Lisääntynyt vapaa-aika on saanut minussa ihmeitä aikaan! :)
Huomaan joutuneeni aivan yllättäen kohtaamaan itseni jälleen kerran syvemällä ja alastomammalla tavalla kuin koskaan. Koen, että tämän loukkaantumisen myötä olen riisunut itseni paljaammaksi ja pienemmäksi kuin milloinkaan ennen. Valtava kerros erilaisia egon luomia harhan kerrostumia on yhtäkkiä hävinnyt ja tunnen olevani kuin pieni paljas siemen, jonka ympäriltä on äkisti kadonnut kokonainen hedelmä.
Ja jälleen kerran kysymys on lopulta vain valtavasta anteeksiannon prosessista, johon minulle on avautunut tämän elämän muutoksen myötä uusi upea mahdollisuus.
Olen aikani kuluksi lukenut muutaman kirjan, kun polvea jomottaa eikä kyynärsauvojen tuella oikein pysty arkisiin askareihinkaan ryhtymään ainakaan yhtä suurella tarmolla kuin tavallisesti. Olen saanut eteeni kasan kirjoja, joista intuitiivisesti on valikoitunut pari teosta yli muiden. Ensin ryhdyin lukemaan tarinaa, joka kertoo Kymmenennen oivalluksen löytämisestä itsestämme; tarinaa, joka on jatkoa Yhdeksän oivalluksen tielle, jonka pariin ajauduin elokuvan muodossa joskus muutama vuosi takaperin.
Tämän kirjan myötä havahduin kohtaamaan sen tosiasian, että trauma polvessani on todellakin suurempi lahja kuin olen pystynyt ymmärtämään. Huomasin, että tämä on jo kolmas kerta tässä elämässä, kun loukkaan jalkani ja päädyn konkkaamaan kepeillä. Vasta nyt tajusin pysähtyä miettimään, mitä tämä uusiutuva vaiva minulle oikeastaan kertoo minusta itsestäni. Joka kerran, kun olen jalkani loukannut, sitä edeltävään tilanteeseen on liittynyt tiettyjä samankaltaisia tunnepuolen elementtejä: liikaa yrittämistä, halua olla fyysisesti yhtä "hyvä" kuin miespuoliset ystäväni ja alitajuista pelkoa, jonka ohittamisesta aina kulloinenkin trauma on syntynyt. Nyt tämän lukemani kirjan myötävaikutuksella aloin yhtäkkiä nähdä kaiken paljon selkeämmin. Sen miten paljon anteeksi annettavaa minulla vielä onkaan ja miten paljon olen pitänyt kiinni vanhoista ajatusmalleistani aivan huomaamattani. Trauman juuret ovat syvällä menneisyydessä ja olen ikään kuin "unohtanut" antaa anteeksi juuri tälle osa-alueelle kokemusmaailmassani.
Huomaan, että todellinen parantumisprosessini on vasta nyt alkanut tapahtua ja aivan eri tasolla kuin mitä koskaan aiemmin. Olen päässyt ikäänkuin fyysisen vaivani tuolle puolen, kadottanut harhan, että minun polvessani olisi todellisuudessa mitään vikaa. Olen huomannut, että vamma tai kipu on vain "lempeä" viesti tässä fyysisessä harhan maailmassa siitä, mihin asioihin minun kuuluisi ajatuksiani suunnata - Ja siis täysin päinvastoin kuin yleensä tapahtuu. Kipu polvessani on ollut kuin navigaattorin ruudulla vilkkuva ruutulippu, päämäärä joka on kutsunut minua puoleensa sitkeästi ja kivuliaasti. Olen etsinyt sisimmästäni vastauksia polven viitoittaman tien avulla ja löytänyt valtavan kasan tunteita, lapsuuden kokemuksia, syvälle ulottuvia juuria menneisyydestä, joista olen huomaamattani pitänyt yhä kiinni.
Vapautumisen tunne ja oivaltamisen riemu on ollut valtavaa!! Samalla tavalla olen nyt uskaltanut työstää myös muita fyysisiä harha-aistimuksiani. Kohdannut jatkuvien vatsakipujen alkulähteen ja ne tunnepuolen solmut, joihin tämän kivun olen sitonut mieleni tasolla. Tähän kaikkeen jatkoksi kuin tilauksesta käteeni sattui seuraava kirja: kotimainen Tuulikki Saariston teos nimeltä "Taikasanat - eli miksi antaisin anteeksi". Tämän kirjan suomien äärettömän yksinkertaisten vinkkien kautta olen huomannut, miten helppoa anteeksiantaminen voi olla. Sanon itselleni muutaman kerran aamulla herätessäni ja illalla nukkumaan mennessäni: "Minä annan itselleni anteeksi" ja sallin ajatusten virrata vapaasti. Kun jokin ihminen tulee hiljentyessäni mieleeni, sanon hänellekin: "Annan sinulle anteeksi" vaikka minulla ei olisi mitään erityisiä ajatuksia tai tunteita tätä henkilöä kohtaan. Sanon vain Taikasanat. Yksinkertaista mutta äärettömän tehokasta ja millaisia ihmeitä näiden anteeksiannon harjotteiden myötä voikaan tapahtua.
Yhtäkkiä muistan jälleen miksi olen olemassa. Jotta täyttäisin sieluni tehtävän tässä ajassa. Jotta muistaisin polkuni tarkoituksen mukaisuuden. Jotta näkisin jälleen kokonaisuuden siinä valossa kuin se todellisuudessa on. Jotta muistaisin Rakkauden ja Anteeksiannon voiman.
Nyt huomaan senkin, että tämä tunnepuolen avautuminen saa aikaan myös sen, että hetkittäin olen niin innoissani, etten osaa pukea mitään, tästä kaikesta sanoiksi. Huomaan, että kirjottamani teksti alkaa paljon helpommin rönsyillä ja suorastaan pursuta sisäistä tilaani toisin kuin ennen. Koen nämä oivallukset kuitenkin aivan huimana luovuuden lähteenä ja olen varma, että ennemmin tai myöhemmin osaan pukea koko tämän prosessin paremmin ymmärrettävään muotoon. Tällä hetkellä oivalluksia ja uusia yhteyksiä asioiden välillä putkahtelee esiin niin runsaasti, ettei ehdi edellistä kirjoittaa ylös, kun jo seuraava tulvahtaa mieleeni.
Tässä jälleen yksi runo, joka on erityisesti puhutellut minua viime päivinä:
"Muistatko lapseni
miksi olet olemassa
Muistatko vielä
mitä tulit tekemään
Syntymän hetkellä
nukahdat hetkeksi
Jotta oppisit tuntemaan
maailman tavat
On hetkeksi vaivuttava
unohduksen uneen
Jotta voisit herätä
yhdessä maailman kanssa."
Päätin tänään, että haluan avata vielä vähän enemmän tätä sisäistä parantumisen prosessiani. Koen tämän prosessin olevan tällä hetkellä niin henkilökohtainen ja intiimi, etten ollut eilen aivan varma, miten yksityiskohtaisesti prosessiani täällä kuvaan. Nyt yön yli nukuttuani asia on kuitenkin kirkastunut, olen vakuuttunut, että on tarpeellista tämän prosessin avoin tarkastelu ja jakaminen. Näin asiat jäsentyvät paremmin minulle itselleni ja ehkä myös joku toinen saa oivalluksen siitä, mistä anteeksiannon prosessissa ja parantumisessa on kyse. Ainakin yhdestä näkökulmasta katsottuna.
.."Ensimmäisen kerran sitten tapaturmaillan olen tänään itkenyt. Itkenyt vuolaasti ja pitkään. Itku sai alkunsa alunperin erään ystäväni kanssa käymästä puhelinkeskustelusta mutta samalla lähti liikkeelle myös jotain paljon suurempaa. Olen myöntänyt itselleni, että minua pelottaa. Minua pelottaa, ettei polveani saada koskaan lopulta täysin kuntoon. Minua pelottaa, etten pysty palaamaan enää työhön, jota rakastan ja joka on ollut intohimoni viimeiset kymmenen vuotta. Minua pelottaa, etten selviä taloudellisesti tästä sairaslomasta, joka tulee vääjämättä olemaan melkoisen pitkä. Minua pelottaa koska minulla on tunne siitä, että tämä tapahtuma on jokin merkittävä käännekohta elämässäni. Ettei tämän jälkeen mikään ole enää kuin ennen. Jostain syystä minulla on ollut jo pitkään sellainen tunne, että pian jotakin suurta tulee tapahtumaan ja ikäänkuin kaikki elämässäni olisi nyt muuttumassa. Minua pelottaa.
- Annan itselleni anteeksi.
- Annan itselleni anteeksi.
- Annan itselleni anteeksi.
Huomaan, että minussa on tunteita, joita en ole päästänyt ulos ennen kuin nyt. Pelkoja, itsesyytöksiä ja jopa vihaa, joka tulee jostakin syvältä. Vihaa itseäni kohtaan koska koen suurta riittämättömyyden tunnetta. Vihaa, joka kohdistuu sekä fyysiseen että henkiseen rajallisuuteeni. Harhaan, josta olen näköjään yhä pitänyt kiinni. Olen vihainen itselleni koska koen olevani heikko. Olen vihainen itselleni koska tunnen itseni täysin avuttomaksi. Olen vihainen, että polvivamman myötä koen olevani yhtäkkiä täysin riippuvainen muista ihmisistä ja heidän tarjoamastaan avusta. Tässä on varmasti yksi tärkeimmistä oivalluksista, joita olen saavuttanut. Vihaan heikkoutta itsessäni ja pelkään riippuvaisuutta. Nyt egoni on äkisti riisuttu täysin alastomaksi. Riippumattomuuden harha ja kuvitelma siitä, että fyysinen minä olisi jollain tapaa voimallinen tai kantava voima, on nyt luhistunut. Itken kipua jalassani ja tajuan olevani täysin mitätön. Heikko.
Tämä kaikki tulee nyt ulos sisimmästäni kyynelten muodossa epämääräisinä pelkoina ja luottamuksen puutteena.
- Annan itselleni anteeksi.
- Annan itselleni anteeksi.
- Annan itselleni anteeksi.
Miten helpottavaa onkaan päästää ulos nämä tunteet sisimmästäni. Miten vapauttavaa on, että voin antaa tämän kaikken itselleni anteeksi. Minun ei tarvitse enää pitää kiinni näistä ajatuksista ja mieleni luomista harhoista. Voin antaa niiden vain haihtua olemattomiin. "Taikasanojen" myötä ne vain katoavat kuin itsestään ja valtava möykky sisälläni alkaa kadota. Samaan aikaan mieleni alkaa jälleen kirkastua. Alan jälleen muistaa todellisen minäni olemassaolon. Muistan, että vain ego minussa voi kokea olevansa mitätön. Todellinen minä on yhä tallella. Todellinen minä on yhä yhteydessä johonkin suurempaan voimaan. Todellinen minä ei tunne kipua vaan on täynnä voimaa ja rakkautta. Vain todellinen minä on todellista.
Huokaan syvään ja tunnen jälleen olevani onnellinen. Täynnä rauhaa ja luottamusta. Olen nyt jotenkin ehjempi kuin ennen."