Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Tarina Anteeksiannosta

Sunnuntai 18.10.2009 klo 20.48

Ystävieni vinkistä sain käsiini Sergei O. Prokofjevin kirjan nimeltä "Anteeksiantamisen henkinen merkitys". Tässä kirjassa anteeksiantoa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja erityisesti antroposofisesen lähestymistavan kautta. Eräs kirjan tarina anteeksiannosta kosketti minua erityisen syvästi, joten haluan jakaa tarinan tässä lainaten suoraan Sergei O. Prokofjevin tekstiä. Kertomus on alkujaan peräisin Georg G. Ritchien teoksesta "Return from Tomorrow", jota ei tiettävästi ole suomennettu. Tarinan pääaiheena on Georg Ritchien yliaistillinen kokemus vuodelta 1943, jolloin hän oli Yhdysvaltain armeijan Barkleyn leirillä koulutettavana toista maailmansotaa varten.

.....

"Sairastuttuaan nimenhuudossa saatuun ankaraan keuhkokuumeeseen ja häilyttyään sen seurauksena jonkin aikaa elämän ja kuoleman rajalla, Georg Ritchiellä oli useita yliaistillisia elämyksiä fyysisen ruumiinsa ulkopuolella. Tekijän kaikkien kirjassa kuvaamien selvännäköisten elämysten keskipiste ja samalla niiden suurin kohokohta oli epäilemättä eteerisen Kristuksen yliaistillinen kohtaminen Maahan rajoittuvassa henkisessä mailmassa.

Edessä olevan työn tehtävänä ei ole kuvata tarkemmin Georg Ritchien kertomaa kohtaamista yliaistillisen Kristuksen kanssa, tulkitsemisesta puhumattakkaan. Pikemminkin riittää sen sanominen, että tämä ratkaisi koko hänen myöhemmän elämänsä ja antoi sen kululle täysin uuden suunnan. Georg Ritchiestä, nykyaikaisesta, materialistisesti suuntautuneesta nuoresta miehestä tuli syvästi kristillinen ihminen, jota yksikään kristillinen traditio ei vakuuttanut kristinuskon perustotuuksista, vaan välittömästi henkinen maailma. Toive Kristuksen kohtaamisesta yliaistillisesti vielä kerran siivitti häntä mitä voimakkaimmin tämän keskeisen elämyksen jälkeen Kristuksen ilmestyttyä hänelle selvännäköisessä näyssä.

"Sinä vuonna tuntemani yksinäisyys, vieraantuminen maailmasta ja ympärilläni olevista asioista; eikö kaikki tämä ollutkin kaipausta takaisin hetkeen, jolloin olin Kristuksen seurassa?", hän kirjoittaa kirjassaan.

Tätä henkiseltä maailmalta pyytäen ja kysyen piti Georg Ritchien elää vielä monia kuukausia, kunnes runsaan vuoden kuluttua hänen yliaistillisesta kohtaamisestaan Kristuksen kanssa tuli henkisestä maailmasta vastaus. Se viittasi mahdollisuuteen kokea Kristus aivan toisella tavalla, mikä siitä lähtien tuli tärkeimmäksi hänen elämässään. Hän itse kuvaa uutta tietoaan sanoilla: "Tiedostin äkkiä, ettei ollut oikein etsiä Häntä menneisyydestä, vaikka siitä olikin vasta viisitoista kuukautta. Tuona iltapäivänä Bethelin kadulla tiesin, että jos toivoin tuntevani Kristuksen läheisyyden - ja toivoin tätä enemmän kuin mitään muuta - minun oli löydettävä se hänen päivittäin eteeni asettamista ihmisistä."  Tämä merkitsi Georg Ritchielle itselleen aivan uutta tietä Kristuksen luokse, ja hän puhuu sen alusta hänelle ominaisella amerikkalaisella suoraviivaisuudella: "Tiedostin ensimmäisen askelen merkitsevän luopumista yrityksestä tavoittaa Jeesuksen ylimaallista ilmestystä ja sen sijaan hänen etsimistään ruokapöydän toisella puolella istuvien kasvoista."

Sitten hän kuvaa muutamia tapauksia sellaisista Kristuselämyksistä kohtaamiensa ihmisten välityksellä. Ne olivat melkein aina kohtaamisia, joista hän selvänäköistä elämystään muistaen voi sanoa täydellä vakaumuksella: "Kyllä, tämän edessäni seisovan ihmisen silmien läpi ilmestyvät minulle Kristuksen kasvot." Tällöin ei ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, missä määrin Georg Ritchien kohtaama ihminen oli siitä tietoinen itse.

Erikoisesti yhdellä Ritchien kuvaamista tapauksista on suora yhteys aiheeseemme. Toukokuussa 1945 sodan lopulla Georg Ritchie lähetettiin pienen lääkäriryhmän mukana lähelle Wuppertalia, saksalaisella alueella olevalle vastavapautetulle kansallissosialistien keskitysleirille viemään nopeaa lääkeapua vangeille. Tuhansia ihmisiä Euroopan eri maista, joukossa monia juutalaisia, oli nälkäkuoleman partaalla. Kaikkia ei voitu auttaa, ja huolimatta tehokkaasta lääketieteellisestä avusta ja ravinnon paranemisesta kuoli yhä vielä päivittäin monia ihmisiä. Ritchielle itselleen osoittautui se, mitä hän näki, pahemmaksi kuin kaikki, mitä hän oli sodassa kokenut. Saatuaan vastauksen tärkeimpään elämän kysymykseensä, hän yritti olosuhteista huolimatta tunnistaa Kristuksen näkymättömän läsnäolon myös tässä uudessa koetuksessa. Hän kirjoittaa siitä: "Nyt tarvitsin uutta tietoani, todella. Tilanteen tultua niin tukalaksi, etten enää pystynyt toimimaan, tein mitä olin oppinut tekemään. Kuljin piikkilankaestettä sen yhdestä päästä toiseen ja katsoin ihmisiä kasvoihin, kunnes totesin Kristuksen kasvojen katsovan minua." Hän jatkoi: " Näin opin tuntemaan Wild Bill Codyn!" Se ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Amerikkalaiset sotilaat kutsuivat häntä näin yksinkertaisuuden vuoksi. Hän oli syntyperältään Puolan juutalainen, jonka oikean nimen Georg Ritchie pystyi vain vaivoin tunnistamaan paperilta, ja jota hän ei selvästikään voinut muistaa.

Häntä hämmästytti alusta alkaen aivan tavattomasti tosiasia, että Bill Cody näytti aivan toiselta verrattuna kaikkiin muihin vankeihin, joista useimmat kykenivät tuskin enää kävelemään. "Hän oli vartaloltaan suora, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tarmonsa ehtymätön." Koska Bill Cody hallitsi viittä vierasta kieltä ja toimi leirissä eräänlaisena epävirallisena tulkkina, hänen apunsa arkistomateriaalin tarkastuksessa sekä elävien että kuolleiden henkilötietojen toteamisessa oli korvaamaton. Mutta Ritchien hämmästys kasvoi vielä hänen opittuaan tuntemaan Bill Codyn lähemmin työn kuluessa. Ritchie kirjoittaa: "Hänessä ei näkynyt väsymyksen häivääkään, vaikka hän työskenteli 15 tai 16 tuntia päivittäin. Hän näytti saavan lisävoimia meidän toisten antaessa vallan väsymykselle. "Meiltä liikenee aikaa tälle vanhalle toverille", Bill Cody sanoi. "Hän on odottanut meitä koko päivän." Bill Codyn kasvoista loisti myötätunto hänen vangittuja tovereitaan kohtaan, ja rohkeuteni tahtoessa pettää minä hakeuduin tähän loisteeseen."

Lopulta Ritchie ei saattanut selittää Bill Codyn fyysisiä ja sielullisia voimia muuten kuin olettamalla tämän olleen kaikkiin muihin vankeihin verrattuna vasta vähän aikaa leirissä. Mutta kuinka suuri olikaan Ritchien hämmästys hänen nähtyään tästä arkistossa säilytetyistä papereista, että Bill Cody oli ollut jo kuusi vuotta leirissä. "Olin siksi hyvin hämmästynyt, kun edessäni olivat eräänä päivänä Bill Codyn paperit ja luin niistä hänen olleen leirissä vuodesta 1939 lähtien! Hän oli elänyt kuuden vuoden ajan samalla nälkädieetillä ja nukkunut kuten kaikki muutkin samoissa huonosti tuuletetuissa ja sairauksien koettelemissa parakeissa, kuitenkaan ilman vähäisintäkään ruumiillista tai henkistä rappeutumista.

Vielä hämmästyttävämpää oli ehkä se, että jokainen ryhmä leirissä piti häntä ystävänään. Hän oli ihminen, jolle asukkaiden väliset riitaisuudet tuotiin ratkaistavaksi. Tunnistin vasta oltuani siellä jo viikkokausia, mikä harvinaisuus tämä oli alueella, missä eri kansallisuuksia olevat vangit vihasivat toisiaan melkein yhtä paljon kuin saksalaisia." Georg Ritchie kirjoittaa: "Leirissä ja ympäristössä yhä uudelleen syntyneissä vaikeissa ristiriitatilanteissa oli Bill Cody aina paras toimimiehemme. Hän puhui järkevästi eri ryhmien kanssa ja neuvoi harjoittamaan anteeksiantamista."

Pitkään aikaan ei Georg Ritchie kyennyt ratkaisemaan tämän epätavallisen ihmisen arvoitusta, kunnes Bill Cody uskoi hänelle eräänä päivänä oman tarinansa vastauksena hänen huomautukseensa, että vankeuden ja leirin kauheudet kokeneiden ihmisten on vaikea antaa anteeksi, koska niin monet heistä ovat menettäneet perheenjäseniään jollakin leirillä.

Tämä lyhyt kertomus kuuluu todellakin hämmästyttävimpiin inhimillisiin todistuksiin anteeksiantamisen voimien mahdollisuuksista. Esitämme kertomuksen tässä täydellisenä Georg Ritchien kirjan sisällön mukaisesti, koska se on tärkeä seuraavalle kuvaukselle.

”’Elimme Varsovan juutalaisessa kaupunginosassa’, Wild Bill aloittaa hitaasti. Nämä olivat ensimmäiset hänen itsestään minulle puhumat sanat. ’Vaimoni, kaksi tytärtämme ja kolme pientä poikaamme. Saksalaisten ehdittyä kadullemme he asettivat jokaisen seinää vasten ja avasivat konekivääritulen. Rukoilin heidän sallivan minun kuolla perheeni kanssa, mutta koska puhuin saksaa, he pistivät minut yhteen työryhmään’ Hän keskeytti, - ehkä – koska hän näki jälleen edessään vaimonsa ja viisi lastaan. ’Minun täytyi silloin ratkaista’, hän jatkoi, ’tahdoinko antautua vihaamaan teon tehneitä sotilaita. Se oli helppo ratkaisu, todellakin. Olin asianajaja. Työssäni olin nähnyt liian usein, mitä viha voi aiheuttaa ihmisten mielissä ja ruumiissa. Viha oli surmannut juuri kuusi minulle eniten maailmassa merkitsevää ihmistä. Päätin, että tulisin käyttämään lopun elämääni – kestäköönkin se vain muutamia päiviä tai monia vuosia – jokaisen tapaamani ihmisen rakastamiseen.’” Ritchie lisää tähän kertomukseen: ”Rakastaa jokaista ihmistä – tämä oli se voima, joka oli pitänyt miestä yllä kaikissa koettelemuksissa. Sen voiman olin kohdannut ensin teksasilaisessa sairaalassa, ja vähitellen opin, missä Jeesus Kristus tahtoi säteillä lävitse, olipa ihminen siitä tietoinen tai ei.”

 - Sergei O. Prokofjev

......

Tämän tarinan Bill Cody sai minut kyyneliin. Ajatuskin siitä, miten hämmästyttävä hänen reaktionsa ja ratkaisunsa oli tuossa traagisessa tilanteessa saa todella pysähtymään. Ja millaiset voimavarat ihmissielu voikaan saavuttaa vain täydellisen anteeksiannon kautta! Millaisen sisäisen valon ja rauhan ulkoisista olosuhteista riippumatta ihminen voi sisältään löytää. Pysähdyin tämän tarinan myötä jälleen ajattelemaan anteeksiannon todellista merkitystä. Sitä, että kysymys ei todellakan ole pelkästään siitä, että antaa anteeksi toiselle jokin itseensä kohdistuneen "vääryyden" vaan siitä, että antaessaan anteeksi täysin ja puhtaasta sydämestään, antaa anteeksi koko ihmiskunnalle, kaikkeudelle ja myös itselleen. Ja että antaessaan todella anteeksi, voi löytää juuri tämän kirjassa kuvatun Kristuksen itsestään, ilmentää todellista rakkautta kaikkkialle ja kaikille ympärillään. Rakastaa jokaista kohtaamaansa ihmistä jokaisessa hetkessä.

Avainsanat: anteeksianto, Sergei O. Prokofjev, kristustietoisuus

Ajatuksia anteeksiannosta

Keskiviikko 7.10.2009 klo 12.50

Anteeksiannon teema nousee elämässäni esiin kerta toisensa jälkeen. Olen pohtinut usein, mitä anteeksianto ihan oikeasti minulle merkitsee. Ymmärränkö oikeastaan sen todellista merkitystä? Olen huomannut myös, että sen jälkeen, kun olen päättänyt ryhtyä "Luojan oppilaaksi" ja syventyä ajatuksella Ihmeiden Oppikurssin päivittäisiin harjoituksiin, näitä anteeksiannon tilanteita, upeita mahdollisuuksia, on alkanut ilmaantua arkeeni aivan yhtenään. Onko niin, etten aiemmin vain ole huomannut tätä näkökulmaa vai onko erilaiset haasteet elämässäni todella lisääntyneet kurssin aloittamisen jälkeen? Luulen, että näkökulman muutos on todennäköisempi syy.

Olen ennenkin kohdannut elämässäni monenlaisia haasteita: ihmissuhde koukeroita, hyökkääviä näkökulmia, kyseenalaistamista (mikä on itse asiassa oikein hyvä asia..), ristiriitoja, epävarmuutta, avuttomuuden tunnetta jne jne. Kuitenkin tässä hetkessä kaikki elämän tilanteet näyttäytyvät minulle jotenkin uudessa valossa. Jokainen sielu, jonka kohtaan tuntuu tärkeältä ja tarkoituksenmukaiselta, jokainen arkipäiväinenkin haaste elämässä vaikuttaa jollain tavalla erilaiselta, epätodelliselta, kuin katselisin elokuvaa tai saippuaooperaa ja näyttelijät ja roolit vain vaihtuvat ajoittain. Kuin olisin itse pikemminkin tämän elokuvan katsoja ja vain havainnoisin tai tarkkailisin ulkopuolelta kaikkea tapahtuvaa. Kuitenkin tiedostan selkeästi myös sen, että olen itse eräs tämän elokuvan roolihahmoista ja näyttelen omaa osaani antautuen täysin tarinan luomalle kokemukselle.

Jos itse olen sekä katsoja että näyttelijä niin ovatko kaikki muutkin roolihahmot myös? Kuka on tämän elokuvan ohjannut tai kuka tehnyt käsikirjoituksen, jonka mukaan elokuva etenee? Minä itsekö? Luojako? Vai onko kaikki täysin sattumanvaraista improvisaatiota? Voisinko halutessani vaihtaa kanavaa ja katsoa eri elokuvaa ellen pidä tästä, jota paraikaa seuraan? Missä on kaukosäädin!?!  :)

Olen havainnut, että ehkä perimmäinen tarkoitus tässä elämän elokuvassa on se, että kohtaa erilaisia ihmisiä, tilanteita ja haasteita, jotta voisin oppia todellisen anteeksiannon merkityksen. Että oppisin antamaan välittömästi anteeksi kaikille "kanssanäyttelijöilleni" sen, että he ovat osa tätä näytelmää. Enhän mitenkään voi syyllistää ketään siitä, että hän tekee työtään ja näyttelee oman roolinsa täydellisesti käsikirjoituksen mukaan. En voi syyllistää itseänikään, sillä olenhan itsekin vain osa samaa käsikirjoitusta. Syytänkö siis käsikirjoittajaa? Kuka on kirjoittanut tämän kurjan leffan? Haluaisin muuttaa pari kohtaa tästä tarinasta..

Kunnes muistan, että todellinen anteeksiannon oivallus on juuri tässä: Minun tulee antaa anteeksi ainostaan itselleni se, että luulen tätä elokuvaa todellisuudeksi ja oivaltaa, että kaikki on oikeasti jo anteeksiannettu. Tai pikemminkin, ettei oikeasti ole olemassa mitään anteeksiannettavaa. Koko elokuva ja kaikki sen hahmot ja juonenkäänteet ovat koko ajan olleet minun itseni ja mieleni luomaa harhaa. Kun olen valmis hyväksymään tämän näkökulman, voin alkaa harjoittamaan anteeksiantoa ihan oikeasti joka hetkessä ja säteilemään täydellisesti sitä valkeutta itsessäni, jota tämä todellinen anteeksianto minussa paljastaa.

Tämä valkeus on meissä jokaisessa. Tämä vapautunut täydellinen rauha ja tasapaino on meissä jokaisessa. Anteeksiannon mahdollisuus on meissä jokaisessa. Tulee vain muuttaa näkökulmaa ja ottaa käyttöön kaikki upeat anteeksiannon mahdollisuudet, joita tämä elokuva meille tarjoaa ja ottaa vastaan todellinen tehtävämme, anteeksianto, jota jokainen meistä on täällä oppimassa. Anteeksianto tästä näkökulmasta saa valkeuden paljastumaan sisimmästämme ja täydellisen varmuuden ja sisäisen rauhan asettumaan epävarmuuden tilalle. Jos pystyt tavoittamaan tämän ajatuksen edes hetkeksi tässä päivässä, sisäinen säteilysi pääsee loistamaan todellista olemustaan ja rauha vallitsee mielessäsi.

Avainsanat: anteeksianto, elämän näytelmä

Rakkauden siemeniä

Perjantai 2.10.2009 klo 0.15

Viime aikoina olen luonut itselleni useita toinen toistaan haastavampia elämän tilanteita. Hetkittäin on ollut sellainen olo, ettei millään jaksa pysyä valossa. Kuin oman mieleni pimeät verhot olisivat laskeutuneet silmieni eteen ja koko kaikkeus olisi alkanut yhtäkkiä näyttää oudon harmaalta ja synkeältä. On tullut syksy.

Joka syksy jokin suuri "sisäinen karhu" minussa alkaa hiljaa kuiskutella, että pitäisi alkaa kerätä vararavintoa talven varalle ja valmistautua nukkumaan pimeän ja pitkän talven yli, joka jo aivan näinä hetkinä kolkuttelee ovella. Tunnen itseni väsyneeksi ja paljon vähemmän säteileväksi kuin yleensä. Kuitenkin kokemuksesta tiedän, että vaikka nukkuisin kuinka paljon tämä tunne ei mene ohi. Kysymyksessä ei ole fyysinen väsymys tai unen puute. Yhteys Äiti Maahan ja luontoon vain kertoo olemassaolostaan. Luonto valmistautuu jälleen uuteen kuolemaan, lepoon ja sisäänpäin kääntymiseen, jotta sitten keväällä voisi taas nousta uuteen kasvuun ja kukoistukseen. Joka vuosi luonto kulkee "kuoleman porttien" läpi ja aloittaa jälleen uuden matkan kohti ylösnousemusta ja uudelleen syntymää. Ja ihminen kulkee kollektiivisesti tässä luonnon kiertokulussa mukana vaikkei sitä aina ihmisyyden tasolla tiedostaisikaan. Kuitenkin juuri sysky on usein ihmisille sisäänpäin kääntymisen ja henkisen latautumisen aikaa. Alkaa hiljentymisen ja sisäänpäin suuntautuvan kasvun aika.

Tänään päätin aktiivisti luoda lisää valoa ja virtaavuutta eräälle arjen muutokselle, joka on viimeaikoina tuntunut energiataolla jämähtäneen myös tähän syksyn harmauteen. Aloitin luomalla itseeni lisää valoa ja harmoniaa sydämen pyhän tilan kautta. Loin ympärilleni turvallisen ja kirkkaan valon tilan, jonka keskellä koin olevani. Yhtäkkiä tunsin olevani kuin kaunis kultainen siemen. Tunsin, miten olin tämä pieni uinuva siemen jonkin itseäni suuremman voiman kämmenellä. Tunsin, miten lempeästi ja rakastavasti tämä valtava voima minua piteli. Tunsin, miten hellästi Hän minut istutti multaan ja hoivasi: lannoitti ja kasteli. Aloin kasvattaa voimakkaita juuria syvälle mullan alle ja vähitellen versota kohti valoa. Kasvatin paksun, kauniin rungon ja tuuheat oksat, jotka levisivät harmonisesti joka suuntaan. Olin kasvanut kauniiksi ja vahvaksi puuksi, jonka oksat kantoivat hedelmää ja jonka lehdet liikkuivat hiljaa tuulessa ja jonka rakkaus kutsui ympärilleen lepäämään monia. Olin täydellisen vakaa ja tyyni, versonnut rakkaudesta ja hellästä huolenpidosta. Rakkauden puu.

Sitten havahduin hetkeksi mediatiivisestä tilasta. Tajusin, että tässä on jälleen aivan loistava työkalu arjen työkalupakkiin! Otin tietoisesti ajatuksiini tässä valon tilassa sen arjen "ongelman", jolle olin toivonut luovani lisää valoa ja virtaavuutta. Visualisoin tämän asian myös tällaiseksi kultaiseksi siemeneksi. Otin tämän siemenen kämmenelleni ja katsoin sitä suurella rakkaudella. Kylvin siemenen hellästi multaan ja kastelin ja ravitsin sitä kaikilla tavoin. Seurasin rakkaudella, miten kylvämäni siemen alkoi itää, miten sen varsi kasvoi vahvaksi ja vankaksi ja miten sen oksat levisivät kauniisti joka suuntaan. Hoidin lempeästi tätä puuta kunnes koin sen olevan täydellisen rakkauden ilmentymä, laajentunut ja harmoninen.

Tämän jälkeen otin tietoisuuteeni myös joitakin henkilöitä, jotka liittyivät tähän asiaan ja tilanteeseen. Visualisoin myös heidät kauniiksi kultaisiksi siemeniksi Luojan puutarhaan. Kylvin heidät ja rakkaudella hoidin ja hellästi kastelin ja ravitsin. Katselin, miten myös he alkoivat versoa ja kasvaa, miten kauniiksi he kaikki kasvoivatkaan ja miten vehreä oli koko Luojan puutarha, jossa tämä kaikki tapahtui. Oli juuri sopivasti auringon valoa, rakkautta, vettä ja lämpöä. Ja kaikki mitä kylvin, puhkesi upeaan kasvuun ja kukoistukseen. Vain Luojan puutarhassa voi kylvää todellisen rakkauden siemeniä. Vain Jumalan puutarhuri saa aikaan tämän valtavan ihmeen, uuden syntymän ja kasvun ihmeen meissä jokaisessa. Olin aivan sanaton tämän kokemuksen myötä.

Kokemuksen jälkeen jatkoin päivän askareita tavalliseen tapaani, kunnes parin tunnin kuluttua soi puhelin ja minulle kerrottiin, että tämä asia, jolle valoa lähdin luomaan, oli nyt liikahtanut eteenpäin. Minulle kerrottiin, että asia tulisi vihdoin etenemään toivotulla tavalla. Ja samassa muistin päivän opetuksen, jonka aamulla luin Ihmeiden Oppikurssista: Minulla on oikeus ihmeisiin. En voinut kuin nauraa ja iloita siitä, miten nämä arjen ihmeet ilmentyvät elämässäni lähes reaaliaikaisesti. Miten helppoa on todellisuudessa selviytyä arjen haasteista, kun luottaa korkeamman voiman ohjaukseen ja antautuu niille työkaluille, joita Luoja meille tarjoaa. Miten helposti asiat alkavat järjestyä, kun vain uskallan päästää niistä irti ja luovuttaa ne Pyhän Hengen ratkaistavaksi.

Olen yhtäkkiä taas vapaa syksyn harmaudesta ja näen ympärilläni syysauringon upean loiston. Näen kaiken kirjavat puut ja kujeilevan tuulen, joka soittaa hiljaa iloista sävelmää luonnon valmistautuessa unten maille. Olen jälleen kulkenut sumun läpi ja tavoittanut jotakin omasta todellisesta olemuksestani. Pilvet väistyvät ja aurinko valtaa mieleni jokaisen sopukan.

Lue lisää »