Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Isälle

Sunnuntai 11.11.2018 klo 18:57

Mitä isä tai isyys minulle merkitsee? Jostain syystä elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko menettäneet isänsä varhain tai jotka ovat muista syistä eläneet ilman isän fyysistä läsnäoloa arjessa valtaosan elämästään. Itsellänikään ei ole oikein kunnollista ymmärrystä siitä, mitä kaikkea isyys voisi elämässä parhaassa tapauksessa tarkoittaa. Varmasti hyvän isyyden perusta olisi ainakin läsnäolo ja kommunikaatio kuten minkä tahansa muunkin hyvän ihmissuhteen perustana on. "Turvallinen" on sana, joka itselläni tulee ensimmäiseksi mieleen, kun mietin millainen toivoisin isän olevan, jos voisin valita. Hyvä isyys on myös ymmärtävää ja kärsivällistä. Samoista elementeistä kai isyys lopulta kostuu kuin hyvä vanhemmuuskin. Luottamuksesta ja siitä, että elämän haasteista päästään eteenpäin yhdessä hyväksyen kummankin vajavuudet ja keskeneräisyys ihmisenä. Nämä asiat eivät tunnu katoavan vaikka ikää on tullut lisää ja haasteet ovat vuosien saatossa muuttaneet muotoaan.

Toisaalta henkisestä näkökulmasta koen, että sisäisesti isyys on minulle kuin järjen ääni - se alkulähteen vakaa voima, joka virtaa meissä jokaisessa. Isien viisaus on se, joka luo uutta elämänenergiaa ja kohottaa kohti laajempaa tietoisuutta. Voima, jonka kautta kaikkeuden viisaus virtaa ja tietoisuus on olemassa. En kyllä osaa sanoa, mistä kaikesta tämä "määritelmä" kumpuaa mutta näin itse olen kokenut. Isyys on myös maskuliinista energiaa minussa, joka kestää elämän myrskyissä ja kantaa yli heikoista hetkistä. Lempeän, herkän ja intuitiivisen minäni vastavoima, jota tarvitaan, jotta luovuus olisi tuottavaa ja jotta olisi voimia jatkaa eteenpäin elämässä.

Monelle henkiselle ihmiselle sana "isä" tarkoittaa kenties myös jumalaa tai jumaluutta kaikessa olevassa. Jotakin korkeampaa voimaa, joka on yhteytemme ykseyteen. Itse koen tämän kuvaamani voiman aika neutraalina ja jatkuvasti läsnäolevana virtana, en niinkään perinteiseen jumalkäsitykseen tai maskuliinisuutteen liittyvänä vertauskuvana. Vain uutta luovana energiana ja olevana.

Ihmisyydessä tarvitsemme henkisen ja psyykkisen kehityksemme kannalta kokemuksia sekä isyydestä että äitiydestä - malleja vanhemmuudesta. Ilman, että nämä vanhemmuuteen liittyvät kokemukset välttämättä henkilöityisivät tiettyihin henkilöihin isänä tai äitinä. Tarvitsemme mallia välittävästä läsnäolosta, turvallisuudesta ja luottamuksesta, jonka pohjalta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi. Koen, etten itse ole saanut ihan parhaita eväitä elämälle tästä näkökulmasta ja sen huomaa usein arjessa omassa pyristelyssäni vanhempana. Oma keskeneräisyys on kuin puuttuisi toinen jalka vanhempana olemisesta. Sitä nilkuttaa tilanteesta toiseen parhaansa mukaan mutta kovin usein löytää itsensä maasta polviltaan kokien epäonnistumista ja riittämättömyyttä. Ei löydä tietä ulos loputtomien haasteiden sokkelosta, joten välillä tekee mieli luovuttaa ja vain antaa periksi. Sitä toivoisi kai salaa itse yhä olevansa lapsi tai teini, joka ei ota vastuuta mistään ja ulkoistaa omat ongelmansa muiden syyksi. Että joku muu ottaisi sen isän tai äidin roolin, vetäisi rajat ja taistelisi vanhemmuuden eturintamalla arvostavan käytöksen puolesta loputonta taistelua. Ottaisi syliin ja lohduttaisi, kun väsyttää. Kuuntelisi ja ymmärtäisi, kun voimat on vähissä.

Haluan omistaa tämän kirjoituksen omalle isälleni ja pukea jotenkin sanoiksi sen, että olemme kaikki yhtä keskeneräisiä. Että minäkin koetan kyllä parhaani vaikka kommunikaatio ei aina sujukkaan välillämme eivätkä vastaan tulevat asiat ole aina helppoja. Ja että joskus toivon, että ihmissuhteita olisi mahdollista korjata puolin ja toisin yhtä suoraviivaisesti kuin vaikka rikkoutuneita esineitä. Voisi järjestellä sekaisin hajonneet palaset ja liimata ne takaisin loogiseksi kokonaisuudeksi - koota uudelleen ehjäksi esineeksi. Ihmissuhteissa hajonneet palaset vain ovat välillä kovin vaikeita tavoittaa ja vielä vaikeampia korjata. Hyvä alku on kai kuitenkin se, että ottaa sen ensimmäisen askelen ja tarttuu siihen palaseen, jonka pystyy näkemään. Nostaa sen rakkaudella pöydälle tarkasteltavaksi ja pyytää anteeksi. Kohtaa nöyrästi sekä toisensa ihmisinä että kunkin hajonneen palasen yksi kerrallaan.

Toivon, että joskus koittaa se päivä, että ymmärrän olla viisaampi suhteessani sinuun ja uskallaan nähdä oman osuuteni sekaisin menneiden palasten kasassa. Toivon, että me molemmat löydämme rohkeutta tarttua liimaan ja palasiin, joista uusi alku voi lähteä syntymään. Että vielä joskus näemme yhteisen polkumme ehjänä ja tartumme toisiamme kädestä. Että voimme kulkea eteenpäin anteeksiannon ja kiitollisuuden voimin sekä yhdessä löytää sen todellisen päämäärän, jota kohti kuljemme tässä elämässä. Hyväksyen olevan ja kaiken koetun sellaisena kuin se on. Hyväksyen toisemme ja itsemme.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isyys, voima, keskeneräisyys, anteeksianto, tietoisuus

Keskeneräinen

Torstai 29.8.2013 klo 14:54

Blogin "kesäloma" on takanapäin ja syksyiset taivaan värit saavat ajatukset taas heräämään. Olen vuosien varrella huomannut, että aika ajoin tauko on paikallaan - niin kirjoittamisessa kuin kaikessa muussakin elämän sisällössä. Hiljaisuuden hengittäminen. Oleminen. Ihmettely.

Sellaisista ainesosista ainakin minulla syntyy uusia oivalluksia. Eilen koetin iltakävelyllä ihmetellä syksyisen maiseman kauneutta ja hengittää (tukkoisesta nenästä huolimatta) kotimaisen luonnon tuoksua. Nauttia ja kiittää puhtaasta hengitysilmasta, josta saamme täällä Suomessa yhä laajalti nauttia. Mietin sitä, miten erilaisissa mittasuhteissa asiat elämässä lopulta ovat. Miten suurelta ja merkittävältä voi yhdessä hetkessä tuntua vaikka keskelle jalkakäytävää jätetty koiran kakka. Tai miten pieneltä tuntua kokonainen sontavuori, jos vastapainona on esimerkiksi oma terveys, aito ystävyys tai läheisen ihmisen kuolema. Samalla tavoin kuin koko maailmankaikkeus näyttäytyy yhdellä tasolla pienen pienenä sisäisenä universumina - niin se toisesta näkökulmasta on laajempi ja äärettömämpi kuin koko ihmisrodun käsityskyky yhteensä. Kuitenkin on kyse koko ajan samasta kaikkeudesta ja samasta todellisuudesta. Ainoastaan näkökulma on eri.

Harjoittamallani kiitollisuudella on ollut kummalliset vaikutukset elämääni: Yhdessä hetkessä kiitollisuuden "taikapöly" saa aikaan ihmeellisiä käänteitä ja suoranaisia ihmeitä arjessa. Toisaalta taas kiitollisuuden unohtaminen pudottaa maan pinnalle nopeammin kuin mikään muu aiemmin kokeilemani tekniikka. Unohduksen todella huomaa ja se tapahtuu heti. Sitten onkin vain itsestä kiinni ummistaako silmänsä ja korvansa tällaisilta "tipahduksilta" vai palauttaako ajatukset takaisin kiitollisuuden taikamaailmaan.

Valaistumisen polulla ehkä mikään muu ei ole niin havahduttavaa kuin oma keskeneräisyyteni. Omat harhailevat ajatukseni. Sen tiedostaminen, ettei tällä matkalla ole alkua eikä loppua. On vain matka. Nyt-hetki tällä matkalla ja ehkä utuinen aavistus matkan päämäärästä. Kartta ja kasa kompasseja, jotka kaikki näyttävät eri suuntaan. Se fakta, että juuri tämä "keskeneräinen minä" tekee tätä matkaa ja rakentaa samalla polkua eteenpäin itse itselleen. Luulee joskus olevansa "pitkällä" - toisinaan taas montun pohjalla - ja kuitenkin on vain "matkalla". Ei sen enempää eikä vähempää. Matkalla eteenpäin. Matkalla itseeni. Ja myös matkalla koko kaikkeuteen. Keskeneräisenä ja samalla myös täydellisenä. Täydellisenä tähän hetkeen.

Valitsen tänään olla kiitollinen myös omasta keskeneräisyydestäni ja matkasta, jonka varrella voin nuuhkia syysilmaa. Tai sitten vaikkapa keräillä niitä koiran kakkoja :)

1 kommentti . Avainsanat: valaistumisen matka, keskeneräisyys, oivaltaminen