista kohtaamistani sieluista, jotka ovat täällä fyysisellä tasolla vain antaakseen minulle vihjeitä asioista, joita minun tulee yhä työstää itsessäni. Olen kiitollinen myös näistä eriskummallisista ihmeistä, joita eteeni tulee päivittäin vaikken kaikkia niitä aina huomaa ihmeiksi tunnistaakaan. Olen kiitollinen tästä matkasta, jota teen itseeni ollakseni yhä ehjempi ja löytääkseni tämän matkan todellisen tarkoituksen - anteeksiannon.

Olemme lopulta kaikki täällä ainoastaan toisiamme varten! Jotta voisimme peilata itseämme ja sisäisen kasvumme tarpeita kulloisessakin hetkessä. Jotta oppisimme muistamaan, jotta näkisimme itsemme toinen toisemme kautta ja jotta muistaisimme alkulähteemme, oman ytimemme ja ykseyden.

Tässä hetkessä päätän, että annan itselleni anteeksi sen, että olen kätkenyt todellisia tunteitani niin usein. Päätän ottaa oppia itseäni viisaammasta - lapsestani ja antautua kulloisessakin hetkessä aidosti tunteideni vietäväksi. Nauttia tässä hetkessä kaikista pienistä maailman ihmeistä, lumihiutaleista, syystuulesta, auringosta. Antaa ilon ja surun virrata esteettä, jotta myös itse olisin virtaavampi ja eheämpi. Päätän antaa itselleni anteeksi sen, että etenen tämän kaikkeuden virran matkassa juuri oikeaa vauhtia, lainkaan painostamatta tai jarruttamatta matkaa. Annan itselleni armon olla juuri tässä ja nyt. Onnellinen.

Hengitys

Keskiviikko 6.10.2010 klo 15.12

Eräs parhaita kielikuvia Tuulikki Saariston Taikasanat - kirjassa on mielestäni ollut sanonta, että "Elämä on kuin hengitystä: jatkuvaa liikettä sisään ja ulospäin".

Silloin kun ihminen hengittää sisäänpäin, hän kääntyy itseensä, sukeltaa ytimeensä ja omaan sisäiseen maailmaansa. Tässä sisään hengitysvaiheessa sielu on kääntyneenä alkulähteensä äärelle. Tämä on tila, jossa oivallukset ja sisäinen kasvu tapahtuu. Jokaista sisäänhengitystä seuraa luonnollisesti aina uloshengitysvaihe, jolloin taas koemme ulkoisen maailman ja sen todellisuuden, joka on olemassa vain siksi, jotta voisimme peilata itseämme ja tätä sisäistä tilaamme. Jokainen ulkoisessa todellisuudessa koettu asia ja tapahtuma on kuin vihje, joka auttaa meitä eteenpäin jälleen seuraavassa sisään hengitysvaiheessa.

Tämä "hengitys" on loppumatonta liikettä näiden kahden tilan välillä ja joka kerran pääsemme aina hiukan syvemmälle itseemme, saavutamme oivalluksia, joiden kautta voimme kasvaa ja laajentaa tietoisuuttamme kerros kerrokselta. Teemme väistämättä oivalluksia joka kerran, kun olemme itse valmiita kasvuun ja oppimiseen. Usein oivallamme jopa samoja asioita monta kertaa elämämme aikana mutta aina uudesta näkökulmasta.

Kun tietoisuutemme laajenee, on kuin kohoaisimme ylöspäin ja alkaisimme nähdä saman maiseman uudesta perspektiivistä, laajemmin kuin ennen. Uskon, että kukaan meistä ei voi elää hengittämättä, joten koko ikuisuuden mittainen prosessi syntyy tästä jatkuvasta liikkeestä, oivalluksista ja kasvusta. Jokainen voi omalla kohdallaan vaikuttaa siihen, miten nopeaa tämä hengitysliike on ja miten kauan käyttää kuhunkin vaiheeseen. Hengittääkö vapaasti ja rentoutuneesti vai sukeltaako syvälle itseensä ja pidättää hengitystään kunnes happi loppuu?

Toinen kielikuva, joka syntyi tässä eräänä päivänä kuvaa myös hauskasti tätä elämän jatkuvaa kasvun prosessia. Selitin omaa parantumisprosessiani eräälle ystävälleni ja huomasin vertaavani elämää tietokonepeliin. Jokainen kasvun vaihe elämässä on kuin oma pelikenttänsä tai pelin taso, joka on läpäistävä päästäkseen eteenpäin. Pelissä on mukana aina useita vihjeitä, joiden avulla voi päästä nopeammin eteenpäin tai joskus jopa suoraan oikotietä seuraavalle tasolle. On pidettävä silmänsä auki ja huomattava nämä ympärillämme olevat vihjeet ja "madonreiät" seuraaville tasoille.

Jos kuljemme laput silmillä, voi pelaaminen olla kenties hauskaa ajanvietettä muttei se vie meitä eteenpäin kovinkaan nopeasti. Joskus käy niinkin, että joku kyllästyy seikkailemaan samassa pelissä vuodesta toiseen ja päättää lopettaa koko pelin. Uskon, että tällöin "pelaaja" vain palaa lähtöruutuun ja joutuu aloittamaan koko homman alusta uudelleen. Joka kerran syntyessämme maan päälle tämä "peli" alkaa alusta ja edessä on samat haasteet. Joudumme yhä uudellen tekemään samat oivallukset ja valinnat elämässämme kunnes saavutamme päämärämme. Ehkä pelaajahahmo vain vaihtuu mutta peli on yhä sama ja edessä loputon määrä uusia tasoja, jotka pitää läpäistä ennen seuraavaa.

Minun parantumisprosessini on saanut uutta vauhtia juuri erään tällaisen "vihjeen" kautta. Ystäväni otti minuun yhteyttä ja ehdotti lähtemään mukaan avukseen Äiti Maa-messuille. Tartuin tähän vihjeeseen ja koin jälleen aivan upean ihmeen tällä fyysisellä tasolla. Sain lauantai-iltana hoitoa polveeni ja hoidon myötä huimasti lisää ymmärrystä sisäiseen eheytymisprosessiini. Hoidon aikana tapahtui jotain ihmeellistä, jokin polveni sisällä ikäänkuin liikahti ja sen myötä kipu katosi. Vasta aamulla tajusin, etten enää tarvinnut kyynärsauvoja lainkaan. Jalkani oli alkanut jälleen kantaa ja kipu oli kokonaan poissa. Kiitos kaikille parantavia ajatuksia lähettäneille! Jokainen niistä on ollut varmasti tärkeä osa sitä kokonaisuutta, että tällainen ihme voi tapahtua. :)

Vasta tämän polvivamman myötä olen tajunnut, miten paljon oivallettavaa tässä elämässä onkaan! Että tavoittaessani oivalluksen itsessäni, huomatessani asiat, joita minun tässä hetkessä kuuluu työstää, aukeaa aina valtava määrä lisää oivallettavaa. Yksi suuri oivallus johtaa aina lopulta seuraavaan teemaan ja uuteen vielä suurempaan oivallukseen. Joka kerran tässä oivallusten vuossa vapautuu jotakin, josta olen pitänyt yhä kiinni, tunnesidoksia, ahdistusta, pelkoja tai vaikka naurua, jota olen pidättänyt. Kuten hengitystyö ihmiselimistössä kuljettaa kehoon elintärkeää happea ja toisaalta poistaa myrkyllistä hiilidioksidia samoin tämä oivallusten virta, elämän hengitys toimii sekä ravitsevana että puhdistavana voimana meissä jokaisessa.

Kuin hengitys, joka vapasti kulkee, jatkuu tämä loputon oivallusten virta minussa ja puhdistaa syvältä sisimmästä mieleni luomaa harhaa. Annan yhä enemmän itselleni anteeksi joka päivä. Tämä prosessi on aivan ihmeellinen! Se tapahtuu kaikilla tasoilla, se kuljettaa kuonat pois sismmästäni ja ilmentyy huikeina ihmeinä arjen tasolla. Ja minun ei todellakaan tarvitse tehdä muuta kuin sanoa itselleni: "Minä annan itselleni anteeksi". Tarkkailla ja oivaltaa. Miten helppoa ja niin antoisaa!