Sunnuntai 18.9.2016 klo 16.53
Vuodenaikojen vaihtuminen ja etenkin syksy saa pysähtymään. Vuoden kääntyessä kohti viimeistä neljännestään sitä alkaa pohtia millaiselta tämä vuosi on tähän asti näyttänyt, mitkä tunteet jäävät päällimmäiseksi pintaan, kun mennyttä kesää ja alkuvuotta tarkastelee. Usein juuri nyt - tässä hetkessä - kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Vuoden kuluessa monet kipua ja joskus kyyneleitäkin nostattaneet kokemukset ovat löytäneet paikkansa sisäisessä kokemusmaailmassa. Asiat ovat päätyneet oikeisiin mittasuhteisiin isossa kuvassa.
Jotenkin luontaisesti sitä alkaa kääntyä kohti sisintään ja jonkinlaista sisäisten prosessien vaihetta. Kuten puut ja muutkin monivuotiset kasvit alkavat valmistautua talveen. Alkaa elää säästöliekillä ja kerätä voimia talven pimeiden kuukausien varalle. Ladata viimeisiä auringonsäteitä ja lämpöä syvälle ytimeen, jotta energiaa riittäisi aina seuraavaan kevääseen saakka.
Tällä hetkellä tuntuu, että tämän kuluneen vuoden tärkein opetus on ollut se, että pitää muistaa olla itselleen lempeä. Muistaa, että viisaus karttuu pienistä palasista koettua elämää ja ettei sellaista elämänvaihetta olekaan, ettei joskus tekisi vähän kipeää. Kuin koko elämäni ajan rakentaisin tiilitaloa ja tukevia perusteita, joiden varassa kasvan lisää, oivallan ja opin uutta. Koen ja ihmettelen. Ettei ole tarkoituskaan elää elämäänsä kovin pikaisesti valmiiksi tai löytää vastauksia kaikkiin kysymyksiin samalla kertaa.
Oivallukset asettuvat paikoilleen kuin yksi tiili kerrallaan ja kunkin kokemuksen väliin tarvitaan jotain kevyempää - kuin laastia, jolla isommat elämän kivet pysyvät tukevasti paikoillaan. Jotkut kokemukset ovat pyytämättä tupsahtaneet elämään vauhdilla ja ilman, että on ehtinyt kunnolla sulatella kaikkea kokemaansa. Nämä "tiilet" ovat jääneet vähän ilmaan ja ovat ehkä vähän huterasti kiinni kaikessa muussa koetussa. Kuin ne odottaisivat uudelleen prosessointia ja sitä sopivan vahvuista laastia, jolla kokemukset istuvat perustuksiin tukevammin. Oivalluksia ja tunteita, jotka saavat mittasuhteensa vasta sen jälkeen, kun aikaa on kulunut ja on löytänyt jotain uutta ymmärrystä kaikelle koetulle. Vasta sitten, kun näkee isomman kuvan ja "elämän tiilitalon" yksi kokonainen seinä alkaa hahmottua. Vasta isolla pinnalla tarkasteltuna kipeimmätkin asiat saavat todellisen merkityksensä ja kauneuden, joka syntyy vasta valmiista kokonaisuudesta. Rauhan ja levollisuuden suhteessa kuhunkin koettuun palaseen.
Ainakin itse olen huomannut kovin usein toivovani vastauksia haastaviin tilanteisiin aivan liian pikaisesti. Kuin yksi "viallinen tiiliskivi" saisi aikaan sen, että haluan valmiiksi kerrallan koko seinän. Toivon jonkun muun tulevan elämääni tarjoamaan talopakettia, jotta ei itse tarvitsisi elämäänsä rakentaa. Kärsivällisyys on aina ollut se vaikein laji kaiken oivaltamisen poluilla. Valaistumista minkään asian suhteen ei vain ole tarjolla elementtiseinien muodossa. Koko juju on siinä, että olemme täällä rakentamassa uutta kuvaa omasta itsestämme, maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mitä koemme. Rakentamassa rakkaudellisempaa suhdetta itseemme ja jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen tai tilanteeseen. Löytämässä ison kuvan kautta rauhan kullekin tiiliskivelle, oli se sitten miten rapistunut tai hutera tahansa. Isossa kuvassa jokaiselle palaselle on paikkansa. Kivulle, sairaudelle ja epävarmuuden tunteillekin. Arvostamattomuudelle tai sanallisille hyökkäyksille. Pelolle ja luottamuksen puutteelle. Jokaiselle iloiselle ja ihanalle kokemukselle aivan yhtä lailla kuin niille ikävämmille hetkillekin elämässä.
Ehkäpä ne vaikeimmat asiat elämässä ovat sellaisia tiiliskiviä, joita ei ole tarkoituskaan heti asettaa siistiin riviin muiden kokemusten kanssa. Ehkä on tarkoituskin jäättää välillä muutama kivi kasaan odottamaan myöhempää elämänviisautta tai laajempaa tietoisuutta, jonka kautta palaset näyttävät erilaisilta kuin ennen. Nämä tyhjät kohdat elämän seinässä ovat kuin ikkunoita, joiden kautta voi havainnoida ja nähdä oman itsensä eri kerrokset. Uuden ja vanhan minän samalla kertaa - ilman, että sokaistuu liiasta kiireestä tai vauhdista. Tarkoituksella tyhjäksi jääneitä kohtia ja vastaamattomia kysymyksiä, jotka saavat merkityksensä joskus myöhemmin elämässä. Laajemmasta näkökulmasta käsin ja viimeistään sitten, kun tätä kaikkea tarkastelee sielutasolla "ylhäältä käsin" elämän fyysisen vaiheen jälkeen. Näkee vastaukset avoimeksi jääneisiin kysymyksiin ja merkityksen myös sellaisiin kokemuksiin, joiden tarkoitus on elämän varrella jäänyt oivaltamatta. Sisäinen rauha ja luottamuskin syntyvät lopulta pala kerrallaan - isoja asioita on tarkoituskin työstää pieninä palasina.