Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Elämän apupyörät

Keskiviikko 16.1.2013 klo 21:51

Tämä nyt syntyvä kirjoitus on kypsynyt mielessäni ihmeellisen kauan. Joskus kirjoitus vain syntyy hetken mielijohteesta ja kasvaa pienestä ajatuksesta kuin itsestään. Tällä kertaa ajatuksen siemen on ensin itänyt hiljaisuudessa ja päättänyt vähitellen versota antaen odottaa itseään. Ehkä jotain merkittävää on pitänyt oivaltaa ennen kuin kukka on voinut puhjeta loistoonsa. Kenties siemen on ollut tällä kertaa tavallista arvokkaampi, harvinainen laatuaan. Tai sitten olen vain tulossa vanhaksi ja ajatustyö on hidastunut.. :)

Kaiken alku ja oivalluksen ydin oli hetki, jolloin loppuvuoden pimeinä iltoina mietin syviä ajatuksia. Vajosin syvälle itseeni ja etsin tukea. Kaipasin kipeästi olkapäätä, johon olisi voinut nojata. Tuntui kuin olisin ollut yhtäkkiä sokea ja vaelluksella pimeällä polulla ilman valkoista keppiä. Ilman aisteja ja ilman mitään millä tunnustella maaperää. Matkalla tuntemattomaan yksin ja hoiperrellen. Kävi mielessä, että olisipa tässä nyt joku, jota ottaa kädestä. Joku joka ohjaisi ulos takaisin valaistulle ladulle. Joku joka antaisi tukea, kun omat jalat eivät meinaa kantaa.

Tämä hetki ei ollut erityisen pitkä tai muutenkaan juuri erilainen kuin mikään toinen arjen väsähtäneen päivän ilta. Muutama kyynel ja ohi häivähtävä ajatusten virta. Kuitenkin tämä siemen jäi mieleni sopukoihin itämään ja tuntui päivä päivältä jalostuvan suuremmaksi. Ajatus siitä, että olen tukea vailla. Tai pikemminkin siitä, miten merkittävää ihmisyyden kokemusmaailmassa on saada tukea. Olla joku tai jokin, mistä pitää kiinni. Kaipa tällainen tuki voisi olla monessakin eri muodossa. Ystävä. Satunnainen ohikulkija. Hedelmällinen keskustelu. Tai yhtälailla jokin muu asia, joka pitää kiinni elämässä. Se jokin selittämätön juttu, joka saa pimeässäkin ottamaan "sen vielä yhden" askelen eteenpäin. Jokin voima, joka saa uskomaan, että on olemassa huominen. Toivo, joka pitää yllä elämän liikettä.

Tämä kaikki tiivistyi lopulta ajatukseen koko olemassa olemisen merkityksestä. Ihmisyyden eräästä perimmäisestä tarkoituksesta. Että minä olen olemassa, jotta voin nähdä itseni jokaisen kohtaamani sielun kautta. Jotta voisin antaa tukea ja ottaa kädestä. Että vanhemmuuden syvin olemus löytyy lopulta siitä, miten osaan tukea lastani hänen valitsemallaan elämän polulla. Miten rehellisesti ja pyyteettömästi kykenen tukemaan lastani aina yhden askelen kerrallaan eteenpäin. Että vanhempana en ole todellakaan lapseni yläpuolella. En opettaja enkä opas vaan kanssamatkaaja. Kumppani ja se jokin voima, joka ottaa kädestä, kun tukea tarvitaan.

Sama ajatus alkoi kasvaa ja laajentua. Tuntui, että tämä oivallus valtasi koko elämäni. Jokaisen aiemmin kokemani elämänkokemuksen. Jokaisen toiveeni ja haaveeni. Jokaisen kohtaamani ihmissielun. Että katsoessani sinua, katson itseäni ja perimmäinen tehtäväni on vastata kysymykseen: "Miten voin sinua tukea?" Miten huomaisin kulloisessakin tilanteessa, mitä olet vailla? Mitä juuri tässä hetkessä tarvitaan, jotta en ohjaisi, manipuloisi tai vaatisi? Jotta sen sijaan osaisin olla se tuki, jota juuri nyt tarvitset tällä hetkellä.

Mietin, että oikeastaan jokaisen ihmissuhteen niin ystävyyden, parisuhteen, kumppanuuden kuin haasteellistenkin ihmissuhteiden tarkoituksena on opettaa meitä tukemaan toinen toistamme. Löytää itsestämme se hauras ja heikko kohta, joka vielä kaipaa tukea ja vahvistusta. Nähdä toisen kautta omaan sisimpäämme. Tukea puolisona. Tukea lapsena. Tukea ystävänä. Tukea työtoverina. Tukea vanhempana. Tukea asiakkaana. Tukea opiskelutoverina. Tukea ihmisenä.

On syntynyt pienestä ajatuksen siemenestä iso valtaisa oivallus, joka kattaa koko ihmiselämän. Polun syntymästä kuolemaan. Oivallus, joka on antanut uutta syvyyttä ja merkitystä jokaiselle elämänkokemukselle. Taas yksi vakaa peruspilari elämän perustuksiin. Sellainen ajatus, jonka päälle on turvallista rakentaa uutta ja välillä raskastakin arkea. Tukeva pohja elämälle.

Jostakin mieleni sopukoista tuli lopulta mielikuva lapsesta, joka opettelee ajamaan pyörällä ja uskaltautuu lopulta täyteen vauhtiin eteenpäin koska tietää, että on olemassa apupyörät. Että vaikka kesken vauhdin vähän horjahtaisi niin apupyörät pitävät pystyssä ja matka jatkuu. Lopulta lapsi saa varmuutta ja myöhemmin osaa ajaa ihan ilmankin apupyöriä. Kuitenkin jossain pinnan alla tuo varmuus polkea eteenpäin pohjautuu siihen, että on saanut kokemuksen siitä, että matkanteko voi olla joskus huteraa tai töyssyistäkin ja silti pysyy pystyssä. Oppii luottamaan, että jossakin ovat ne näkymättömät apupyörät, jotka pitävät pystyssä isommassakin kurvissa.

Ehkä tämän kirjoituksen todellinen hedelmä on siinä, että olen oivaltanut jotain uutta itsestäni. Olen ymmärtänyt, että myötätunnon ja anteeksiannon lisäksi konkreettinen tekeminen ja oman toiminnan muutos on vähintäänkin yhtä tärkeää. Että voin olla jollekulle toiselle "ne näkymättömät apupyörät", jotta hän uskaltaa polkaista matkaan. Vapauttaa käsijarrun ja antaa mennä. Oman toiminnan kautta voin olla se näkymätön kädestäpitäjä (tai toisinaan vaikka ihan näkyväkin kädestäpitäjä), joka auttaa pimeässä eteenpäin. Että joka kerran, kun otan jotakuta toista kädestä ja tuen häntä matkalla eteenpäin, otan itseasiassa itseäni kädestä ja autan eteenpäin. Näytän valoa itselleni. Valaisen omaa polkuani. Katson itseäni peilistä.

Kommentoi kirjoitusta.