Keskiviikko 22.6.2016
Viime aikoina on ollut monestakin syystä tunteet kovin pinnalla. Herkkänä aistimaan sekä omia, että muiden tunteita. Hiukan haavoilla itseni kanssa ja lähes alastomana isojen tunteiden äärellä. Jonkinlainen pakottava sisäinen tarve on ollut pitkästä aikaa ottaa yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin, joita elämä on kuljettanut omiin suuntiinsa. On tuntunut tärkeältä saada yhteys muutamiin erityisen tärkeisiin henkilöihin elämässäni ja tarve säilyttää yhteys läpi vuosien, vaikka elämän tilanne olisikin nyt erilainen. Olen yhtäkkiä taas muistanut, miten tärkeää onkaan arjen keskellä jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden ihmisten kanssa, eikä vain porskuttaa eteenpäin itsekseen sisäisten oivallusten matkaa. Kuin vasta kokemuksen jakaminen ja ääneen sanominen jotenkin juurruttaisi sen syvemmälle ja tekisi sen enemmän todeksi. Istuttaisi sen maaperään, josta voi kasvaa uusia oivalluksia ja sisäistä eheytymistä.
Samaan aikaan olen aiempaa selvemmin nähnyt osia itsestäni, jotka minussa ovat yhä kovin hauraita ja rikkinäisiä sekä toisaalta löytänyt kyvyn kulkea monelaisten tunnemyrskyjen kautta kohti ihan uudenlaista rehellisyyttä ja avoimuutta. Jossain syvällä tasolla on säilynyt luottamus siitä, että elämä kantaa kaikkien näiden tunteiden läpi - tunteiden, jotka ovat nouseet esiin monista erilaisista kokemuksista viime viikkoina.
Ehkä syvimmät tunteiden vyöryt kuitenkin nousivat pintaan vasta ihan äskettäin, kun olen lukuisista uutisoinneista lukenut viime perjantaina tapahtuneesta poliisisurmasta Vihdissä. En henkilökohtaisella tasolla tuntenut tätä työtehtävällä menehtynyttä miestä mutta tapahtuman seurauksena olen havahtunut huomaamaan, miten paljon haavoja minuun on jäänyt niiden 15 vuoden aikana, jotka elämässäni olen toiminut ensihoitajana. Aluksi pysähdyin vain hämmästelemään, miksi juuri tämä uutinen nostaa minussa niin voimakkaita sisäisiä tunnekuohuja ja miksi koen aivan pohjatonta surua vaikka tällä tapahtumalla ei pitäisi olla mitään henkilökohtaista kosketuspintaa.
Pysähtymisen kautta nousi ensin pintaan ajatus siitä, miten kaikki poliisin, pelastustoimen ja ensihoidon alalla työskentelevät joutuvat kohtaamaan traagisia tapahtumia ja miten vuosien saatossa sitä alkaa vähitellen pitämään täysin "normaaleina" asioina kuolemaa, väkivallan uhkaa, onnettomuuksia ja monenlaisia ihmiselämän tragedioita, joita työn kautta kohtaa. Kun annoin itselleni luvan mennä syvemmälle tähän tunteeseen surusta ja ahdistavasta olosta, alkoivat flach back -kuvat vyöryä ylitseni.
Annoin itselleni luvan muistaa ja nähdä sisälläni kaikki ne lukuisat arvet, jotka ovat syntyneet työtehtävillä vuosien kuluessa. Lukuisat tilanteet, joissa jonkun toisen elämässä tapahtunut tragedia on päässyt iholle ja ne muutamat ennalta arvaamattomat tilanteet, joissa itse on joutunut työnsä kautta todelliseen vaaraan. Kohtaamaan fyysistä tai aseellista uhkaa jonkun täysin itselle tuntemattoman henkilön arvaamattoman käytöksen vuoksi. Myöntämään myös sisimmässäni kummittelevat jäljet pelosta, joka usein nousee pinnalle vasta tuollaisen tilanteen jälkeen, kun tehtävän päätyttyä laskee ammatillisuuden kovettaman suojauksen alas ja kun todella tajuaa, millaisessa vaarassa on juuri hetkeä aiemmin ollut. Annoin itselleni luvan itkeä ja surra näiden kokemusten jättämiä kuvia muistini sopukoissa. Päästää irti siitä illuusiosta, että mikään tästä kokemusmaailmasta olisi millään tavalla "normaalia". Sekä siitä ajatuksesta, että voisin koskaan olla täysin ehjä näiden kokemusten jälkeen..
Tajusin olevani onnekas, koska olen yhä tässä ja toisaalta äärettömän surullinen, koska osa minusta on pysyvästi vaurioitunut näiden kokemusten kautta. Yhdenkään tuollaisen tilanteen jälkeen ei katso maailmaa enää samoin kuin ennen. Lukuisten tällaisten tilanteiden kautta taas alkaa jossain vaiheessa kuvitella, että ammatillisuus jotenkin suojaisi ihmisen sisintä näiden kokemusten vaikutuksilta. Todellisuudessa jokainen tilanne menee ihon alle ja jättää jälkensä. Jokainen. Näitä arpia olen vuosien saattossa hoivannut itsessäni lukuisat kerrat ja ajatellut, että aika parantaa - ja niinhän se toki tekeekin. Riittävä aika ja etäisyys antaa tilaa tarkastella näitä kokemuksia erilaisesta näkökulmasta. Mahdollisuuden huomata, että jäljet ovat yhä tallella ja arpikudos näiden haavojen pinnalla on edelleen monen vuoden jälkeen hyvin ohutta. Tunnistin tämän Vihdin tragedian kautta omassa kokemusmaailmassani hiukan samankaltaisen tilanteen, jossa olen ollut työtehtävällä aseellisesti uhattuna ja tunnereaktio syntyi tästä takaumasta. Käsittelemättömistä tunteista ja niistä kohdista itsessäni, joita en aiemmassa työssäni ollessani ole halunnut myöntää olevan.
Koen valtavaa myötätuntoa niitä kohtaan, joita tämä tragedia on koskettanut läheisesti. Uskon, että jokainen näillä mainituilla aloilla työskentevä on löytänyt syvän hiljaisuuden sisimmästään kuullessaan tapahtumasta, koska tunnistaa itsessään ajatuksen, että "se olisin voinut olla minä, minun työparini tai minun läheiseni". Koska niin moni läheltä piti tilanne on päässyt iholle ja joskus myös ihon alle jättäen pysyvän haavan. Kokemusmaailman, jonka kanssa vain pitää oppia elämään ja sen vaikutukset tiedostamaan omassa elämässään.
Ehkä päivän oivallus on siinä, että kaikesta huolimatta tuntuu tässä hetkessä hyvältä. Voin huomata, miten paljon nämä haavat ovat minulle opettaneet myötätuntoa ja rehellisyyttä. Miten paljon olen saanut oppia tunteiden kohtaamisesta ja omien tunnesyvyyksien kautta asioiden työstämistä. Miten paljon olen vapautunut sen kautta, että olen alkanut nähdä myös nämä piilotetut kokemukset. Ja ennen kaikkea, miten paljon olen oppinutkaan luottamaan siihen, että syvänmeren sukellus ylitseni vyöryäviin tunteisiin ei tapa - vaan avaa, eheyttää ja palkitsee. Vie eteenpäin omassa sisimmässä. Kohti totuutta ja kohti valoa kaikkien näiden kokemusten takana. Kohti uutta elinvoimaa, vakautta ja rohkeutta.