Lauantai 11.3.2017 klo 21.08
Havahduin tänään ajatukseen, että tuntuu kuin olisin vaivihkaa alkanut kadottaa uskon itseeni ja omiin kykyihini elämässä. Olisin huomaamatta unohtanut, mitä olen ihmisyydessä tekemässä tai miksi ylipäätään olen olemassa. Kaikessa arjen pyörityksessä olen alkanut kadotttaa yhteyden omaan itseeni ja sisäiseen luottamukseen. Ehkä viimeaikainen sisäinen epävarmuus on alkanut vallata kohtuuttoman suurta tilaa ajatuksissani ja paisua kuin hellan päällä lämmössä muhiva pullataikina. Hiljalleen kasvaen ja itse itseään ruokkien.
Epävarmuuden tunteiden äärelle pysähtyminen on kuitenkin tervettä ja ehdottomasti tarpeellista. Tämän uskonpuutteen tunnistaminen on tie eteenpäin ja hämmennyksen tilan vastapainona toimii hiljentyminen, jotta sisäinen vahvuus taas uudelleen löytyy. Pullataikinakin pitää muistaa nostaa pois kohoamasta oikealla hetkellä ja muovata korvapuusteiksi tai pitkoksi ennen kuin taikina nousee liikaa ja vyöryy pöydälle. Samoin myös omat sisäiset tuntemukset pitää havaita ja nostaa pöydälle työstettäväksi ennen kuin ne alkavat elää omaa elämäänsä. Oman itsensä kanssa työskentely vaatii tosin enemmän aikaa ja rohkeutta kuin pullataikinan muovaaminen. Myös työkalut pitää valita sen mukaan, millaiset tuntemukset kulloinkin epävarmuutta nostavat pintaan.
Erilaiset kiitollisuusharjoitukset ja ylipäätään kaikenlaisten kiitollisuuden aiheiden havaitseminen elämässä ovat helppo tapa aloittaa ja pysäyttää sisäisen epävarmuuden kasvaminen. Vaikeampaa tuntuu olevan se, että löytäisin sisimmästäni aidosti rehelliset näkökulmat siihen, mistä syistä vallitseva uskonpuute johtuu. Helpoin vastaus olisi kai se, että syynä ovat pelot, jotka tätä uskon puutetta saavat aikaan tai monenlaiset sisäiset mielen kehittelemät uhkakuvat, joista nuo pelot kumpuavat. Uhkakuvat voivat olla esimerkiksi pelkoa epäonnistumisesta tai itsensä nolaamisesta. Pelkoja vaikkapa siitä, ettei ole riittävän uskottava tai siitä, että joku toinen huomaa tämän vallitsevan epävarmuuden ja käyttää sitä hyödykseen. Kuitenkin tuntuu, etteivät nämä pelot tai mahdolliset uhkakuvat ole oikeasti minulle kovinkaan merkittäviä. Että elämänkokemus on tuonut jo sen verran sisäistä uskoa ja vahvuutta, etteivät muiden mielipiteet tunnu uhkaavilta tai pelottavilta. Ja harvoin mikään epäonnistuminen on oikeasti niin suuri, etteikö sen läpi pääsisi kulkemaan tavalla tai toisella.
En tiedä onko näissä sisäisissä pohdinnoissa päätä tai häntää mutta tuntuu kuin paisuva epävarmuus nousisi jostakin vielä syvemmältä tasolta. Koko olemassaolon merkityksen hämärtymisestä tai isommassa kuvassa suunnan puuttumisesta. Ikäänkuin aiemmin elämässä olisi aina ollut jonkinlainen välietappi tai päämäärä jossain kauempana häämöttämässä ja nyt tämä navigaattorin ruutulippu puuttuu kokonaan. En haluaisi hyväksyä ajatusta, että olisin "ajelemassa" täällä ihmisyydessä vain huvin vuoksi tai ilman tarkoitusta. Että epävarmuuden juuret ovat enemminkin merkityksettömyyden kokemuksessa tai aiemmin koettujen asioiden merkityksen kyseenalaistamisessa. Pohjattomassa hämmennyksessä.
Onko kyse lopulta vain siitä, etten usko oivaltamieni asioiden hyödyllisyyteen vaiko siitä, etten osaa päättää mitä haluan tai millaista päämäärää kohti valitsen kulkea? Olenko kadottanut uskon itseeni vai omiin uskomuksiini? Tuntuu kuin istuisin pysäkillä ja vain katselisin, miten elämän bussit ja kokemusten junat kulkevat ohi eri suuntiin mutta en halua nousta niistä minkään kyytiin, koska en tiedä, minkä linjan valitsisin enkä ole varma kannattaako koko matka. Sen sijaan istun pysäkillä ja alan ahdistua omasta päättämättömyydestäni ja epävarmuudestani. Ja mitä pidempään istun paikallani ihmettelemässä, sitä suuremmaksi sisäinen epävarmuuteni kasvaa. Alan epäillä kykenenkö enää koskaan tekemään yhtään päätöstä päästäkseni eteenpäin ja alan pohtia kannattaako päätöksenteko ylipäätään. Ilman päämäärää ja suuntaa on koko ihmiselämän merkitys hukassa. Ilman suuntaa antavaa tähteä taivaanrannassa, koko kulkeminen tuntuu tarpeettomalta.
Joskus kauan sitten äitini valisti tytärtäni hänen ollessaan pieni, että "aina lopulta joku muu tekee päätöksen sinun puolestasi, ellet tiedä mitä haluat". Uhmaikäisen kiukutellessa iltapalapöydässä tuo oli ihan toimiva opetus ja pienen lapsen elämässähän lopulta aina aikuinen tekee päätökset. Ehkäpä epävarmuus nostaa minussa esiin ison sisäinen lapsen, joka "kiukuttelee" koko ihmisyyttä vastaan ja toivoo, että joku muu tulisi minua vastaan pysäkille, ottaisi kädestä ja saattaisi perille. Olisi hetken ajan se äiti tai isä, joka saattaa ekaluokkalaisen koululle ensimmäisenä koulupäivänä tai tulee hakemaan väsyneen pienen päiväkodista kotiin pitkän päivän jälkeen. Ottaisi syliin ja silittäisi. Valaisi uskoa huomiseen ja kannustaisi eteenpäin silloin, kun omat kyvyt ovat kadoksissa.
Pohdinnan tulos taitaa tiivistyä siihen, että tämän yhä vallitsevan hämmennyksen kautta opin takuulla jotain uutta itsestäni. Joko löydän tien eteenpäin tai huomaan, että pysäkillä istuskelu on ihan ok. Kumpi tahansa näistä olisi aivan loistava lopputulos ja tärkeintä on lopulta se, että hyväksyn lopputuloksen - on se, mikä tahansa. Hyväksyn itseni ja vallitsevan tilanteen. Hyväksyn sen, etten hallitse kaikkea eikä tarvitsekaan. Riittää, että olen - vaikka olisin välillä vähän pysäkillä.