Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Oivalluksia

Share |

Tiistai 28.9.2010 klo 12:23


Lisääntynyt vapaa-aika on saanut minussa ihmeitä aikaan! :)

Huomaan joutuneeni aivan yllättäen kohtaamaan itseni jälleen kerran syvemällä ja alastomammalla tavalla kuin koskaan. Koen, että tämän loukkaantumisen myötä olen riisunut itseni paljaammaksi ja pienemmäksi kuin milloinkaan ennen. Valtava kerros erilaisia egon luomia harhan kerrostumia on yhtäkkiä hävinnyt ja tunnen olevani kuin pieni paljas siemen, jonka ympäriltä on äkisti kadonnut kokonainen hedelmä.

Ja jälleen kerran kysymys on lopulta vain valtavasta anteeksiannon prosessista, johon minulle on avautunut tämän elämän muutoksen myötä uusi upea mahdollisuus.

Olen aikani kuluksi lukenut muutaman kirjan, kun polvea jomottaa eikä kyynärsauvojen tuella oikein pysty arkisiin askareihinkaan ryhtymään ainakaan yhtä suurella tarmolla kuin tavallisesti. Olen saanut eteeni kasan kirjoja, joista intuitiivisesti on valikoitunut pari teosta yli muiden. Ensin ryhdyin lukemaan tarinaa, joka kertoo Kymmenennen oivalluksen löytämisestä itsestämme; tarinaa, joka on jatkoa Yhdeksän oivalluksen tielle, jonka pariin ajauduin elokuvan muodossa joskus muutama vuosi takaperin.

Tämän kirjan myötä havahduin kohtaamaan sen tosiasian, että trauma polvessani on todellakin suurempi lahja kuin olen pystynyt ymmärtämään. Huomasin, että tämä on jo kolmas kerta tässä elämässä, kun loukkaan jalkani ja päädyn konkkaamaan kepeillä. Vasta nyt tajusin pysähtyä miettimään, mitä tämä uusiutuva vaiva minulle oikeastaan kertoo minusta itsestäni. Joka kerran, kun olen jalkani loukannut, sitä edeltävään tilanteeseen on liittynyt tiettyjä samankaltaisia tunnepuolen elementtejä: liikaa yrittämistä, halua olla fyysisesti yhtä "hyvä" kuin miespuoliset ystäväni ja alitajuista pelkoa, jonka ohittamisesta aina kulloinenkin trauma on syntynyt. Nyt tämän lukemani kirjan myötävaikutuksella aloin yhtäkkiä nähdä kaiken paljon selkeämmin. Sen miten paljon anteeksi annettavaa minulla vielä onkaan ja miten paljon olen pitänyt kiinni vanhoista ajatusmalleistani aivan huomaamattani. Trauman juuret ovat syvällä menneisyydessä ja olen ikään kuin "unohtanut" antaa anteeksi juuri tälle osa-alueelle kokemusmaailmassani.

Huomaan, että todellinen parantumisprosessini on vasta nyt alkanut tapahtua ja aivan eri tasolla kuin mitä koskaan aiemmin. Olen päässyt ikäänkuin fyysisen vaivani tuolle puolen, kadottanut harhan, että minun polvessani olisi todellisuudessa mitään vikaa. Olen huomannut, että vamma tai kipu on vain "lempeä" viesti tässä fyysisessä harhan maailmassa siitä, mihin asioihin minun kuuluisi ajatuksiani suunnata - Ja siis täysin päinvastoin kuin yleensä tapahtuu. Kipu polvessani on ollut kuin navigaattorin ruudulla vilkkuva ruutulippu, päämäärä joka on kutsunut minua puoleensa sitkeästi ja kivuliaasti. Olen etsinyt sisimmästäni vastauksia polven viitoittaman tien avulla ja löytänyt valtavan kasan tunteita, lapsuuden kokemuksia, syvälle ulottuvia juuria menneisyydestä, joista olen huomaamattani pitänyt yhä kiinni.

Vapautumisen tunne ja oivaltamisen riemu on ollut valtavaa!! Samalla tavalla olen nyt uskaltanut työstää myös muita fyysisiä harha-aistimuksiani. Kohdannut jatkuvien vatsakipujen alkulähteen ja ne tunnepuolen solmut, joihin tämän kivun olen sitonut mieleni tasolla. Tähän kaikkeen jatkoksi kuin tilauksesta käteeni sattui seuraava kirja: kotimainen Tuulikki Saariston teos nimeltä "Taikasanat - eli miksi antaisin anteeksi". Tämän kirjan suomien äärettömän yksinkertaisten vinkkien kautta olen huomannut, miten helppoa anteeksiantaminen voi olla. Sanon itselleni muutaman kerran aamulla herätessäni ja illalla nukkumaan mennessäni: "Minä annan itselleni anteeksi" ja sallin ajatusten virrata vapaasti. Kun jokin ihminen tulee hiljentyessäni mieleeni, sanon hänellekin: "Annan sinulle anteeksi" vaikka minulla ei olisi mitään erityisiä ajatuksia tai tunteita tätä henkilöä kohtaan. Sanon vain Taikasanat. Yksinkertaista mutta äärettömän tehokasta ja millaisia ihmeitä näiden anteeksiannon harjotteiden myötä voikaan tapahtua.

Yhtäkkiä muistan jälleen miksi olen olemassa. Jotta täyttäisin sieluni tehtävän tässä ajassa. Jotta muistaisin polkuni tarkoituksen mukaisuuden. Jotta näkisin jälleen kokonaisuuden siinä valossa kuin se todellisuudessa on. Jotta muistaisin Rakkauden ja Anteeksiannon voiman.

Nyt huomaan senkin, että tämä tunnepuolen avautuminen saa aikaan myös sen, että hetkittäin olen niin innoissani, etten osaa pukea mitään, tästä kaikesta sanoiksi. Huomaan, että kirjottamani teksti alkaa paljon helpommin rönsyillä ja suorastaan pursuta sisäistä tilaani toisin kuin ennen. Koen nämä oivallukset kuitenkin aivan huimana luovuuden lähteenä ja olen varma, että ennemmin tai myöhemmin osaan pukea koko tämän prosessin paremmin ymmärrettävään muotoon. Tällä hetkellä oivalluksia ja uusia yhteyksiä asioiden välillä putkahtelee esiin niin runsaasti, ettei ehdi edellistä kirjoittaa ylös, kun jo seuraava tulvahtaa mieleeni.

Tässä jälleen yksi runo, joka on erityisesti puhutellut minua viime päivinä:

 

"Muistatko lapseni

  miksi olet olemassa

Muistatko vielä

 mitä tulit tekemään

 

Syntymän hetkellä

  nukahdat hetkeksi

Jotta oppisit tuntemaan

  maailman tavat

 

On hetkeksi vaivuttava

  unohduksen uneen

Jotta voisit herätä

  yhdessä maailman kanssa." 

 


Kommentit

28.9.2010 21:49  systeri

Kiitos taas kun jaksat jakaa muillekin omastasi (ajattelemisen aihetta) ja kirjavinkeistä!

1.10.2010 13:32  Siiri

Kuinka valtavan määrän voimaa olemmekaan asettaneet jokaiseen kuvittelemaamme kipuun, pelkoon, varjomaailman tavoitteisiin; asettaneet tuon voiman ikäänkuin säilytykseen kaikkiin noihin. Ja kun se sopiva hetki tulee, jolloin kaikki ponnahtaa auki, kuinka paljon sitä voimaa virtaakaan takaisin meille itsellemme!

Muistathan, ettet ole yksin? Pyhä Henki on luvannut olla kanssasi ja se lupaus pitää.

Ja runo oli hyvin koskettava, aivan ihana,kiitos!


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini