Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Kaunis pieni maailma

Maanantai 19.3.2012 klo 12:12

Näin keväällä tulee usein sellaisia hetkiä, jolloin suorastaan häkeltyy ympäröivän maailman kauneudesta ja luonnon ihmeellisestä kyvystä herätä uuteen kasvuun. Kevään kauneus valtaa joka solun ja tunkeutuu tietoisuuteen kaikkien eri aistien kautta. Jokaisesta vuodenajasta löytyy varmasti omat kauneuden hetkensä ja parhaat puolensa mutta ainakin minulle keväässä on ollut aina jotakin erityisen maagista. Ikään kuin itsekin heräisin pitkästä talviunesta ja tapahtuisi jokin vuosittainen uudelleen syntymä kohti seuraavaa sisäisen kasvun kerrosta minussa itsessäni.

Jostain syystä on viime aikoina muutenkin ollut ajatuksissani usein käsite kauneudesta ja olen pohtinut, mitä kauneus oikeastaan merkitsee. Sanotaan, että "kauneus on katsojan silmässä" ja myös, että jokainen oleva asia ja olento on omalla tavallaan kaunis. Sama pätee varmaan myös kevääseen: joku näkee keväällä vain lumihangen alta paljastuvat roskat, koiran jätökset ja katoavan valkeuden, lumisen maan vähitellen muuttuessa kuraiseksi ja pölyäväksi pinnaksi. Toinen näkee lisääntyvän auringon valon, pajunkissat ja tuntee sielussaan kevätaamun nousevan auringon luoman toivon ja kaikkeuden häkellyttävän voiman. Luonnon kauneus ainakin riippuu täysin siitä, mihin asioihin katseensa kohdistaa. Suurin kauneus on aina yksittäisessä hetkessä, kun pysähtyy ja oivaltaa olevansa taivaallisen kauneuden ympäröimänä -oli sitten mikä vuoden aika tahansa.

Muistan itse nuoruudestani sellaisen teinityttöjen välisen keskustelun, jossa pohdimme muitakin ystävien välisiä syviä salaisuuksia ja eräs ystäväni kysyi minulta arastellen, pidänkö häntä kauniina. Muistan, miten vilpittömästi saatoin ylistää häntä ja kertoa, että mielestäni hän oli valtavan kaunis ja sellainen klassisella tavalla hyvin viehättävä nuori nainen. Keskustelu kääntyi luonnostaan jossain vaiheessa toisin päin ja kun tuli ystäväni vuoro kertoa minulle, pitikö hän minua kauniina, muistan miten vaivaantunut hän oli ja hän sanoi hetken harkittuaan, että hänen mielestään minussa on jotain sellaista sisäistä kauneutta, joka säteilee syvältä sydämestä ja jota ei voi mitenkään sanoin selittää ja että sellainen kauneus on paljon arvokkaampaa kuin mikään ulkoinen kauneuden muoto ikinään. Koin epävarmana teininä tämän tilanteen hyvin noloksi. Tuli sellainen olo, että ystävä ei pystynyt sanomaan suoraan, etten ole hänen mielestään lainkaan kaunis vaan hän koetti keksiä epätoivoisesti jotain diplomaattista sanottavaa ja ikäänkuin lohdutti, ettei sen ole niin väliä vaikken oliskaan kaunis.

Nyt yli kahdenkymmennen vuoden jälkeen ymmärrän tilanteen täysin toisin. Näen, miten tärkeän asian tämä ystäväni siinä hetkessä minulle opetti ja miten kauniisti hän tilanteessa sanansa muotoili. Sisäinen kauneus on todellakin monin verroin arvokkaampaa kuin mikään "visuaalinen harha" omasta tai toisen ulkoisesta olemuksesta. Todellista kauneutta on se, että uskaltaa olla aidosti oma itsensä ja säteillä kanssakulkijoilleen sitä upeaa valoa, jota sisimmässän kantaa. Meistä jokainen on pohjimmiltaan hyvin kaunis ja äärettömän säteilevä. Joskus ihmismieli vain hämmenyksissään kätkee tämän kauneuden jonnekin pinnan alle ja siten hukkaa yhteyden tähän todelliseen osaan itseä. Voisin jopa nähdä tässä hetkessä tuon nuoruusmuistojen tilanteen niin, että tämän ystäväni kautta Luoja tai korkeampi viisaus meissä kertoi minulle yksinkertaisen totuuden mutten itse ollut siinä hetkessä vielä valmis sitä ottamaan vastaan. Esitin kysymyksen, johon sain totuudellisen ja upean vastauksen mutta valitsin siinä hetkessä yhä pitää kiinni pinttyneestä mielen luomasta käsityksestäni siitä, mitä kauneus on. Onneksi tulee aina uusia mahdollisuuksia oivaltaa ja oppia!

Nyt olen kulkenut pitkän tien tuon tapahtuman jälkeen, niin fyysisesti kuin myös sisäisesti itseni kanssa. Olen lukemattomat kerrat kuullut vastaavia tilanteita oman tyttäreni ja hänen ystäviensä kautta, kun he leikeissään ja keskusteluissaan vertailevat toisiaan tai aikaansaannoksiaan. Olen huomannut, että eräs hyvin tärkeä osa todellista sielun kauneutta on se, että muistaa aina aika ajoin muistuttaa lähimmäisiään siitä, miten kauniita he ovat ja miten kaunis on meitä kaikkia ympäröivä maailma. Vastuu tämän kauneuden virran jakamisesta on meillä jokaisella. Olemme jokainen täällä siksi, että voisimme peilata itseämme ja sisäistä tilaamme jokaisen kohtaamamme sielun kautta. Mitä auliimmin jaamme kauneutta ja sisäistä valoamme, sitä enemmän kauneutta ja valoa näemme myös ympäröivässä maailmassa ja lähimmäisissämme.

Joskus pieni ystävällinen lause toiselle ihmiselle saa tuon upean sisäisen kauneuden syttymään loistoonsa. Lämmin viesti ystävälle voi olla vaikka vain kaksi sanaa mutta, jos juuri nuo sanat saavat vastaanottajan tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi, ne saavat aikaan myös kauneutta. Sisäinen valo syttyy hyvin pienestä kipinästä! Meistä jokaisella on aina mukanaan tuo taianomainen "sytytin", jolla lähimmäisensä valon saa tulvimaan ulos kuorestaan. Tuo maaginen sytytin ei tarvitse polttoaineekseen muuta kuin sen, että muistamme sitä käyttää. Sanomme tai teemme jotain sellaista, joka saa toisen hyvälle mielelle. Olemme vain läsnä, kun toinen sitä tarvitsee. Avaamme sylimme halaukseen tai katsomme silmiin. Ja todellakin: kauneus on katsojan silmässä. Ihan konkreettisesti. :) Kauneus on myös yksilön ajatuksessa. Ja ystävän kosketuksessa. Kauneus on kaikkialla ja kaikessa, kun vain muistamme katsoa.

Ei muuta kuin aistit auki ja kauneuden kipinät kiertämään! <3

Kommentoi kirjoitusta.