Palapeli

Sunnuntai 27.2.2011 klo 22.33

Lapseni suusta putkahti jälleen tässä eräänä päivänä elämää suurempi kysymys: Automatkan aikana tyttäreni alkoi pohtia, mitä varten kukaan ei osaa kertoa hänelle yksiselitteistä totuutta siitä, miten tämä maailmankaikkeus ja ihmiskunta on oikeastaan syntynyt. Hän kertoi lähes tuohtuneena, miten hämmentävää lapsen näkökulmasta on, kun yhteen "yksinkertaiseen" kysymykseen saa monta toisistaan täysin poikkeavaa vastausta riippuen siitä, keneltä asiaa kysyy tai mistä oppimateriaalista alkaa vastausta etsiä. Suurin hämmästelyn aihe hänen mielestään oli se, miten keskenään totaalisen erilaisia näkemyksiä asiasta voi ihmisillä Maan päällä olla ja kuka tai mikä todellisuudessa onkaan se taho, joka totuutta ihmisiltä piilottelee.

Jäinpä siis jälleen kerran lähes sanattomaksi pienen ihmisen pohdintojen edessä! Muistan, että olemme aihetta käsitelleet tyttäreni kanssa kerran jos toisenkin vuosien varrella mutta tällä kertaa hänen asenteensa kysymykseen oli aivan erilainen. Kuin perimmäinen viesti keskustelussa olisi ollut, että "kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa, eikö ihmiskunnasta todellakaan löydy sellaista sielua, joka ymmärtäisi tämän maailman syntytarinan ja osaisi sen selittää niin, että muutkin alkaisivat vähitellen ymmärtää!" Kuin jokin hänessä olisi huutanut minulle, että "mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa, ajelette täällä ympäriinsä autolla körötellen, teette päivästä toiseen samat rutiinit eikä kukaan osaa vastata edes siihen kysymykseen, miksi me kaikki ylipäätään olemme täällä!"

"Mikä on minun elämäntehtäväni tässä elämässä?" tai "Miksi minä olen syntynyt Maan päälle?" tyttäreni usein kysyy minulta. Ja kerta toisensa perään olen käynyt näitä ihmeellisiä (ja upeita) keskusteluja lapseni kanssa ja yhä uudelleen kertonut hänelle, että minun käsityskykyni mukaan koko ihmiskunnan yhteisenä elämän tehtävänä on juuri se, että alamme jälleen muistaa vastaukset näihin ikiaikaisiin kysymyksiin. Olen vanhempana ottanut sellaisen kannan lapseni kysymysten suhteen, etten yksinkertaisesti vain voi mennä antamaan valmiiksi pureskeltuja vastauksia mistään asiasta. Koen, että vanhempien ja myös opettajien tehtävänä olisi pikemminkin tukea ja kannustaa lasta etsimään vastauksia itse. Toimia enemmänkin tukijana ja rohkaisijana kuin opettajana tai kasvattajana. Voin tietenkin toki jakaa itse oivaltamiani näkökulmia ja omaa elämänkokemustani erilaisten keskustelujen tai tarinoiden kautta mutten kai koskaan pysty antamaan hänelle yhtä ainoaa absoluuttista totuutta vastaukseksi. Voin kertoa hänelle, että "tämä on se näkemys, jonka itse olen valinnut näistä monista eri vaihtoehdoista mutta sinun tehtäväsi on kuunnella omaa sydäntäsi ja löytää varmuus sisimmästäsi."

On hämmästyttävää, miten samankaltaisia tarinoita ihmiskunnan synnystä ja Maan päällisen elämän tarkoituksesta löytyy eri alkuperäiskansojen perimätiedosta. Samansuuntaisia "totuuksia" löytyy myös lähes kaikkien eri uskontokuntien opeista. Jokainen ihmiskunnan eri kulttuuri on historian kuluessa värittänyt näitä tarinoita omalla tavallaan, lisännyt kertomuksiin omaan elämänkokemukseensa pohjaavaa lisämateriaalia ja vähitellen tarinat ovat ikäänkuin "erkaantuneet" toisistaan vaikka pohjimmiltaan kaikissa näissä uskomuksissa on sama alkulähteen juuri ja se sama ydin, joka tuntuu putkahtelevan sisäisen kasvun prosessissa esiin vähän joka käänteessä. Maailman syntytarinalle on lopulta käynyt aivan samoin kuin koko ihmiskunnalle: olemme eksyneet erillisyyden harhaan niin täysin, että valtaosa on jo kokonaan unohtanut sen ykseyden, josta kaikki olemme tänne fyysiseen todellisuuteen syntyneet. Voin hyvin kuvitella miten turhauttavalta tämä maailman nykytila mahtaa tuntua lapsen näkökulmasta, jolla selvästikin on yhä yhteys ytimeen luonnostaan tallella. Miten päättömältä tämä aika ja ihmiskunnan kaaos mahtaakaan vaikuttaa. Ja miten suuressa roolissa ovatkaan nämä viisaat pienet ihmiset, jotka vaativat meiltä vanhemmilta selityksiä ja herkeämätöntä tukea, jotta voisivat löytää omat vahvuutensa ja päämääränsä tässä maailmassa.

Päädyimme samalla automatkalla keskustelemaan tyttäreni kanssa myös oppimisen vaikeudesta etenkin sellaisten arjen asioiden suhteen, jotka eivät oikein houkuttele (esim. lelujen siivoaminen päivän päätteeksi tai kotitöiden tekeminen). Sattumalta esiin nousi ajatus oppimisesta palapelin muodossa. Lapseni kuvasi, että hän pystyy näkemään opittavan asian ikäänkuin valmiina palapelin kuvana ja hänen pitäisi vain ottaa tavoitteekseen löytää sisältään ne yhä puuttuvat palat tässä palapelissä. Miten ihana tapa suhtautua uuden asian oppimiseen! Ja parasta on se, kun lapsi itse löytää tällaisen oivalluksen ja päättää saada palapelin kuvan valmiiksi.

Tämän keskustelun myötä jäin sitten myöhemmin pohtimaan itsekin tämän ihmiskunnan tietoisuuden tilaa ja etenkin omaa sisäistä kasvuani ihmisyyden tasolla. Oivalsin, että tässä palapeli-vertauksessa piilee valtava viisaus. Minun oma henkinen kasvuni ja valaistumisen polkuni on myös tällainen suuri palapeli. Aina kun oivallan jotain uutta itsestäni tai laajennan näkökulmaani suhteessa aiempaan tietoisuuteeni olen löytänyt uuden palan tähän minun elämäni palapeliin. Joskus tuntuu, että minulla on edessäni kasa uusia ihmeellisiä palasia mutten heti osaa järjestää paloja aiempaan kokoemusmaailmaani. Kuin pyörittelisin edessäni monenkirjavaa palapeliä ja saadessani aina uuden palasen oikealle paikalleen koen iloa ja onnistumisen riemua. Pystyn näkemään jälleen suuremman osan kokonaisuutta. Tiedän, että jonakin päivänä eteeni avautuu upea kuva, jonka olen jokaisen elämänkokemuksen ja oivalluksen myötä luonut. Minun elämäni taideteos avautuu eteeni päivä kerrallaan. Pala palalta.

Suuremmassa mittakaavassa voin ajatella, että koko maailmankaikkeus on tällainen valtaisa palapeli, joka puolestaan koostuu monesta pienemmästä kuvasta. Kuin olisimme jokainen osa suurta palapeliä, samaa kaunista kuvaa ja kokonaisuutta mutta koska kykenemme näkemään vain oman pienen palasemme tästä kuvasta, emme osaa nähdä tämän pienen palasen merkitystä kokonaisuudelle. Kannamme jokainen mukanamme ainutlaatuista osaa koko kaikkeuden laajuisesta tietoisuudesta ja sen kautta olemme aina osa myös valmista kokonaista kaikkeuden palapeliä vaikka olisimme yhä etsimässä paikkaamme tässä suuressa kuvassa. Niin kauan kuin yksikin palanen tästä kaikkeuden palapelistä on "hukassa", niin kauan on jäljellä tietoisuuden laajentumista.

Voin tässä hetkessä visualisoida mielessäni oman elämäni palapelin kuvan valmistuvan ja löytävän oikean paikkansa kaikkeuden suuremmassa palapelissä - Luojan kuvassa. Suljen silmäni ja näen mielessäni, miten jokainen yhä "puuttuva" pala löytää muotonsa, muistaa alkulähteen kauniin ja harmonisen kuvan, johon jokainen palanen kuuluu täydellisesti. Jokainen pienen pieni osanen asettuu lopulta kuvaan ja syntyy yhtenäinen kokonaisuus, josta ei puutu enää mitään. Ykseyden tila.

Roolileikkejä

Tiistai 1.2.2011 klo 20.16

Jostakin syystä elämän "näytelmä" kaikkine draaman, farssin ja erilaisten monologien variaatioineen on avautunut jälleen uudesta näkökulmasta. Kaipa se on niin, että katsoessaan itseänsä rehellisesti peiliin ja riisuessaan vihdoin oman "naamionsa" itsensä edessä sitä alkaa samalla nähdä selkeämmin myös ne roolit ja rooliasut, joita jokainen meistä täällä elämän näyttämöllä kantaa.

Olen kysynyt niin monesti itseltäni, että kuka on se Todellinen minä? Milloin oikeastaan olen Oma itseni? Ja huomaan, että en milloinkaan ja aina. Siis olipa taas yksiselkoinen oivallus! :D Toisin sanoen koen, että meistä kukin kantaa läpi elämänsä monia erilaisia rooleja, joihin eläytyy enemmän ja vähemmän tosissaan riippuen elämäntilanteesta ja omasta sisäisestä tilasta. Monesti huomaan, että nämä "roolit" voivat jäädä päälle arjen vauhdissa. Että alkaakin työpaikalla vetää sitä "isän/äidin" tai "puolison" roolia vaikka pitäisi esittää sillä kertaa "esimiehen" tai "ahkeran duunarin" vuorosanoja.

Ja miten nämä erilaiset roolit vaikuttavat meidän jokapäiväiseen kommunikaatioomme erilaisten ihmisten välillä? Joskus olen huomannut vetäväni yllättäen jotain "jäätävän, loukkaantuneen vaimon" roolia täysin tuntemattomalle miehelle, joka on minun (=egoni) mielestä kohdellut minua jollain tavalla epäreilusti. Ja tämä täysin tuntematon mies taas puolestaan esittää varsin uskottavasti sen "lepyttelevän mutta omantunnon tuskissaan kiemurtelevan aviomiehen" roolia vain koska olen itse mennyt aloittamaan moisen näytelmän. Jännää, miten nämä roolit muuttuvat ja ikäänkuin elävät sen mukaan, miten itse päätän kussakin hetkessä vetää omaa rooliani. Lempeästä rakkausnäytelmästä vaihtuu helposti kirpeän katkera ihmissuhdedraama tai lähes sotaisasta dialogista kääntyy kuin ihmeen kaupalla syvällinen ja pohdiskeleva melodraama, kun vain vaihdan itse omaa asennettani.

Tiedän, että koko tälle erilaiselle skaalalle elämän roolipelejä löytyy tärkeä syy - anteeksianto. Ilman näitä ihania erilaisia kokemuksia emme oppisi niin paljon itsestämme. Ilman moninaisia kohtaamisia ja tarinan sivujuonteita emme voisi paljastaa itsellemme niitä kohtia, jotka ovat meiltä vielä pimennossa ihmisyyden tasolla. Nämä roolipelit ovat tärkeä osa kasvuamme ja oivaltamisen polkua elämässä. Ja jokaiselle jaetaan tasapuolisesti sopiva määrä erilaisia näytäntöjä ja päärooleja monessa eri sovituksessa, jotta jokainen saa mahdollisuuden nähdä itsessään kauneuden, rumuuden, onnellisuuden tai vaikkapa surun ja epätoivon kasvot. Vain elämällä päivästä toiseen kussakin hetkessä ja antautumalla tälle ihmeelliselle käsikirjoitukselle sen hetkisen roolijaon mukaan voi oppia ja laajentaa näkökulmaansa suhteessa muihin. Elämme itsemme ehjemmäksi päivä kerrallaan näiden roolien kautta.

Sitä olen miettinyt myös, miksi joskus tuntuu, että nämä monenkirjavat roolit elämässä pitää joskus kokea niin todellisena, että unohtaa matkan varrella tämän kaiken perimmäisen päämärän. Miksi joskus kuvittelee oikeasti olevansa joku näistä esittämistään roolihahmoista? Kuin saippuasarjan näyttelijä, joka antautuu päivittäin rooliinsa niin täysin, että alkaa elää totena esittämäänsä hahmoa. Ja miksi tarvitaan hetkiä, jolloin kokee täydellisesti kadottaneensa itsensä, jotta voisi oikean Itsensä taas löytää sisältään? Ehkä vastasinkin jo samalla esittämääni kysymykseen: tarvitaan kadotus, jotta voi löytää ja tarvitaan unohdus, jotta voi alkaa jälleen muistaa. Erään ihanan klassisen satukirjailijan tekstiä lainaten: "Pitää välillä lähteä pois, jotta voi tulla taas takaisin". Jos aina muistaisin olevani perillä, en voisi kokea perillepääsyn riemua.

Olen yhtäkkiä alkanut nähdä oman elämäni roolit uudessa valossa. Voin tässä hetkessä olla ylpeä jokaisesta kokemastani näytelmän osasesta ja antaumuksella vetämästäni "roolisuorituksesta". Ilman niitä en olisi tässä nyt oivaltamassa, kokemassa ja antamassa anteeksi itselleni. Kuin jokainen kokemani rooli olisi osa sitä, että alan nähdä Itseni ilman vääristyneitä mielikuvia. Alan olla oma Itseni jälleen. Huomaan, että kaiken aikaa olen ollut juuri se, joka Olen - Niiden kaikkien roolileikkien takana. Kuin olisin kuvitellut olevani sokea koko elämäni ja eräänä päivänä kuin vahingossa riisuisin silmiäni peittävän siteen hetkeksi, jotta näkisin itseni paremmin ja huomaisin, että näen. Samalla tajuan, että olisin voinut nähdä koko ajan!

Vaikeinta minulle on ollut viimeaikoina hyväksyä se, että en koskaan oikeastaan tiedä, miten näytelmä etenee ja milloin vaihtuu seuraava näytös. Että en voi kuin luottaa siihen, että näytelmä jatkuu vaikka en tiedä miten ja milloin. Sitä niin usein luulee tekevänsä suuria valintoja (vrt. edellinen blogipäivitys) ja kuitenkin on täysin avuton vaikuttamaan mitenkään siihen, miten asiat todellisuudessa ilmentyvät. Voi vain jälleen kerran luovuttaa ja päästää irti egon toiveista. Antautua ja olla kiitollinen. Vain olla ja luottaa.