Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Enkeleitä ja Ferrareita

Keskiviikko 8.6.2011 klo 23:23

Olin tässä yhtenä päivänä lapseni kanssa matkalla sovittuun tapaamiseen vieraalla paikkakunnalla ja päästyämme lähelle päämäärää huomasin, että ennalta saamani osoitetieto ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Ajelimme vielä jonkin aikaa toiveikkaina ympäriinsä alueella mutta jouduimme lopulta tunnustamaan, että olimme täysin eksyksissä. Lapselleni hyvin tärkeän tapaamisen sovittu ajankohta lähestyi jo uhkaavasti ja ilmapiiri autossa alkoi selvästi kiristyä. Kuin huomaamatta annoimme pelolle vallan ja unohdimme hetkeksi luottamuksen.

Jostakin kummasta mieleeni putkahti kuitenkin aivan sekunnin murto-osaksi ajatus siitä, että kun kerran koemme olevamme pulassa, meidän tulee yksinkertaisesti vain pyytää apua. Ja samassa kun tämä ajatus vilahti mielessäni, näin tyhjällä kadulla yhtäkkiä iäkkään naisen kävelevän meitä vastaan. Pysäytin auton ja kysyin neuvoa tältä äärettömän herttaiselta ja ystävälliseltä rouvalta. Hän osasi heti kertoa suunnan ja tarkat ohjeet paikkaan, jota olimme epätoivoisesti etsineet. Kiitin häntä sydämeni pohjasta ja koska meillä oli jo melkoinen hoppu, lähdimme saman tien ajamaan hänen neuvomaansa suuntaan. Jostakin syystä samalla hetkellä tyttäreni vilkaisi omalta puoleltaan auton sivupeiliin ja alkoin hihkua, että "äiti, äiti.. Se ystävällinen mummeli katosi aivan yhtäkkiä!" Ja todellakin, kun katsoin taakseni kadulle, jota pitkin olimme ajaneet vasta noin kymmenen metriä, se oli jälleen täysin autio ja tyhjä. Ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi koskaan meitä vastaan kävellyt. Pohdin hetken aikaa erilaisia vaihtoehtoja, mihin tämä ystävällinen rouva olisi voinut kadulta kadota mutten lopulta keksinyt mitään loogista vastausta. Ei ollut yhtään poikkikatua tai pusikkoa mihin tämä ihana "mummeli" olisi voinut salaman nopeasti poiketa.

Tyttäreni oli aivan haltioissaan ja ilmoitti heti, että tämän iäkkään rouvan täytyi olla "mummeli-enkeli", joka tuli meidän avuksemme koska olimme eksyksissä. Ehdimme sovittuun tapaamiseen ja etenkin tyttäreni koki vielä myöhemminkin, että tämä "mummeli" oli yhä hänen matkassaan auttamassa ja tukemassa meitä, että tapaaminen sujui parhaalla mahdollisella tavalla. Loppujen lopuksi koen, että on aivan sama oliko tämä meitä auttanut rouva fyysinen ihmisolento vai henkimaailman opas - tärkeintä minulle oli se, että hänen kauttaan koimme molemmat jälleen todellisen arjen ihmeen. Konkreettisen esimerkin siitä, miten omat ajatuksemme realisoituvat todellisiksi kokemuksiksi aivan silmänräpäyksessä ja myös siitä, että apua on tarjolla, kunhan vain muistan sitä pyytää puhtaasta sydämestäni.

Viime aikoina olen muutenkin työstänyt paljon suhdettani lapseeni ja koettanut olla rehellinen itselleni sen suhteen, millaisia työkaluja minä hänelle äitinä olen elämän varrelle antanut. Voisi sanoa, että suhteeni tyttäreeni on aina ollut hyvin haasteellinen ja melko räiskyvää laatua. Olemme aina olleet toisillemme se kaikista paljastavin peili ja koen, että tuomme molemmat toisissamme esiin sen, mitä emme itsesämme haluaisi nähdä. Varmaan juuri siitä syystä olen saanut lahjaksi juuri hänen kaltaisensa tyttären - jotta saisin mahdollisuuden kohdata itseni joka päivä täysin "alastomana" ja kaunistelematta. Jotta näkisin itsessäni sen, mitä en missään tapauksessa haluaisi paljastaa. Jotta saisin täydellisen mahdollisuuden kasvaa ja oppia yhä enemmän itsestäni.

Vaikea kuvitella, miten tyttäreni mahtaa kokea tämän samaisen äiti-lapsi-suhteemme, saati miten hän kenties kokee tämän haasteellisen yhteytemme sitten, kun on joskus itse aikuinen ja katsoo elämäänsä taaksepäin. Vain aika lopulta näyttää ja tärkeintä onkin kai se, että koen itse tekeväni joka hetki parhaani ja samalla opin kaiken aikaa jotakin uutta. Oman lapseni kautta olen löytänyt aivan uuden tason nöyryydestä ja löytänyt myös sisimmästäni monta kipeältä tuntuvaa kohtaa. Hänen kauttaan saan joka päivä mahdollisuuden parantua ja kasvaa ehjemmäksi. Olen tässä hetkessä tästä kaikesta aivan äärettömän kiitollinen!

Luin eräästä lehdestä viime viikolla kirjoituksen, jossa äiti kysyi psykologian asiantuntijalta neuvoa hyvin tempperamenttisen lapsensa kasvatukseen. Tästä kirjoituksesta syntyi omassa päässäni ihana helpotuksen tunne ja jonkinlainen vapautuminen sisäisesti. Minulle tuli mieleen verrata lapsia erilaisiin autoihin (toivottavasti kukaan ei ota hernettä nenään näin kummallisesta rinnastuksesta) ja siitä, miten luonnollisesti sitä osaa suhtautua eri tavalla erilaisiin autoihn: jos satut omistamaan pienen auton, joka tyytyy vähään ja kulkee tasaisesti samaa vauhtia riippumatta siitä ajetaanko taajamassa vai moottoritiellä, sitä ei sen enempää vaadi ja tätä pientä autoa pitää arvossaan juuri siksi, ettei se useinkaan temppuile tai jätä tielle. Toisaalta jos yhtäkkiä saat allesi matalasti murahtelevan urheiluauton, joka kiihtyy nollasta sataan muutamassa sekunnissa, sitä varmaan siinä ratin ja penkin välissä istuessaan suhtautuu tähän ärhäkkään kiituriin aivan eri otteilla kuin aiemmin mainitsemaani pikkuiseen "kauppakassiin".

Lapseni suhteen tulee joskus mieleen, että miksiköhän olen valinnut tällaisen "Ferrarin" enkä sitä vähän tasaisemmin hyrräävää "perheautoa"? Ja samalla nousee ajatus, että niin kuin erilaisilla autoilla, niin näillä ihanilla lapsillakin on kullakin aivan oma tehtävänsä ja tarkoituksensa tässä maailmassa. Jos sattuu syntymään ylitsepursuavan tempperamentin kera, sitä varmaankin on myös tarkoitus käyttää johonkin matkan varrella. Ja että jokainen lapsi on aivan yhtä arvokas kuin joku toinen. Se, että sattuu syntymään vähän "Ferrarin" kaltaiseksi ei tee lapsesta sen hankalampaa tai huonosti käyttäytyvämpää verrattuna johonkin toisen laiseen lapseen. Meidän vanhempien tehtävänä onkin tunnistaa omassa lapsessamme se perusolemus, jollainen hän on ja käyttää työkaluja sitten sen mukaan onko tarkoitus "hienosäätää" 1.3 litran bensakonetta vai kenties 3 litran turbomoottoria.

Olen äärettömän iloinen omasta pikku "Ferraristani" ja opettelen joka päivä uusia taitoja ihmisenä, että oppisin paremmin ymmärtämään tällaisen ainutlaatuisen yksilön ominaisuuksia. Ehkä kenties jonakin päivänä vielä tirautan kyyneleen, kun huomaan, että tämä pikku "Ferrari" on löytänyt oman paikkansa ja tarkoituksensa elämässä. Kuka ties hän vielä hyvinkin tarvitsee elämässään vahvaa luonnettaan ja räiskyvää persoonallisuuttaan.    

Kommentoi kirjoitusta.