Tunteella kohti tuntematonta

Lauantai 1.9.2018 klo 23.54

Tunneköyhyyden kollektiivinen trauma yhdistää sukupolvia ja toisaalta avointa tunteiden ilmaisua pidetään inhimillisesti tavoiteltavana ominaisuutena. Tunteiden voimaa yhtäaikaa sekä ihannoidaan että pelätään. Luovilla aloilla ja luovuudessa ylipäätään tunteet ovat osa luomisen prosessia, elämyksellistä kokemusta ja lähde, josta uusia tuotoksia kumpuaa. Laulujen sanoitukset, melodian kulku tai runous olisivat köyhiä ja mitäänsanomattomia ilman tunteiden luomaa kokemuksellista maaperää. Ihmisyys erottuu monesta muusta elämän muodosta juuri tunteiden ilmaisukyvyn laajuuden ja tunteellisuuden kautta. Tunteet ovat osa meitä tiedostimme niitä tai emme.

Olen omassa elämässäni kokenut tunneköyhyyttä monella eri tavalla ja ajatellut pitkään olevani itsekin jollakin tavalla tunneköyhä yksilö. Useiden vuosien ajan olen kuvitellut olevani jotenkin viallinen ihmisenä, koska tunteiden kohtaaminen ja ilmaisu ovat tuntuneet vierailta sekä vaikeilta asioilta minulle. Olen menneinä vuosina ollut vuosien ajan sisäisesti suojautuneessa tilassa, jossa oikeastaan kaikki tunteet ovat olleet kätkettynä pinnan alle. Muistan, että nuoruudessa olen monesti havahtunut huomaamaan, miten haastavaa aitojen tunteiden ilmaisu minulle on ollut ja miten paljon helpompaa on ollut samaistuminen jonkun toisen ilmaisemaan tunnetilaan, muiden ihmisten tunteiden peilaaminen tai omien todellisten tunteideni kätkeminen syvälle sisimpään kuin aitojen ja rehellisten tunteiden ilmaiseminen jollekulle toiselle.

Tunneköyhässä ilmapiirissä on kasvanut varmasti moni meistä lapsuutensa mutta pysähdyin äskettäin miettimään, mikä on ollut minulle se avain, jolla nuo elämänkokemusten kasvattamat tunnelukot ovat elämän varrella avautuneet? Onko oma lapsi ollut se maaginen opettaja, joka on pakottanut minut kohtaamaan ja käsittelemään tunne-elämäni vajavuutta vai onko kenties päättyneen avioliiton käsittely vuosien saatossa ollut ratkaiseva askel? Takuulla nuo molemmat ovat olleet tärkeä osa matkaa tunneköyhyydestä itsensä ja tunteidensa hyväksymiseen. Suojakuorien purkaminen ei ole kuitenkaan tapahtunut hetkessä ja usein jokin elämän käännekohta tai oppimisen kannalta merkittävä ihminen on ollut avain. Luulen, ettei tunnemaailman rikkoutuneita siltoja voi korjata yksinään vaikka olisi psykologisesti tai henkisesti miten taitava tahansa. Tarvitaan reflektointia jonkun toisen yksilön kanssa, tarvitaan elämänkokemuksia, jotka nostattavat tunteet niin voimallisiksi, ettei suojakuori enää kestä. Tarvitaan joskus myös rikkimenemisen tunnetta, joka vapauttaa sinut irtipäästämisen tilaan. Oikeasti tunnemaailman suojakuoren murtuminen ei riko sinua vaan korjaa sielua mutta kulloisessakin hetkessä tuo murtumisen tilanne saattaa tuntua siltä, että minuus hajoaa. Ehkä kyse on siitä, että kontrolli ja ego hajoavat. Olen näin jälkikäteen tunnistanut elämässäni useitakin polkuja tunne-elämän suojamuurien toiselle puolelle: mm. luovuuden tilaan pääseminen, koskettavat musiikilliset elämykset, monenlaiset ihmisyyden kokemukset kuten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kohtaaminen, rehellisyyden ja avoimuuden lisääminen kaikessa kommunikaatiossa. Varmasti on paljon muitakin mutta rehellisyys ja kyky antautua ovat olleet näistä ehkä ne ratkaisevan tärkeät itselleni.

Mikä on juuri sinulle se herkkä kohta, jonka kautta oma sisäinen tunnemaailma aukeaa? Millaisten tilanteiden kautta olet elämässäsi omat sisäiset tuntemuksesi tavoittanut? Omalla kohdallani luulen, että tunteet ja niiden ilmaisun kirjo ovat lopulta avautuneet elämääni pienen pieni pala kerrallaan. Osin on ollut kyse kokemusten kautta tapahtuneesta oppimisesta, osin kyvystä päästää irti ja antautua tunteiden vietäväksi. Olen tietoisesti mutustellut omia tunteitani vuosien saatossa sisäisesti ja toisaalta olen sisäsyntyisesti reflektoinut itseäni tilanteissa, joissa olen havainnut tunteiden ilmaisun olevan minulle vaikeaa. Olen pysähtynyt miettimään, miksi juuri tämä asia tai tilanne on minulle niin hankalaa kohdata aidoista tunteista käsin. Miksi juuri tämä tilanne on nostanut kohtuuttoman suuren tunnepurkauksen pintaan tai toisaalta, miksi jokin tilanne ei ole tuntunut miltään vaikka muut samassa tilanteessa ovat kokeneet ja ilmaisseet isoja tunteita: iloa, surua, kiitollisuutta, yhteenkuuluvuutta tai vaikkapa kollektiivista suurta ylpeyttä onnistumisesta. Taannoin tutustuin myös kirjaan, jossa kokenut psykologi (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima) kuvaa näitä tunne-elämän suojakuoria ja menetelmiä, joilla sisäisten tunteiden kohtaamista voi itsessään työstää. Voin kirjaa lämpimästi suositella, koska teos kokoaa hienosti yhteen niin herkkyyden ominaispiirteitä kuin tunteiden kohtaamisen konkreettisia keinojakin.

Omat tunteeni ovat olleet nuorempana kuin syväjäädytettyinä suojakuorien alle ja toisinaan myllertäneet pinnan alla pääsemättä millään tavalla ulos. Samaan aikaan olen kuitenkin kokenut olevani erityisen herkkä aistimaan kaikkea näkymätöntä: esimerkiksi ilmassa leijuvia ajatuksia ja muiden ihmisten tunnetiloja. Erityisherkkyys on ollut lahja mutta myös yksi tunnemaailmaani vaikuttava ominaisuus. Tämän yhteyden oivaltaminen on ollut ainakin itselleni iso asia. Oivalluksen kautta on ollut helpompi hyväksyä omia vajavuuksiaan tunne-elämän puolella ja toisaalta on ollut mahtavaa huomata saman kolikon toinen puoli - herkkyydestä johtuvat erityiset ominaisuudet ja kyky olla sosiaalisesti läsnäoleva ilman ns. perinteisiä tunneilmaisun kykyjä.

Ilman tunneköyhyyden kokemusta en olisi se, joka olen enkä varsinkaan nykyhetkessä osaisi olla yhtä kiitollinen ja iloita uusista tunneilmaisun taidoista. Huomaan useasti havahtuvani ajatukseen, että koen syvää kiitollisuutta siitä, kun jonkin laulun sanoitus koskettaa minua ja huomaan kyyneleiden virtaavan. Koen myös syvää kiitollisuutta, kun jokin aiemmin täysin neutraalilta tuntunut asia saakin minussa aikaan tunnereaktion suuntaan tai toiseen. Tunteiden kirjo ei välttämättä vieläkään ole järin laaja mutta tunteiden syvyys on kaivautunut henkisen kasvun myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin. Sisäiset suojakuoret ovat ohentuneet ja luottamus tunteiden puhdistavaan voimaan on kasvanut. Herkkyys on yhä yhtä intensiivistä mutta nykyään sen kohtaa eri tavalla kuin nuorempana. Ei tarvitse suodattaa ja suojautua niin paljoa vaan voi antaa kaiken koetun vain virrata ilman pelkoa. On mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä juuri sellaisena kuin on!

Kasa lantaa ja muita tunteita

Lauantai 2.3.2013 klo 11.44

Kävin maailmaa avartavan keskustelun lapseni kanssa tässä kuluneella viikolla. Tunteista ja niiden ilmaisemisesta. Pysähtymisestä.

Tilanne lähti alkuun ihan arjen pienestä kriisistä; siitä, että olin luvannut tytölle 5€ omaa käyttörahaa kauppareissulle, koska lapsi oli sovitusti tehnyt erään työn, josta raha oli "palkkaa". Intoa puhkuen pieni ihminen tuli ostoksille mukaan, sanoi pärjäävänsä itsekseen ja tekevänsä valintaa sillä välin, kun minä teen ne tavalliset ruokaostokset. No, palasin jonkin ajan kuluttua ostoskärryt tankattuina ja tiedustelin, joko ollaan valmiita. Siinä kohtaa olikin jo pinnalla orastava ärripurri. Lapsi mutisi harmistuneena, ettei kaupassa ole mitään kivaa. Ja alkoi sättiä minua siitä, että koskaan ei saa mitään sellaista, jota oikeasti haluaisi. Että kaikki on ihan tyhmää ja minäkin olen typerä äiti jne.. Ihan sitä tavallista arjen murinaa siis.

No tällä kertaa sattui olemaan hyvä päivä. Ei ollut kiire mihinkään ja istuin siihen kaupan käytävällä olevalle penkille. Kysyin lapselta, että mikä sellainen asia mahtaisi olla, jota hän ihan oikeasti haluaisi? Tiedustelin, mistä hänen mielestään johtuu se, ettei sitä voisi saada? Lapsi siihen istuikin sitten minun viereeni penkille. Unohti hetkeksi, että piti kiukutella. Ja kertoi, että oli löytänyt jonkin tosi kivan keräilysarjan jutun, joka maksaisi 6€ ja harmittaa, että rahat eivät siihen riitä. Keskusteltiin siinä mm. säästämisestä ja siitä, että eihän se maailma taida tähän ongelmaan kuitenkaan kaatua. Päästiin lopulta sopuratkaisuun ja lapsi sai haluamansa tavaran. Lainasin euron ja lapsi ahkeroi lisää sen verran, että tuo pieni summa tulee takaisin maksetuksi.

Mutta - mikä oli tämän tarinan opetus? Kävimme tästä tilanteesta johtuen lapseni kanssa loistavan keskustelun siitä, miten paljon helpompaa meillä kaikilla olisi, jos pysähtyisimme vähän useammin kuuntelemaan itseämme. Pyrkisimme itse ensin määrittelemään itsellemme, että mistä kenkä oikeasti puristaa. Että emme aina tyytyisi siihen "elämä on perseestä" tai "kaikki ovat minua vastaan" ajatukseen. Vaan menisimme noiden ajatusten taakse. Määrittäisimme itsellemme sen aidon ja todellisen tunnetilan sekä etenkin syyn, josta tuo tunne johtuu. Ja vielä sujuvampaa arki olisi, jos oppisimme nuo omat tunteemme pukemaan järkeviksi sanoiksi. Koettaisimme parhaamme mukaan ilmaista toinen toisillemme ne tunteet, joita sisällämme on.

Helppoa se ei varmastikaan ole ja vaatisi jonkin verran kärsivällisyyttä ainankin tuo itsensä kuulostelu. Mutta uskon, että sitäkin antoisampaa elämämme olisi. Oppisimme taatusti enemmän itsestämme. Ja antaisimme toinen toisillemme aidosti mahdollisuuden paremmin ymmärtää itseämme. Niin yleistä kun onkin se, että sisäisesti koemme olevamme niin yksin ja eristettyjä omien tunteidemme kanssa. Koemme jokainen joskus sitä oloa, että "kukaan ei ymmärrä minua". Olemme katkeria tai ehkä surullisia siitä, ettemme tule ymmärretyksi. Syytämme tästä tilasta usein kaikkia muita paitsi itseämme. Pidämme muita ympärillämme olevia täysin sokeina näkemään sisäistä ahdistustamme tai kuuroina kuulemaan hätäämme. Luulemme, ettei kukaan voisi kuitenkaan ymmärtää - ja miten koskaan aidosti voiskaan ellemme anna siihen todellista mahdollisuutta.

Kuten ennenkin olen kirjoittanut, syntyy aito myötätunto siitä, että jollakin tavalla kykenee ymmärtämään toisen yksilön kokemusta. Tätä toistemme aitoa ymmärtämistä helpottaisi huomattavasti se, että olisimme avoimia ja rehellisiä itse omille tunteillemme. Osoittaisimme rakkautta toinen toisiamme kohtaan sen kautta, että jakaisimme keskenämme nuo syvät ja kipeätkin tunteet. Auttaisimme näin toinen toistamme kohti tätä myötätuntoa. Suurempaa lempeyttä ja hyväksyntää. Alkaisimme vähitellen käsittää, että kaikki se "tunneköyhyys" ja ihmiskunnan "kylmyys" onkin vain heijastusta siitä, miten vähän olemme itse yhteydessä omiin tunteisiimme.

Omakohtaisena kokemuksena on ollut se, että tunneköyhyydestä kasvaminen kohti oman itsensä avointa ja rehellistä ilmaisua on koko elämän mittainen prosessi. Osa ihmisyyttä ja ihmisenä kasvua. On niin helppoa latoa kaikki tunteet samaan nippuun, vaikka sen yleisen "pahan olon" tai pelon tunteen alle. Kätkeä osaksi jotakin epämääräistä kasaa joka on helpompi hyväksyä. Sanoa vain, että ei voi mitään, kun pelottaa. Tai minkäs teet, kun on koko ajan paha olo ja ahdistaa.

Tässä kohtaa pitäisikin kenties soveltaa taas sitä toista itselleni kovin rakasta opetusta. Laadunhallinnan ja työhyvinvoinnin näkökulmaa. Samat periaatteet toimivat monessa eri elämäntilanteessa. Että ei se auta lainkaan, vaikka kuinka moni sormella osoittaisi sitä vallitsevaa lantaläjää. Siinä se jököttää yhä vuoden tai kymmenenkin vuoden päästä, ellei yksilönä jokainen ota sitä talikkoa käteen ja ala lappaa. Omat tunnekasan syöverit on vain "lapioitava esiin" pala kerrallaan. Niin se lantakasakin pienenee. Pikku hiljaa. Jos on vain yksi ihminen siinä ison kasan äärellä lapion kanssa heilumassa, niin saattaa kestää vähän pidempään, jotta maa alkaa näkyä taas kasan alta. Parempi olisi, että tuota yhteistä isoa kasaa lapioitaisiin yhdessä. Toinen toistamme auttaen ja tukien. Vaikka välillä vähän tulisikin kuraa silmille. Ja hyvä on myös muistaa, että lapiohommissakin on ne lakisääteiset hengähdystauot ja että lomankin voi pitää aina silloin tällöin. Jotta jaksaa sitten myöhemminkin taas lapioida. Tässä maailmassa ei ole pelkoa siitä, että itsensä kanssa työt loppuisivat kesken. Korkeintaan aika, jos aloittaa kaivuuhommat vasta ikäihmisenä.