Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Kuolevainen

Sunnuntai 7.2.2016 klo 12:04

Alkuvuosi on vierähtänyt aivan käsittämättömän nopeasti! Arki imaisee mukaansa kuin navakka tuulenpuuska ja ennen kuin huomaakaan, sitä ollaan jo matkalla kohti kevättä, valoa ja uutta kasvun kautta. Perinteisesti talvi on merkinnyt minulle sisäänpäin suuntautuvaa ajanjaksoa ja syvää kaipuuta lepoon. Sisäistä "talvea" omalla henkisellä matkallani. Usein myös omat pimeät hetket ajoittuvat juuri talveen ja toisaalta myös parhaat sisäiset oivallukset syntyvät näiden "pimeiden" hetkien kautta kulkiessa - talven pysähtyneisyyden ja riittävän levon myötä.

Viime viikot ovat kuljettaneet minua kohti toistuvia vastoinkäymisiä, haasteellisia tilanteita eri ihmisten kanssa ja myös syvemmälle kohti omaa sisintäni. Eräänä aamuna töihin ajellessani kuulin radiosta Johanna Kurkelan kappaleen "Kuolevainen" ja havahduin miettimään tuon laulun sanoja aivan uudesta näkökulmasta:

"Vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy, mä vapisen niin kuin jokainen, ihminen -kuolevainen. Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy, mä hajoan niin kuin jokainen, ihminen, -kuolevainen..."

Miten ihmisyyden matkalla, sitä niin helposti arvostelee jonkun toisen näkökulmaa tai toisten ihmisten tekemiä valintoja. Miten valitettavan usein, rakkauden näkökulman väistyessä jäljelle jää vain pelkoa ja epäluottamusta - ja tilalle tulee tunne siitä, että hajoaa kaiken epävarmuuden ja oman sisäisen pimeyden painosta. Toisaalta, kun ajatuksen kääntää toisin päin: miten paljon myötätuntoa, luottamusta, sisäistä rauhaa ja aitoa eheyttä syntyykään rakkauden tilan säilyttämisen kautta. Vaikka rakkaudellisen näkökulman säilyttäminen ei aina todellakaan ole helppoa tai se ei tapahtuisi spontaanisti ensimmäisenä reaktiona (tunteena) johonkin ikävään tai pelottavaan asiaan, tuon rakkaudellisemman tilan tavoittelu kannattaa taatusti. Edes hiukan myötätuntoisemman ajatuksen löytäminen tai toisen ihmisen todellisuuden salliminen hyväksyen vie aina kohti ulospääsyä. Kohti valoa ja sisäistä kevättä - havahtumista omista pelon vääristämistä tunteista..

Ihmisyyteen kuuluu se, että välillä elämässä tulee vastaan sairautta, ikäviä tapahtumia, vahingossa aiheutettuja mutkia matkaan jne. Kaikki ne kuitenkin ovat olemassa siksi, että ainoastaan niiden kautta voimme nähdä oman sisäisen tilamme sen hetkisen "kestävyyden". Kykenemmekö kerta toisensa jälkeen antamaan anteeksi, näkemään valoa myös synkimmässä vastoinkäymisessä, näkemään toivoa sairauden tai väsymyksen keskellä ja myös sen kykenemmekö oikeasti päästämään irti? Vai takerrummeko pelon vallassa näihin ikäviin elämän vaiheisiin ja niiden pinnalle nostamiin inhimillisiin tunteisiin. Aina on mahdollista päästää irti ja aina on olemassa jokin toisenlainen näkökulma, jota en vain juuri sillä hetkellä ja siinä tunnetilassa kykene huomaamaan.

Syyttely, katkeruus tai arvostelu eivät ainakaan vie kohti valoisampaa aikaa. Sisäisen rauhan hetkellinenkin tavoittaminen, anteeksiannon, sallivuuden ja luottamuksen tunteen palauttaminen pieninäkin askelina vievät kohti rakkautta -kuolemattomuutta ja ykseyttä kaikkien näiden inhimillisten kokemusten taustalla. Valoa, joka ei ole kadonnut mihinkään - ainoastaan luottamus sen olemassaoloon on ollut kadoksissa. Kohti uloskäyntiä, joka johtaa takaisin virtaavampaan tilaan ja laajempaan näkemykseen.

Oivalluksen ydin taisi siis olla siinä, että koetan tästedes taas muistaa olevani ihmisenä kuolevainen ja omaavani ajoittain kovin rajallisen näkökyvyn elämästä sekä toisaalta sen, että ainoastaan oma sisäinen pelkoni tai epävarmuuteni voivat vääristää sitä kuvaa, jonka näen tästä kaikkeudesta. Lopultahan näen vain itseni ja kaikki ne lukemattomat "peilikuvat" omasta sisäisestä tilastani kulloisessakin tilanteessa. Kuin kävelisin ihmisyyden matkaa läpi sokkeloisen peilitalon ja olisin hetkittäin epävarma siitä, mikä noista kaikista kuvajaisista olikaan se alkuperäinen ja oikea minä.

Itsensä kohtaaminen myös niiden peilikuvien kautta, joista minua katsoo takaisin se syvästi väsynyt, surullinen ja pelokas minä, on vain osa tätä ihmisyyttä. Matkaa, jota myös elämäksi kutsumme. Ja onneksi tiedän, että jossain kohtaa tuolla merkityllä polulla tulee taas vastaan myös se sellainen peilisali, jonka peileistä heijastuu iloinen, luottavainen ja ehjä minä. Kauniita kullattuja kehyksiä, joista näen terveyttä, rakkautta ja myötätuntoa. Halauksia ja ilon kyyneleitä.

Kommentoi kirjoitusta.