Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Rehellisyydestä

Sunnuntai 25.11.2012 klo 17:08

Olen tässä viime aikoina törmännyt useaan otteeseen tilanteeseen, jossa havahdun ja kysyn itseltäni "oleko nyt ihan rehellinen itselleni?" Tällaisena luonnon lapsena minulle on aina ollut vaikeaa valehdella missään tilanteessa kenellekään. Jopa "pienet valkoiset valheet" ovat olleet sellaisia mörköjä minulle, että olen kokenut helpommaksi vaieta ja olla kertomatta koko totuutta kuin päästää suustani, jotakin joka ei olisi totta.

Ja siitä huolimatta kerran jos toisenkin olen huijannut itseäni. Niin - miten kummassa omalle itselle valehtelu tuntuu jotenkin vähemmän valheelta kuin vale jollekin toiselle. Ja mikä ylipäätään on vale? Saati totuus?

Arjen tilanteissa sitä tunnistaa usein hetkiä, että keksin itselleni tekosyitä olla tekemättä jotain työläältä tuntuvaa asiaa tai olla lähtemättä jonnekin (esim. harrastuksiin) uskotellen itselleni jonkin syyn, jonka varsin hyvin tiedän olevan täyttä puppua. Tyypillistä on vaikka se, että päätän aamulla vakaasti lähteä aamupuuhien jälkeen jumppaan tai kuntosalille ja kuitenkin kerta toisensa jälkeen huomaan keksiväni monta hyvää syytä jäädä lepäämään, tekemään kotitöitä, jotka ehtisi myöhemminkin jne. Myös oman jaksamisen ja osaamisen suhteen huijaan monesti itseäni. Ajattelen, että voinhan vielä laittaa voimavaroja tuohonkin asiaan tai että kyllä minä tämän jo osaan. Vaikka sisällä tiedän, että näin ei todellakaan ole.

Onko pohjimmiltaan kyse itseni arvostamattomuudesta, että voin sallia itseni huijaamisen mutta kuvittelen, että jonkun toisen huijaaminen olisi totaalisen väärin? Vai pysyttelenkö vain omalla mukavuusalueellani ja pelkään pohjimmiltani muutosta oli kyseessä sitten salille lähtö tai karkkipussin tyhjentäminen? Ehkä molempia..

Miksi muutoksen tekeminen ja itsensä kohtaaminen rehellisesti on sitten niin vaikeaa? Miksen vain pysty myöntämään itselleni, että "tämä on totta - olen jäänyt sohvan pohjalle makaamaan" vaikka tiedän sisimmässäni näin tapahtuneen? Miksi se ensisijainen reaktio on asian kieltäminen ja selittely? Hmm.. Alkaa kuulostaa siltä, että asiaa sietää pohtia syvällisemminkin kuin mitä tähän kirjoitukseen osaa ammentaa.

Toinen rehellisyyteen liittyvä arka kohta on noussut pintaan työni kautta, jossa kohtaan jatkuvasti enemmän ja vähemmän sairaita ihmisiä. Vuosikymmenen kuluessa sitä on oppinut erottamaan ne "oikeasti" sairaat ja nopeasti apua tarvitsevat sellaista, jotka etsivät enemmänkin henkistä tukea tai myötätuntoa kuin lääketieteellisiä ja hoidollisia menetelmiä. Olen tunnistanut itsessäni valitettavan yleisen piirteen olla epärehellinen suhteessa omaan fyysiseen terveyteen tai sairauden kokemukseen. Miten helppoa onkaan aina omalla kohdalla liiotella vaivojaan tai apua tarvitessaan "heittäytyä" sairaammaksi kuin todellisuudessa onkaan. Toinen ääripää on tietenkin itsensä ja terveytensä vähättely. Sellainen, että apua haetaan vasta, kun se on jo liian myöhäistä tai ei lainkaan. Uskotellaan, ettei ole mitään ongelmaa vaikka oireet ja mahdollinen sairaus ovat täysin ilmeisiä.

Molemmissa tapauksissa uskon, että kyse on siitä, että ihminen ei sisimmässän arvosta itseään. Ei uskalla myöntää olevansa heikko tai tarvitsevansa apua ja toisaalta ei myöskään uskalla kohdata omaa heikkouttaan tai sairauttaan aidosti vaan etsii apua pienempäänkin vaivaan itsensä ulkopuolelta. Rehellisyys nimenomaan itseään kohtaan on se totuuden lajeista haastavin. Ainakin minulle.

Arvostuksen puute näkyy epärehellisyytenä myös sen suhteen miten paljon sitä ihminen uskoo voivansa kasvaa tai kehittyä. Luulen, että meistä monikin hukkaa potentiaaliaan ja kasvun mahdollisuuksia vetäytymällä sinne omalle mukavuusalueelle. Jättää lähtemättä, jos pitäisi kohdata jokin vaikea asia. Tai haastavassa tilanteessa menee oman egonsa taakse piiloon ja uskottelee itselleen, että "kyllä minä tämän tiedän!"

On ollut valaisevaa huomata elävänsä ajassa, jossa ihmiskunnan levottomuus ja muutos ovat jatkuvasti läsnä. Saamme elää maailmanhistorian kannalta erästä merkittävää hetkeä ja osaltaan joutua kasvokkain tämän muutoksen kanssa. Me olemme koko tämä ihmiskunta. Muutos ja totuus löytyy jokaisesta meistä sisältä, kun uskallamme katsoa itseämme peiliin ja myöntää itse itsellemme nuo yhä varjossa piilottelevat kohdat, jotka juuri nyt huutavat päästä käsittelyyn.

Tässä ajassa on tärkeämpää kuin koskaan kysyä itseltään: Käytänkö minä omaa potentiaaliani niin hyvin kuin voisin? Olenko minä juuri nyt rehellinen itselleni? Miksi jokin asia tuntuu niin haasteelliselta tai vaikealta kohdata? Olenko myötätuntoinen itselleni ja muille? Arvostanko ihan oikeasti itseäni ja uskallanko katsoa itseäni silmiin riisuen kaikki tekosyyt ja roolit, joiden taakse on niin helppoa mennä?

Isoja kysymyksiä ja isoja muutoksia! Tuntuu, että samaan aikaan, kun voimavarat ovat vähemmässä kuin koskaan, on myös tekemisen ja muutoksen tarve suurempi kuin milloinkaan ennen. En tiedä onko muilla ollut tällaisia samansuuntaisia tuntemuksia viime aikoina mutta itselleni on suorastaan pläjähtänyt tämä rehellisyys-teema vasten kasvoja tässä syksyn edetessä. Kuin ei olisi enää aikaa vitkutella tai kätkeä omia oppituntejaan. Kuin nyt olisi se ainoa hetki ja ainutlaatuinen mahdollisuus siirtyä eteenpäin. Kuin ei olisi enää muuta kuin nyt.

Levätä nyt. Iloita nyt. Luoda nyt. Arvostaa nyt. Puhdistua nyt. Ottaa se pelottava askel nyt. Olla nyt!

Kommentoi kirjoitusta.