Lauantai 23.4.2022 klo 22.11
"Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta."
Viime viikkoina minua on johdatettu menneisyyden kuviin, lapsuusajan kauniisiin hetkiin ja muistoihin. Lapsuuden valokuvia katsellessani pysähdyin pohtimaan sitä muutosta, jonka itsessäni näen noiden kuvien kautta. Jo hyvin pienenä vauvana ja leikki-ikäisenä kuvissa minusta huokuu syvä luottamus ympäröivään maailmaan, avoin katsekontakti ihmisiin minun lähelläni ja jokin sellainen ulospäin suuntautuneisuus, jota en muista itsessäni koskaan olleen. Ajan jatkumossa on nähtävissä se, miten erilainen olemus minusta huokuu noin kuuden tai seitsemän vuoden iästä alkaen. Kasvoille on laskeutunut tuosta eteenpäin kovin vakava ilme, aavistus huolta, vastuuta ja jotakin sellaista, jota en osaa sanoittaa. Hiljaisuus ja spontaanin hymyn sijasta varauksellisuus ympäröivää maailmaa kohtaan.
Eräs läheiseni totesi hiljattain, että vasta nyt aikuisena, läheisen menettämisen ja luopumistyön myötä hänelle on alkanut muodostua aivan uudenlainen minäkuva ja aidommin omia muistoja menneestä. Muistoja ilman muiden ennakkoasenteita, valmiiksi tehtyjä määrittelyjä ja muiden kokemusten värittämiä tulkintoja itsestä sekä menneestä. Ilman mielipiteitä ja toisten rakentamia perustuksia minuudesta ja elämän tapahtumista.
Minusta tuo oli huikea oivallus ja tärkeä kysymys pohdittavaksi. Määritämmekö itsemme tai jopa valtaosan lapsuuden ja nuoruusajan muistoistamme sen kautta, mitä vanhempamme tai muut läheiset meistä ja maailmasta ajattelevat? Kenen muistot menneestä ovat oikeastaan totta vai onko niin, ettei ihmisyydessä vallitse yhtäkään kokemusta, joka olisi totuus. Jokainen ajatus ja tulkinta koetusta värittyy oman tai jonkun toisen aiempaa kokemuspohjaa vasten. Jokainen muisto on yhtä paljon valetta kuin on osa totuudesta. Koska jokainen yksilö luo omat muistonsa ja kokee kunkin hetken yksilöllisen mielenmaiseman ja maaperän pohjalta, myös samasta kokemuksesta ja hetkestä syntyy useita erilaisia muistoja. Ja vain kuulemalla ja havaitsemalla jokaisen yksilöllisesti erilaisen tulkinnan, voi päästä lähemmäs totuutta tuosta hetkestä. Vain yhdistämällä kaikki mukana olleet palaset syntyy kuva tuon hetken koko kokemuksesta.
Yksilöinä meidän muistomme ovat aina vääristyneitä, subjektiivisia ja vajavaisia. Yhdessä näemme laajemmin ja syvemmälle ihmisyyteen. Oli jotenkin järkyttävää havahtua tähän ajatukseen. Että minunkin muistoni ovat vain pisara meressä. Minun kokemukseni virtaavat samassa joessa jokaisen saman hetken eläneiden kanssa ja kykenen näkemään vain pienen oman kohtani virran kuohunnasta. Minun koko omakuvani on muodostunut tuon jatkuvasti muuttuvan ja erilaisten tulkintojen vääristämän peilin kautta. Muistoni ovat osa tuota loputonta moninaista tulkintojen virtaa ja olen määritellyt itseni lapsuudesta lähtien tuon täysin epätotuudellisen heijastuman valossa. Minuuteni on kuin kangastus, jonka olen rakentanut ihmisyyden vääristyneiden kuvien aavikolle.
Onko sitten olemassa totuudellisia muistoja? Onko ihmisyydessä edes mahdollista tavoittaa totuutta tai aitoja muistoja? Jotenkin haluaisin ajatella niin, että kunkin yksilön kokema aito tunne on totuus. Lapsuuden kuvissa voin nähdä aidon hymyn tai aidon jännityksen tunteen jouluaattona. Voin nähdä myös epäaidon ja hiukan väkinäisen hymyn, jossa totuus on nähtävillä lapsen katseesta. Sen, että tuon kokemuksen hetkellä on vallinnut tunne, jota en haluaisi muille paljastaa. Kumpikin kokemus on tuon pienen ihmisen totuus. Tunne, jota ei voi kätkeä. Tunne, jonka tuo hetki nostaa pintaan on totuus ja vasta katsellessani tuota hetkeä kuvan välityksellä luon tulkinnan ja syntyy muisto. Luon jonkinlaisen vääristymän totuudesta. Totuus asuu tässä hetkessä, ihmisyyden syvimmissä tunteissa sekä siinä, ettemme koskaan näe koko totuutta. Näemme vain oman pienen säikeemme muistojen virrasta.
Silti juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen näistä lapsuuteni kuvista sekä menneisyyden monista sävyistä. Olen kiitollinen myös rajallisesta havaintokyvystämme ihmisinä, koska vajavaisuutemme yhdistää meitä ja auttaa meitä ymmärtämään toisiamme. Minusta on oikeastaan hienoa huomata jälleen, ettei yhtä ainoaa totuutta ole olemassa edes omasta elämästämme ja että olemme jokainen täsmälleen yhtä paljon väärässä kuin oikeassakin.
Muistomme ovat osa meitä mutta yhtäaikaa ne ovat osa jotakin laajempaa kuvaa ihmisyydestä. Heijastumia meistä ja maailmankaikkeudesta. Muistojen virtaan minä sulaudun - osaksi mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa