Keskiviikko 12.9.2012 klo 15.25
Siitä onkin jo hetken aikaa, kun viimeksi "lamppu syttyi" ja iski kirjoittamisen kipinä. Tänään se kuitenkin tapahtui ja oivallus suorastaan vaati päästä kirjalliseen muotoon ja tänne muidenkin luettavaksi.
Päivän "valaistumisen" kokemus liittyy jälleen myötätuntoon ja sen ymmärtämiseen toisenlaisesta näkökulmasta. Meistä jokainen elää omaa elämäänsä sisäisen todellisuutensa ja omien ajatustensa kautta. Kukin elämän kokemus ikäänkuin suodattuu kokijansa ymmärryksen ja maailmankuvan kautta. Kuulostaa aika itsestään selvältä mutta jokin näissä "subjektiivisissa silmälaseissa" sai minut pysähtymään ja pohtimaan tänään sitä, mikä sitten oikeasti on perimmäinen totuus ylipäätään mistään asiasta koska aina on olemassa lukematon määrä erilaisia kokemuksia ja tulkintoja näistä kokemuksista? Onko minun "todellisuuteni" sen aidompi tai todellisempi kuin jonkun toisen? Miksi joku yksittäinen tapahtuma voi olla yhdelle mitätön ohikiitävä hetki ja jollekulle toiselle suuri ja merkityksellinen? Jotta oikeasti kykenisin ymmärtämään jonkun toisen kokemusmaailmaa tai sisäistä tilaa, minun tulisi kyetä asettumaan hetkeksi pois omasta kokemusmaailmastani. Onko tämä edes mahdollista?
Myötätuntoa voin kokea paljonkin siltä pohjalta, miten hyvin tai huonosti kykenen kuvittelemaan, mikä tämä toisen ihmisen kokemusmaailma on. Voin verrata toisen kokemusta omiin aiempiin kokemuksiini ja niiden herättämiin tunteisiin itsessäni. Usein tämä tapahtuu täysin alitajuisesti ja huomaamattamme. Oma sisäinen maailmani kuitenkin vaikuttaa ja tulee aina vaikuttamaan siihen, miten ymmärrän ympäröivää maailmaa. Vaikka asettuisin täysin mielikuvissani jonkun toisen kokemukseen tai asemaan, omat tunteeni nousevat kuitenkin minun itseni kokemien aiempien elämänkokemusten pohjalta.
Aika usein tuntuu, että juuri tämä oma kokemus, minun sisäisen maailmani värittämä tunne tai tapahtuma on se "todellinen" ja etenkin, että juuri minulle tapahtuneet asiat ovat jotenkin suurempia tai merkityksellisempiä kuin jollekulle toiselle tapahtuneet asiat. Niin helposti huomaan arjessa kokevani, että olen valtavan väsynyt tai uupunut kaiken kokemani alle. Että juuri minun painolastini on monin verroin suurempi kuin monen muun yhteensä. Miten usein kuulenkaan lapseni suusta, että "Et sinä äiti tajua - et vaan voi ymmärtää!" tai että "Kukaan ei ikinään voi ymmärtää miltä minusta tuntuu!" No mutta juuri näinhän me kaikki oikeastaan koemme. Että se minun oma kokemukseni on jotenkin ainutlaatuinen ja erityinen verrattuna kaikkien muiden ihmisten kokemuksiin. Että minun yksinäisyyteni on täydellisempää kuin jonkun muun. Tai että, kun minä olen menettänyt läheisen ihmisen, ei kukaan voi käsittää minun suruani ja tyhjyyttäni. Minun tyhjyyteni on tyhjempää kuin sinun tyhjyytesi!!
Tänään sitten juuri tämä ajatus alkoi minua huvittamaan koska tässä hetkessä tajuan, että myötätunnon saavuttaminen on samaan aikaan sekä äärettömän tärkeää että täysin mahdotonta. Ei minun tarvitsekaan ymmärtää kaikkea sinun tai jokun toisen kokemaa. Ei minun tarvitse edes yrittää asettua jonkun toisen sisäiseen maailmaan. Minun tarvitsee vain pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan ympäröivää maailmaa. Riittää, kun olen läsnä ja ymmärrän sisäisesti, että meidän jokaisen sisäisessä kokemusmaailmassa on aivan yhtä hämmentävää. Myötätunto syntyy myös siitä, että hyväksyy itsessään tämän hämmennyksen. Hyväksyy sen, että minun ymmärrykseni on rajallinen ja että olemme jokainen syntyneet tänne maan päälle ikään kuin eristettynä toisistamme sellaisten "virtuaali silmälasien" avulla, että koemme niiden takana olevamme jokainen täysin yksin ja erilaisia kuin kaikki muut.
Voimme helpottaa arjessa tätä yksinäisyyden harhaa ja myötätunnottomuuden illuusiota jakamalla avoimesti kokemuksiamme ja tunteitamme niin itsellemme kuin ehkä toisillemmekin. Voimme sanoa ääneen sen, että myös minä koen olevani täysin "pihalla". Ja että minäkään en aina jaksaisi elää tätä elämää. Silti olen taas tässä ja kirjoitan tätä tekstiä. Koska jälleen pieneksi hetkeksi valot syttyivät ja koin oivalluksen. Minun sisäisessä "tyhjyyden" ja "yksinäisyyden" tilassani syntyi ajatus. Joku minua isompi napsauttti valokatkaisijasta valot päälle ja yhtäkkiä näin tämän pienen asian hyvin kirkkaasti ja selkeästi. Ehkä jossain seuraavassa hetkessä saatan tämän ajatuksen kadottaa ja unohtaa mutta sitä suurempaa on oivaltamisen ilo, kun sen jälleen tavoitan.
Se mihin arjen tasolla voin vaikuttaa ja mihin olisi hyvä ainakin pyrkiä on, etten ainakaan tarkoituksella tekisi omista kokemuksistani sen suurempia tai merkityksellisempiä kuin ne ovat. On aina aika ajoin tärkeää palauttaa mieleen itselleen asioiden todelliset mittasuhteet. Muistaa, että joku toinen on koenut varmasti jotain saman kaltaista kuin sinä - ja että isommasta mittakaavasta katsottuna on varmasti sellaisia, jotka ovat kokeneet jotain paljon kamalampaa tai henkisesti järisyttävämpää kuin se, mikä tässä hetkessä tuntuu itselle maailmanlopulta.
Tärkeintä kaikesta on muistaa, että jokainen kokemus on tarkoituksenmukainen. Jokainen vaihe elämässä on olemassa siksi, että saisit mahdollisuuden kasvaa ja ymmärtää syvemmällä tasolla
itseäsi. Kaikista suurinta myötätuntoa on myötätunto itseään kohtaan. Kaikista suurinta armoa on antaa itselleen anteeksi se, että omat kokemusesi ovat sinun subjektiivitsen silmälasiesi läpi katsottuna juuri sellaisia kuin mihin tällä hetkellä parhaimmillasi kykenet. Pitää vain hetkesi ottaa lasit nenältä, puhdistaa ne ja katsoa uudelleen. Maailma voi sen jälkeen yllättäen näyttää aivan toisenlaiselta!