Sunnuntai 28.10.2018 klo 10.36
"Jokainen meistä saa elämänsä alussa marmorilohkareen sekä työkalut, joilla siitä voi muotoilla veistoksen. Voimme raahata sitä perässämme koskemattomana, voimme murskata sen hiekaksi, voimme muovata sen kunniaksi. Kaikkien muiden elämästä jää nähtäväksemme, opastukseksi ja varoitukseksi, esimerkkejä, loppuun saatettuja ja keskeneräisiä elämäntöitä. Lopun lähestyessä veistos on likipitäen valmis, ja voimme silotella ja hioa sitä, minkä panimme alulle vuosia aiemmin. Siinä vaiheessa voimme kehittyä eniten, mutta meidän on nähtävä iän ulkonaisten merkkien tuolle puolen, jotta se onnistuisi." - Richard Bach
Millainen on sinun elämäsi veistos? Millaisia muotoja on jäänyt sinun mielesi ja kättesi työstä tähän astisen matkasi ajalta? Olen joskus aiemmin pohtinut paljon sitä, mitä kaikilla niillä työkaluilla tulisi tehdä, joita yhden ihmiselämän aikana kertyy työkalupakkiin. Onko elämäntehtävän kannalta oleellista löytää käyttötarkoitus jokaiselle pakista löytyvälle ruuvimeisselille vai onko sittenkin merkityksellisempää se, että ylipäätään käyttää jotakin työkaluistaan - tarttuu edes johonkin näistä työkaluista ja hyödyntää sitä oman elämänsä taideteoksen luomisessa. Tuntuu, että tärkeintä monessa elämän mutkassa on se, että ottaa itse vastuun matkansa suunnasta, työkalujen hyödyntämisestä sekä niistä tuloksista, jotka elämän nyt-hetken kuvassa ovat nähtävissä. Kuten tuosta alun lainauksestakin käy ilmi, vain aloitetut tai valmiiksi saatetut elämäntyöt jäävät näkyviin. Ajatukset ja ideat, jotka ovat saaneet tavalla tai toisella fyysisen muodon, ovat havaittavissa ihmisyydessä ja näiden käden jälkien kautta voimme oppia sekä itsestämme että muista. Saamme mahdollisuuden kurkistaa erilaisten käden jälkien kautta toistemme sisäiseen ja henkiseen maailmaan. Nähdä osia jonkun toisen elämäntyöstä ja aihioista, joiden kautta jonkun toisen todellisuus muovautuu.
Sitäkin välillä pohdin, että miksi joissakin elämän hetkissä omien kätteni jäljet eivät tunnu oikealta tai en osaa omia elämän taideteoksiani arvostaa ja nähdä osana suurempaa kokonaisuutta. Miksi välillä on niin hemmetin vaikeaa uskoa siihen, että jokainen kankaaseen tuotettu viiva tai piste on lopulta osa kokonaiskuvaa ja suurta taideteosta, jota elämäni aikana maalaan? Miksi erillisyyden harhasta käsin tuo yksittäinen osa näyttää niin tarpeettomalta tai arvottomalta? Jos kykenisimme joka hetki säilyttämään tietoisuuden laajemmasta kuvasta, siitä elämän suunnitelmasta, jota itse joka hetki luomme sekä siitä taidekokoelmasta, joka elämäntyömme kautta lopulta syntyy, olisi paljon helpompi muistaa jokaisen yksittäisen viivan tai varjostuksen arvo kokonaiskuvassa. Muistaa, että yksittäinen sävy, jokainen nuotti tai tauko ovat osa mestariteosta. Ilman sitä kokonaisuus ei olisi sama, eikä lopputulos olisi yhtä kaunis tai vaikuttava. Jokainen palanen on lopulta yhtä arvokas osa kokonaista teosta - yhtä merkittävä ja yhtä korvaamaton osa kokonaisuutta.
Ehkä tämän viikon oivallus kiteytyy lopulta siihen, että juuri tänään on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan oman elämäntyönsä tuotoksia. Ovatko minun kätteni jäljet nähtävillä ja ovatko piirretyt viivat sen suuntaisia, että ne yhä viehättävät ja vetävät minua puoleensa? Olenko piilottanut itseltäni sellaisia palasia, jotka uhkaavat jäädä vain aihioiksi vaikka ne kutsuisivat minua tarttumaan toimeen ja työstämään aihioista pidemmälle? Onko kokonaisuutena elämäni suunta sellainen, että haluan jatkaa eteenpäin juuri näillä sävyillä ja tällä tavalla? Välillä tuntuu, etten ole lainkaan ylpeä omista elämäntöistäni tai siitä, miten suuria oppimiskokemuksia olen saanut käydä läpi ennen kuin olen uskaltanut vaihtaa suuntaa. Kuitenkin jokainen muutos ja jonkin työstämisen vaiheen jättäminen taakseen on ollut lopulta hurjan vapauttavaa. Kuin hyppy uudelle tyhjälle kankaalle ilman hahmotelmaa, mitä seuraavaksi syntyy. Ja kun sitten vapautumisen kautta onkin alkanut hahmottua aivan uusia työkaluja, uusia kauniita palasia elämäni taideteoksessa, joita en aiemmin nähnyt, koska muutoksen pelko esti minua näkemästä eteenpäin, oli mahtavaa ja kannustavaa huomata, miten paljon uusia mahdollisuuksia ja onnellisuutta hyppy tuntemattomaan voi saada aikaan. Miten pelkojen voittamisen kautta on ollut mahdollisuus kasvaa ja oppia paljon sellaista, jota ei aiemmin edes osaanut kuvitella olevan.
Minun kätteni jäljet ovat nähtävillä monella tasolla. Mieleni sävyissä, rehellisyyden määrässä, elämässäni olevissa läheisissä ihmissä, elämän kokemusten laadussa ja tunnelmassa, sanoissa, joita puhun tai kirjoitan, äänessä, jolla itseäni ilmaisen, ulkoisessa ja sisäisessä tyyneyden tilassa, hämmennyksen hetkissä tai keinoissa, joilla kohtaan vastoinkäymiset tai pelkoa ja ahdistusta nostavat elämäntilanteet. Minun elämäntyöni on läsnä kulloisessakin todellisuudessa joka hetki. Voin nähdä ja aistia myös sinun elämäntyösi ja kättesi jäljet, kun kohtaamme. Voimme jakaa oppimiamme kokemuksia ja maalata jonkin kohdan taideteoksiamme yhdessä. Voimme auttaa toinen toistamme saattamaan loppuun ne kohdat veistosta, jotka ovat jääneet kesken tai yhä odottavat syntymistään. Olemme lopulta osa samaa kaikkeuden kangasta ja jokainen veistos, maalaus ja mestariteos on osa samaa kuvaa - Yhtä ykseyttä ja suurempaa täydellistä ajatonta kokonaisuutta.
|
Avainsanat:
elämäntyö,
luominen,
työkalu,
ykseys,
kokonaisuus
|
Sunnuntai 21.10.2018
Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus.
Harvoin olen aistinut yhtä vahvasti ja monitasoisesti vastakkainasettelun ilmapiiriä sekä ulkoisessa fyysisessä maailmassa että sisäisessä henkisessä maailmassani kuin viime viikkojen kuluessa. En tiedä kuinka paljon lopulta fyysisen maailman, ihmisyyden ja yhteiskunnan vastakkainasettelun tunnelmat vaikuttavat yksilöön henkisellä tasolla - enkä toisaalta tiedä sitäkään varmuudella onko sittenkin niin, että ulkoinen maailma vain heijastelee jotakin henkisellä tasolla tapahtuvia muutoksia tässä ajassa.
Vastakkainasettelu on ilmentynyt minussa monella tavalla, sisäisenä ristiriitana sen suhteen mitä koen tärkeäksi ja mihin suuntaan energiani. Toiminko fyysisellä tasolla konkreettisesti vai päästänkö yksinkertaisesti irti ja luovutan asioiden parhaan mahdollisen lopputuloksen tapahtuvaksi ei-fyysisellä tasolla? Etsinkö ratkaisua jumiutuneisiin elämän osa-alueisiin ihmisenä fyysisin keinoin vai annanko asioiden virrata vapaasti ilman egon pienintäkään suuntaa antavaa voimaa? Ovatko kaikki ihmisyyden tasolla koetut toiveet, intohimo ja vetovoima tarpeettomia olla olemassa vaiko sittenkin päin vastoin merkittäviä suuntaviittoja fyysisellä polullani ja opastusta oikeaan suuntaan etenemiseksi? Koska kaikki fyysiset ja henkiset ulottuvuudet kietoutuvat minussa lopulta yhteen ja ilmenevät eri tavoin, en haluaisi näitä kokemusmaailmassani erottaa toisistaan vaan sallia eri ulottuvuuksien olla olemassa minussa. Uskon, että kukin ulottuvuus minussa löytää lopulta merkityksensä eri tasoilla vaikka en itse aina ymmärtäisikään tarkoitusta ihmisyyden rajoittuneesta näköalastani käsin.
Välillä minulle on kovin vaikeaa tunnistaa kumpi maailma minussa on todellisempi ja on myös haastavaa ymmärtää kumman todellisuuden "vuoksi" olen lopulta olemassa ihmisyyden polulla. Sekä fyysinen ihmisyyden ulottuvuus että henkinen, sielullinen ja aineeton ulottuvuus ovat minulle yhtä todellisia tai yhtä epätodellisia, kun tarkastelen asiaa ihmisyydestä käsin. Kuin olemassaoloni tiivistyisi tässä hetkessä näiden kahden maailman väliseen valtataisteluun minussa. Välitilaan, jossa nämä molemmat ulottuvuudet ovat olemassa ikäänkuin "erillisinä" mutta omassa sisäisessä kokemusmaailmassani kaikki ulottuvuudet sekoittuvat loputtomasti ja etsivät jatkuvasti kosketuspintaa toisistaan. Koen, että molemmissa ulottuvuuksissa - henkisessä ja fyysisessä maailmassa - minulla on vielä opittavaa, koettavaa ja sisäisellä tasolla saavutettavaa henkisen kasvuni näkökulmasta. Toisaalta tästä "välitilasta" käsin eläen kärsin usein ihmisenä uskon puutteesta, tarpeettomista peloista ja jonkinlaisesta päämäärättömyydestä sekä etenkin näiden kahden maailman välisestä kuilusta itsessäni.
Tunnistan kokemusmaailmassani elementtejä, jotka ovat näyttäytyneet eräänlaisina siltoina näiden eri maailmojen välillä esimerkiksi musiikillinen, esteettinen ja tunnemaailmallinen ilmaisukyky asioiden sanoittamiseksi, kuvittamiseksi ja ilmentämiseksi todellisuudesta toiseen. Välillä koen olevani jonkinlainen "muuntaja" tai tulkki eri ulottuvuuksien välillä. Kuin välitilan laatta keittiön seinässä, joka yhdistää kaksi toisistaan erillistä elementtiä yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Koen, että osa ihmisyyden elämäntehtävää on kenties se, että sanoitan ja tutkin itsessäni näitä maailmasta toiseen ulottuvia kokemuksia, jotta ne olisivat ymmärrettäviä ja havaittavissa molemmin puolin todellisuutta. Toisaalta koetan kai vain yksinkertaisesti selviytyä ihmisyydestä ja elämästä näiden maailmojen välissä - kuin eläisin jonkinlaisessa näkymättömässä välitilassa kuulumatta oikeastaan kumpaankaan ja toisaalta molempiin. Nämä maailmat kohtaavat minussa joka hetki ja niiden välinen ristiriita tekee minut välillä syvästi surulliseksi, jopa masentuneeksi ja saa kääntymään tarpeettoman paljon kohti sisäistä maailmaa ja hiljaisuutta. Etsin usein sisäistä rauhaa vain löytääkseni uusia siltoja näiden ulottuvuuksien välisen kuilun kaventamiseksi ja harmonisoimiseksi. Ja löytääkseni kulloinkin sen mielekkäimmän polun vastakkainasettelun ilmapiiristä yhteiseen ymmärrykseen. Yhteiseen tahtotilaan ja ykseyden tilaan. Sen oikean värimaailman, joka yhdistää elementit sointuvasti toisiinsa.
Syksyn kauniit värit ja luonto fyysisessä ulottuvuudessa ovat viime päivinä toimineet hienoina sillanrakentajina tasapainoon ja rauhaan minussa. Luonnossa ollessani tunnen vahvasti yhteyden maahan, ihmisyyden juuriin minussa sekä fyysisen ulottuvuuden kauniisiin maisemiin ihmisyydessä. Voin tuntea jokaisella solullani sanat "maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva" fyysisessä kehossani, niiden syvälle ulottuvan totuuden ihmisyydestä ja koko olemassaolon merkityksestä. Että olemme osa fyysistä maailmaa ja silti osa myös sitä kaikkeuden virtaa, josta fyysinen ulottuvuus on lähtöisin. Samaan aikaan koen luonnon kautta vahvaa yhteyttä henkiseen olevaan: kaikkeuden virtaan, näkymättömiin vallitseviin ulottuvuuksiin, jotka ovat aivan yhtä täydellisesti osa minua. Aistin miten tähtitaivaan äärettömyys ja ikuisuus ovat minussa - ovat osa minuutta ja miten minä olen osa ykseyttä. Miten kaikkeuden rajattomat ihmeet ilmentyvät fyysisessä ulottuvuudessa samalla hetkellä, kun onnistun irrottamaan itseni fyysisen ulottuvuuden otteesta ja täydellisesti antautumaan tuolle henkisyyden, eteerisyyden ja luovuuden virralle kaikessa olevassa. Päästämään irti mieleni luomista harhoista ja egoni käskyvallasta.
Ykseys paljastaa ihmeensä minun kauttani joka hetki, kun muistan kiitollisuudella antautua virtaan tuon ei-fyysisen maailman ikiaikaisessa rytmissä ja olla välittämättä mistään ihmisyyden tasolla koetusta: tunteista, kokemuksista, toiveista tai uskon puutteesta. Maailmojen välistä on löydettävissä moniulotteinen ja ihmeellinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Olemassaolon yksinkertainen todellisuus. Hiljaisuus ja täydellinen rauha, jota voimme kokea sekä fyysisen että henkisen ulottuvuuden kautta. Pysähtymällä ja aistimalla olevaa. Kohoamalla kaikkien kuilujen yläpuolelle. Rakentamalla rakkauden siltoja kuilujen yli. Luottamalla kaikkeuden eteenpäin vievään voimaan. Säteilemällä kiitollisuutta myös pimeimpinä hetkinä. Valaisemalla erilaisia polkuja maailmojen välissä. Näyttämällä tietä ulottuvuudesta toiseen.
|
Avainsanat:
vastakkainasettelu,
välitila,
todellisuus,
henkinen,
fyysinen,
ykseys
|
Lauantai 13.10.2018 klo 22.40
Yleensä tämä pimenevä vuodenaika saa minussa mielen hiljentymään ja ajatukset kääntymään kohti sisäistä maailmaa. Pimeyden vuodenaika ohjaa luontaisesti hiljaisuutta kohti, pysähtymään ja lepäämään. Tämä syksy on tuntunut jotenkin erilaiselta kuin koskaan aiemmin. Keho ja mieli ovat edelleen voimakkaassa luomisen virrassa ja fyysinen kaipaus lepoon ei ole vielä tavoittanut minua.
Myös pimenevät illat tuntuvat tänään erilaiselta - jotenkin monitahoisimmilta ja kutsuvammilta kuin ennen. Kuin ulkoinen luonnon pimeys ja pimeys minussa kohtaisivat ensi kertaa toisensa samalla aaltopituudella. Tutkiskellen ja toisiaan tarkkaillen. Melkein kuin sisäinen pimeys minussa olisi muuttunut ja tullut tasavertaiseksi osaksi muuta kokonaisuutta. Ilman pelkoa tai vastustelua. Kuin pimeys olisi yhtäkkiä luonteva osa minua kuten valo ja luovuuden virtakin.
Pysähdyin tunnustelemaan, miten tässä hetkessä koen pimeyden minussa ja miltä pimeyden eri ulottuvuudet tuntuvat. Olen joskus kokenut, että uudet tuntemattomat osat minua ovat pimeyttä ihmisyydessä. Kohtia, joita en ole halunnut itsessäni katsoa tai en ole vielä ollut valmis kohtaamaan. Olen myös kokenut, että pimeyttä minussa ovat mieleni luomat pelot ja kokemusten jäljet, jotka nostavat esiin uusia pelkoja. Tuntemattomia ulottuvuuksia ja sellaisia tuntemuksia, joita en ole osannut kohdata hyväksyen ja rakkaudella itsessäni. Kuin olisin kantanut kaiken näennäisen valoisuuden alla salattuja ulottuvuuksia, jotka olen itse värittänyt pelolla uteliaisuuden sijaan ja kuvitellut nämä pimeydeksi. Pimeys minussa on usein myös surua ja masentuneita ajatuksia, jotka saavat hetkittäin kohtuuttoman suurta tilaa tietoisuudessani. Tunteita, joita en aina haluaisi kohdata: yksinäisyyden, häpeän ja syyllisyyden taakkaa, joka painaa ryhdin matalaksi ja latistaa luottamusta sekä estää pääsemästä takaisin kiinni kaikkeuden eteenpäin vievään virtaan. Pimeyteen johtavat tunteet ovat ilon ja kepeyden vastavoimia, jotka saavat uutta voimaa pelkojen ravitsemana.
Mietin myös, että syntyykö ajatus pimeydestä vain oman kokemusmaailmani rajallisuudesta? Koemmeko pimeydeksi asiat, joiden on meille uskoteltu olevan paheita tai väärin siinä arvopohjassa, josta meidät on kasvatettu? Vai uskallammeko aidosti tarkastella uusia ja tuntemattomia ulottuvuuksia meissä itsessämme uteliaisuudella? Olemmeko aidosti sallivia ja rakastavia jokaista ajatustamme kohtaan? En tarkoita tietenkään, että kaikki ihmisyydessä ilmenevä toiminta tai teot olisivat suotavia tai toivottavia vaan sitä, ettemme torjuisi paheina tai pelkojen vuoksi polkumme varrelta kohtaamisia tai kokemuksia, joiden kautta saattaisimme oppia uutta sekä itsestämme että ihmisyydestä. Olemmeko näennäisen pimeyden vankeja vai aidosti rohkeita kohtaamaan myös ne tunteet ja kokemukset, joista meillä ei ole aiempaa ymmärrystä?
Onko pimeys ihmisyydessä lopulta mitään näistä vaiko jotakin sellaista, jolle ei löydy sanoja? Ilmeneekö pimeyden kokemus ihmisyydessä vain kokemusmaailmamme tai sen rajallisuuden kautta vai onko olemassa jotakin vielä ihmisyyttäkin voimallisempaa pimeyden ulottuvuutta, jota emme fyysisestä maailmasta käsin kykene hahmottamaan? Ja jos on, niin onko pimeyden luonne muutakin kuin valon puutetta? Sitä kaikkea valon ja kauneuden vastakohtaa, joka toimii tasapainon ylläpitäjänä kaikkeudessa.
Oma tämän hetkinen ymmärrykseni rajoittuu kokemusmaailmaan, jossa kaikki pimeydeksi kokemani suuntaa lopulta kasvonsa valoon ja muuttaa muotoaan rakkaudellisen kohtaamisen, uteliaisuuden ja sallivuuden voimasta. Pimeys minussa on aina samassa suhteessa valon määrään ja näiden tasapaino säilyy, kun vain onnistun säilyttämään tai palauttamaan sisäisen tasapainoni ja tarkastelen kokemusmaailmaani rehellisesti. Katson siis tässä hetkessä pimeyttä silmiin rohkeammin kuin ennen, uteliaana ja hyväksyen olevan.
Sallin pimeyden ja pelkojen olla osa minuutta. Osa ihmisyyttä ja rehellistä kasvun maaperää. Joskus näiden ulottuvuuksien kautta kohtaan henkilökohtaista kärsimystä, surua ja epätoivoa mutta sallin myös niiden olla olemassa. Olla osa ihmisyyden kokemusmaailmaa ja elämän tummia sävyjä. Käännän katseeni kohti pimeyden vuodenaikaa ja toivotan pimeyden minussa tervetulleeksi yhtä lempeästi ja hyväksyvästi kuin ilon ja seesteisyydenkin. En tuomitse tai torju näitä ulottuvuuksia itsessäni vaan tutkin minuutta aiempaa uteliaammin, syvällisemmin ja paljastaen itsessäni uusia tunnemaailman kerroksia. Pimeys ja valo kohtaavat minussa tasavertaisina kietoutuen toisiinsa. Sulautuen yhdeksi.
|
Avainsanat:
pimeys,
kokemusmaailma,
pelko,
tietoisuus,
ihmisyys
|
Sunnuntai 7.10.2018
On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin.
Eräs nuori ja innovatiivinen luennoitsija totesi kerran, että eläminen nykymaailmassa vaatii uskallusta oppia vähän paljosta eikä toisin päin kuten asiantuntijaosaamista arvostavassa yhteiskunnassa aiemmin on ollut tapana tehdä. Keskustelimme liike-elämän disruptiosta ja siitä, mitkä osaamisalueet tai toimialat ovat hänen näkemyksensä mukaan voimissaan vielä tulevaisuudessakin. Miten mielenkiintoista olisi nähdä hiukan pidemmälle tulevaan ja osata olla muuttuvassa maailmassa korkealla aallon harjalla. Nähdä kauas ja laaja-alaisesti.
Henkisen kasvun ja oman itseni äärellä pohdin näitä samoja teemoja. Miten monenlaisia työkaluja onkaan "markkinoilla", kun puhutaan henkisyydestä, sisäisestä kasvusta tai vaikka valaistumisesta. Loputon ja alati lisääntyvä määrä erilaisia oppisuuntauksia, menetelmiä ja työkaluja. Osa tällaisista suuntauksista jo itsessään korostaa sitä, että ainoastaan omistautuminen tälle yhdelle polulle ja kärsivälliselle harjoittelulle suo mahdollisuuden pysyvän henkisen tilan saavuttamiselle. Vain erikoistumalla tälle yhdelle polulle on mahdollista nousta muun maailman yläpuolelle ja "valaistua".
Mitä pidemmälle omaa henkistä matkaani olen kulkenut, sitä vankemmin olen alkanut ajatella, että koen valaistumisen matkan juuri päin vastoin. Että matka itsessään on tärkeämpi kuin yksikään suuntaus tai menetelmä, jota olen harjoittanut. Että tietoisuuden laajentuminen pysähtyy, jos tässä kaikkeuden vauhdikkaasti muuttuvassa virrassa jää liiaksi kiinni johonkin yhteen näkökulmaan tai suuntaukseen.
Paljon tärkeämpää tietoisuuden laajentamisen näkökulmasta on se, että oppii ymmärtämään riittävällä tasolla asioita, joita kokemusmaailman kautta havainnoi. Ja, että oppii hyväksymään sekä kokemansa maailman että lukuisat erilaiset mahdollisuudet kohdata tämä vallitseva todellisuus. Ainakin oman kokemuspohjani kautta koen vahvasti, että on paljon hyödyllisempää ymmärtää moniulotteisesta maailmasta useita eri ulottuvuuksia kuin syventyä elämänsä ajaksi johonkin yhteen tiettyyn näkökulmaan. Koen, että tietoisuuden laajentuminen tapahtuu nimenomaan monitasoisen oppimisen ja useiden erilaisten palasten yhdistämisen kautta.
Voisi ajatella, että tietoisuus on valtava palapeli, jossa kunkin yksilöllinen sielun potentiaali ja kulloinenkin elämäntehtävä määrittävät sen kuinka monta palaa tässä tietoisuuden palapelissä on olemassa. Ehkä myös sen, millainen kuva tuosta elämän mittaisesta palapelistä lopulta muodostuu. Ihmisyyden matkalla saamme mahdollisuuden löytää ja kerätä talteen näitä palasia sitä mukaan, kun olemme valmiita nuo palaset vallitsevassa tietoisuudessamme näkemään. Välillä saatamme kulkea ohi ja olla huomaamatta joitakin palasia, joita meille tarjoillaan mutta saamme myöhemmin uusia mahdollisuuksia, kun kykymme nähdä selkeämmin on kehittynyt tai kun läsnäolomme kussakin hetkessä on voimistunut. Kaikki palaset ovat koko ajan olemassa matkan varrella mutta tietoisuutemme on kuin valo, joka valaisee maisemaa ja saa meidät näkemään asioita, jotka aiemmin ovat jääneet näkökenttämme ulkopuolelle tai mielemme varjoihin. Mitä laajemmalle tietoisuutemme valo ulottuu, sitä helpompi meidän on tätä ihmisyyden matkaa kulkea: nähdä, kokea ja luottaa, että olemme oikealla tiellä.
Tietoisuuden palapeli valmistuu verkkaisesti ja juuri sellaiseen tahtiin kuin itse valitsemme. Jokainen erilainen henkisyyden suuntaus tai työkalu on ainakin minulle tarjonnut pienen pussillisen uusia palasia asetettavaksi kokonaiskuvaan. Usein johonkin menetelmään tai työkaluun tutustuminen on vaatinut oman aikansa ja sen lisäksi myös palasten asettelu osaksi kaikkea aiemmin opittua on vienyt minulta aikaa. On pitänyt antaa itselle aikaa uusien näkökulmien integroitumiselle sekä antaa myös mielen tasolla riittävästi aikaa pureksia uutta, jotta kokonaisuuden kannalta keskeiset ja tärkeimmät palaset on kyennyt löytämään. Joitakin palasia olen pohdinnan jälkeen siirtänyt sivuun ja jättänyt tarkoituksella odottamaan, koska niille ei ole vielä tuossa hetkessä löytynyt liittymäpintaa aiemmasta kokemuspohjastani.
Koen, että jos olisin jäänyt liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan vain yhtä ainoaa palasta, olisin menettänyt mahdollisuuden koota kokonaiskuvaa, joka on lopulta paljon tärkeämpi kuin yksikään yksittäinen palanen. Mikäli olisin jäänyt liiaksi kiinni johonkin yhteen henkiseen suuntaukseen, olisin toiminut kaikkeuden alati muokkautuvaa virtaa vastaan ja hidastanut etenemistäni vapaassa olemassaolossa. On tärkeää oppia päästämään irti ja oppia luovuttamaan käsistään sellaiset kokemukset, jotka ovat jo tehtävänsä täyttäneet. Suurinta rakkautta valaistumisen tiellä on se, että uskaltaa irrottaa otteensa jo opitusta ja löytää itsestään rohkeutta siirtyä eteenpäin. Kuten muotoilun ja taiteen tekijät tapaavat sanoa: ei tule rakastua itse omaan tuotokseensa, koska silloin maailma ei saa mahdollisuutta kokea tuota teosta eikä myöskään joku toinen saa mahdollisuutta luoda edelleen jotakin uutta tuon teoksen voimasta ja sen innoittamana.
Tietoisuuden laajentuminen on yksi ihmisyyden perustehtävistä - syy, jonka vuoksi ihmisyys on olemassa. Kenties on paljon muitakin olemassaolon perusteita mutta minulle tämä näyttäytyy tärkeimpänä. Haluan oppia uutta ja ymmärtää olevaa. Ihmisenä minulla on ehtymätön kyky laajentaa tietoisuuttani ja koen, että minun tulee arvostaa ja kunnioittaa tätä kykyä. Minulla on suorastaan velvollisuus hyödyntää tätä kykyä ja valaista itseäni, jotta näen selkeämmin. Minulla on velvollisuus myös valaista polkua niille, joita kohtaan, jotta näemme yhdessä vielä tätäkin laajemmin. Jotta jonakin päivänä voimme yhdessä asettaa sen viimeisen palasen tietoisuuden palapeliin ja lopulta nähdä koko kuvan. Jotta voimme nähdä koko kaikkeuden ilman ihmisyyden verhoja tai mielemme varjoja - nähdä olemassaolon todellisen olemuksen.
|
Avainsanat:
Tietoisuus,
oppiminen,
valaistuminen,
kokonaisuus,
olemassaolo
|
|