Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Valaistu blogi

Hiipuva valo..

Torstai 29.12.2016 klo 12.28

Vuoden vaihde alkaa olla käsillä ja olemme jo matkalla kohti kevättä, valoisampaa vuodenaikaa sekä uutta tuntematonta vuotta. Olen pohtinut useasti tämän marras-joulukuun pimeinä hetkinä, että miksi vuodesta toiseen olen niin kärsimätön? Miksi on yhä niin vaikea luottaa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja parhaalla mahdollisella tavalla, kunhan maltan pysyä tyyneyden tilassa ja kaikkeuden virrassa? Kaikkien näiden kokemusten, oivallusten ja henkisen kasvun jälkeen edelleenkin juuri kärsivällisyys on minulle kompastuskivi.

Eräänä aamuna pysähdyin ajattelemaan, että samankaltainen hermostuneisuus ja primitiivinen tunne jonkin puutteesta nousee esiin nälkäisenä. Käsivällisyys katoaa, hermot kiristyvät ja pienetkin asiat saavat aivan naurettavan suuret mittasuhteet. Tunnistan itsessäni aika usein samoja kaavoja myös ihmissuhteissa, oppimisessa ja itseni kanssa kasvamisessa. Että haluaisin saada kaiken valmiiksi heti, haluaisin ymmärtää nopeammin jonkin kokemuksen merkityksen elämässäni, haluaisin löytää uudesta tilanteesta heti sen, mitä olen oivaltamassa - en vasta sen jälkeen, kun olen menettänyt hermoni tai turhautuneena päästänyt irti tai pitkän ajan kuluttua, kun näen kokonaisuuden jostain laajemmasta näkökulmasta käsin. On suorastaan raivostuttavaa huomata olevansa joissakin tilanteissa yhä täysin lapsen kengissä, kärsimättömyytensä kanssa tuskaillen kuin uhmaikäinen, joka haluaa kaiken heti ja itse määrittelemällään tavalla. Sitä kiirehtii välillä kamalan "nälkäisenä" eteenpäin omalla polullaan, eikä malta odottaa, että asioiden merkitys ja todellinen luonne ehtisi paljastua. Kompastelee pimeässä yössä eteenpäin, kun ei malta odottaa aamun valkenemista..

Useasti olen saanut  huomata, että kärsimättömyydellä voi onnistua vesittämään hyvänkin ihmissuhteen tai asian elämässään. Malttamattomuus vääristää odotuksia ja sumentaa näkökenttää. Estää näkemästä asioita totuudesta ja korkeammasta näkökulmasta käsin. Antaa tarpeettomasti tilaa peloille ja aiemmin elämässä opituille toimintamalleille. Kiitollisuus ja arvostus taas palauttavat takaisin oikeille raiteille, siirtävät aikakoneen takaisin nykyhetkeen ja avaavat näkymän todellisuudelle. Kääntävät katseen takaisin kohti seuraavaa maalialuetta. Lopettavat malttamattoman hapuilun ja polulla harhailun.

Eilen iltakävelyllä ollessani syntyi myös toinen oivallus liittyen kärsivällisyyteen. Täysin pimeällä tiellä kulkiessani alkoi taskulampusta loppua patterit. Ainoa mukana kantamani valo hiipui ja lopulta sammui. Valon sai uudelleen syttymään virtakytkimestä mutta vain lyhyiksi hetkiksi. Pimeydessä aistit herkistyvät ja tuntui luontevalta jatkaa matkaa pimeässä ilman valoa. Mietin, että lamppu symboloi hyvin viime päivien mielentilaa. Sitä, että tässä vaiheesa vuotta patterit on aika loppu, kolme päivää kestänyt kuume ei lainkaan parantanut tilannetta vaan kirjaimellisesti olo on ollut kuin tuolla taskulampulla. Että vuoden viimeiset viikot ovat saaneet sisäisen valon ensin hiipumaan ja nyt viime päivät olen ollut täysin loppu. Sitä on jaksanut pieninä pätkinä kytkeä itseensä virran päälle mutta valo katkeaa hyvin nopeasti. Ja että juuri eilen ennen tuota iltakävelyä oli sellainen olo, että hyväksyn tämän voimattomuuden ja väsymyksen. Annan pätkivän lampun olla pois päältä ja sallin itseni vain levätä. Että pimeässä on ehkä sittenkin ihan hyvä olla. Vain olla ja antaa aistien terävöityä, kuumeen laskea ja "pattereiden" latautua.

Minussa taitaa olla sisään rakennettuna sellainen akkujärjestelmä, että jos fyysisen kehon akku tyhjenee se syö tyhjäksi myös henkisen akun yllättävän nopeasti. Ja sama myös toisin päin: kun mieli on maassa tai muuten henkiset voimat koetuksella, se heijastuu hyvin nopeasti myös fyysiseen puoleen ja keho pakottaa pysähtymään. Hyvä näin. Koetan loput lomapäivät käyttää viisaasti ja etsiä elämästäni uusia kiitollisuuden aiheita, muistuttaa itseäni siitä, että minulla on valtava määrä asioita, joista voin olla iloinen ja tyytyväinen. Että rauhan tila on minussa, kunhan muistan sen olemassaolon. Että NYT -hetki riittää, koska mitään muuta ei ole olemassa.

Avainsanat: kärsivällisyys, malttamattomuus, lepo, sisäinen rauha

Syvissä vesissä

Sunnuntai 16.8.2015 klo 12.03

Jälleen on ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa mutta joskus niitä taukoja vain tarvitaan, jotta alkaisi uusia ideoita itää. Monella tavalla on ollut hämmentävä kevät ja kesä. On ollut ehdottomasti tarpeen levätä, kerätä voimia ja puntaroida omia ajatuksiaan. Elämä on tuonut tullessaan uusia ennalta odottamattomia haasteita ja toisaalta haasteiden myötä myös paljon uusia ideoita ja oivalluksia. On ollut jälleen sellainen pitkittynyt sisäänhengitysvaihe ja uloshengitys on puolestaan matkan varrella vähän "ahtautunut" :)

Sitä on niin paljon helpompi ja mukavampi uloshengittää (jakaa) iloisia oivalluksia, omia saavutuksiaan tai elämän valoisia hetkiä kuin niitä arjen vaikeuksia tai uusia yllättäviä asioita, joiden äärellä tuntee itsensä pieneksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi. On helpompaa kätkeä sisälleen ja tukahduttaa sellaiset ajatukset ja tunteet, joita ei itsekään haluaisi myöntää. Uskotella itselleen, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai että "ei halua vaivata" läheisiään ja ystäviään jakamalla epävarmuuden, yksinäisyyden tai häpeän tunteita. Mutta ennen pitkään ihminen väsyy pidättelemään henkeään ja prosessoimaan sisäisessä maailmassaan avautuvia aiheita yksinään. Sisäisen tasapainon löytämiseksi on lopulta pakko hengittää myös ulospäin. Ei ainoastaan sen läheisimmän elämänkumppanin tai tärkeimmän ystävän läsnäollessa - vaan myös muiden ihmisten edessä, kaikkien joiden kanssa on arjen tasolla tekemisissä. On vaan oltava rehellinen niin itselleen kuin kanssaihmisilleen. Se vapauttaa ja voimaannuttaa...

Tärkein "uudelleenoivallus" tässä menneiden kuukausien aikana on ollut se, että minun pitää itse pitää itsestäni huolta kaikilla tasoilla. Sitä ei kukaan tee minun puolestani. Moni voi läheisensä puolesta olla huolissaan, olla tukena ja auttaa toista huolehtimaan itsestään - mutta viime kädessä meistä jokainen kantaa itse itsestään sen tärkeimmän vastuun. Minun itseni vastuulla on tehdä elämässä valintoja arjen tasolla ihan joka hetki ja jokainen tekemäni valinta (huomasinpa tätä valintaa tai en) vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti minun omaan hyvinvointiini. Vain minä itse voin vetää rajan, mihin asti jaksan tai joustan, vain minä itse päätän arjessa lepäänkö riittävästi ja vain minä itse teen joka hetki valintoja oman arvomaailmani ilmentämiseksi tässä elämässä. Myös se, että en priorisoi arjen tasolla tekemiäni asioita, on valinta. Arvomaailmaani ilmentävä valinta.

Olen viimeksi noin kymmenisen vuotta sitten ollut yhtä raadollisesti itseni äärellä pohtien syvimpiä kysymyksiä ihmiselämässä. Kuka minä olen ja mihin oikeastaan olen matkalla? Mitkä asiat minä ihan oikeasti arvotan tärkeimmiksi asioiksi elämässäni ja näkyvätkö nämä arvot minun arjessani? Vai ovatko tärkeiksi kokemani asiat ainoastaan tyhjiä sanoja monen muun joukossa tai pelkkiä idealistisia haaveita? Olenko minä yhä oikealla tiellä? Matkalla mihin...?

Luulen, että jokainen pysähtyy joskus pohtimaan omaa itseään ja oman elämänpolkunsa mutkia ja niin tietysti pitääkin. On vapauttavaa huomata, että monen monituisen vuoden jälkeenkin olen henkisen kasvun tiellä yhä yhtä vilpittömästi "pihalla" itseni kanssa. Vaikka paljon on sisäisellä tasolla tapahtunut, on paljon yhä mahdollisuuksia käyttämättä ja inhimillinen epävarmuuden tunne yhä tallella. Se pitää nöyränä ja pysäyttää.

Henkisestä polustaan olisi aika helppoa kirjoittaa itselleen eräänlainen CV: "Alussa olin tällainen ja ajatteluni on noista alkuvuosista kehittynyt ensin tähän ja sitten tuohon suuntaan. Olen matkan varrella käynyt tällaisia ja tällaisia kursseja sekä lukenut niitä ja näitä teoksia. Olen oppinut tuntemaan sen ja tuon henkisen suunnannäyttäjän, käynyt kuuntelemassa tuon ja tuon henkisen opettajan oppeja jne..." - Mutta entä sitten? Miten tämä kaikki kasvu ja upeat tekniikat näkyvät minun arjessani? Mitä olen sisäisesti saavuttanut niitä käyttämällä? Miten tämä muutos heijastuu minun elämääni - vai heijastuuko ylipäätään? Olenko sisäisesti näiden kaikkien kokemusteni jälkeen yhtään sen "viisaampi" tai tasapainoisempi kuin joskus aiemmin? Olenko nyt sen onnellisempi tai enemmän rauhaa huokuva?Ehkäpä kukin joutuu omalla kohdallaan etsimään vastauksia näihin kysymyksiin..

Pohdiskeluni lopputuotteena syntyi sellainen ajatus, että koska koko ihmiselämä ja kaikki oleva on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös tämä sisäinen tila (henkisen kasvun tila) muuttuu kaiken olevan mukana. Kenties paras tapa kuvata tätä elämää ja oman sisäisen tilani kehittymistä on jälleen lainata Willigis Jägerin sanontaa saman nimisessä kirjassaan "Aalto on meri". Eli jos maailmankaikkeus on meri, on minun sisäinen henkisyyteni kuin yksi aalto tuossa äärettömässä meressä monen muun aallon joukossa. Kun meri myrskyää, se vaikuttaa myös jokaiseen sen osana olevaan aaltoon ja toisaalta jokainen aalto sulautuu lopulta osaksi samaa ympäröivää merta. Ainoakaan yksilö tai yksilön henkinen tila ei siis voi olla koskaan erossa tuosta alkulähteestään (merestä), se on aina liikkeessä, elää ja kehittyy meren mukana.

Minun henkinen tilani ei siis ole jokin henkilökohtainen päämäärä, jota kohti voin pyrkiä tekemällä "oikeita" valintoja tai noudattamalla tiettyä strategiaa. Se on jatkuvasti muuttuva ja uudelleen muotoaan hakeva osa suurempaa kokonaisuutta. Minun henkinen tilani vaikuttaa kaikkeuteen ja kaikkeus sekä sen loputon aaltoileva liike vaikuttaa joka hetki minuun. Kaikki se rauha ja viisaus, jota tuo kaikkeuden meri pitää sisällään on minussa olemassa kaiken aikaa, on osa minun tietoisuuttani. Välillä, kun minun aaltoni ajautuu elämän tuulien matkassa karikolle ja rikkoutuu kiviä vasten, tuntuu kuin olisin yksin ja irrallaan tästä äärettömästä rauhan merestä mutta ennen pitkään aaltoni pisarat (ajatukseni) valuvat taas meren syliin ja huomaan olevani yhä samaa vettä, keinuvani edelleen tuulen ja muiden aaltojen matkassa. Olevani osa kaikeutta sekä sen ikuista ja tyynnyttävää rauhaa.

Avainsanat: sisäinen rauha, henkinen kasvu, Willigis Jäger, Aalto on meri

Oman elämäni vastuuviranomainen

Lauantai 1.3.2014

Viime vuosina olen yhä enemmän alkanut kiinnostua yksilön hyvinvoinnin ja työelämän menestyksen yhteydestä toisiinsa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että hyvinvoivat yksilöt menestyvät elämässään keskimäärin paremmin kuin ne, jotka sisäisesti kokevat olevansa uupuneita, epätasapainossa tai muuten vain omasta mielestään "vähemmän menestyviä" kuin mitä kenties haluaisivat olla. Tarkoitan pikemminkin sitä samankaltaisuutta, joka vallitsee menestyvän yksilön ja menestyvän organisaation välillä. Olisi oikeastaan kiinnostavaa tietää onko joku kenties joskus tutkinut tätä yhdenmukaisuutta ihmiselämässä..

Itse olen varsin useasti huomannut, että täsmälleen samat lainalaisuudet, jotka tekevät organisaatiosta tai työyhteisöstä menestyvän, ovat avaimia myös yksilötason hyvinvointiin ja menestykseen: avoimuus, rehellisyys, kyky luoda visioita ja päämääriä sekä kyky korostaa positiivisia asioita. Tärkeässä roolissa ovat jatkuva arvostus itseä ja muita kohtaan sekä kiitollisuus pienistä onnistumisista matkan varrella. Yksilötasolla kyky iloita ja olla kiitollinen onnistumisista omassa elämässään saa aikaan lisää onnistumisia ja toisaalta työyhteisössä kyky palkita ja tehdä näkyväksi jokainen menestyksen askel ovat edellytys sille, että hyvinvointi ja menestys saavat lisää tuulta purjeisiinsa. Uskon, että työyhteisön hyvinvoinnin ja henkilöstöjohtamisen näkökulmista näitä asioita on pohdittu ja myös tutkittu jo vuosikymmeniä mutta kenties aivan yhtä tärkeää olisi tunnustaa tämä sama näkökulma yksilötasolla ja ihmisyydessä.

Entäpä, jos johtaisin omaa itseäni samoilla periaatteilla kuin johtaisin työyhteisöä tai organisaatiota? Ottaisin omassa elämässäni käyttöön laadunhallinnan ja hyvän johtamisen käytänöt. Olisiko se mahdollista ja miten nuo "hyvän johtamisen" periaatteet näkyisivät yksilötasolla? Uskon vakaasti, että jos havainnoisin omaa elämääni systemaattisesti ja yhtä kylmän rehellisesti kuin yritysjohtajan tulee arvoida johtamaansa organisaatiota, olisi huomattavasti helpompaa tehdä päätöksiä ja luoda uusia päämääriä omassa elämässään. Yksilötasolla on aivan liian helppoa ummistaa silmänsä muutostarpeilta ja selitellä itselleen omia kipukohtiaan sillä perusteella, että on yksinkertaisesti helpompaa olla paikallaan. Yrityksen johtamisen kannalta tällainen stabiili tilanne ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Paikalleen pysähtyminen ja ongelmien väistely johtaisivat ennen pitkään toiminnan kannattamattomuuteen ja loppumiseen.

Ainakin minulle itselleni on ollut mullistavaa huomata, miten suuri muutos omassa sisimmässä ja konkreettisessa elämässä tapahtuu, kun alkaa tietoisesti luoda visioita, joita kohti päättää kulkea. Miten valtava voima onkaan sillä, että päättää ja alkaa visualisoida niitä konkreettisia keinoja ja "loistavia lopputuloksia" joita kohti toivoisi omassa elämässään kulkevan. Vielä voimallisempaa tuntuu olevan se, että aivan kuten työelämässäkin, myös oman elämänsä organisaation johtamisen tueksi alkaa kirjata näitä visioita, päämääriä, arvoja ja keinoja ylös paperille. Sanoa itselleen ääneen, esimerkiksi: "minä arvostan tätä ja tätä". "Minä kuljen tasapainoisena kohti tätä valitsemaani visiota". Kaikista tärkeintä tietysti on, että alkaa toimia sen mukaisesti, mitä on päättänyt ja visualisoinut. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikkeus alkaa erilaisia mahdollisuuksia heitellä polun varteen. Uskaltaa ottaa näistä erilaisista mahdollisuuksista kiinni ja seurata uusiakin polkuja, jos ne flowssa vastaan tulevat ja puoleensa vetävät.

Täsmälleen samoin periaattein johtaisin mitä tahansa organisaatiotakin. Päättäväisyydellä, rehellisyydellä, avoimuudella, uskalluksella ja vastuun ottamisella siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ehkäpä tässä tuli tiivistetysti sanottua ne kulmakivet, jotka usein puuttuvat omasta elämästäni silloin, kun tuntuu, että asiat tökkivät tai ovat jämähtäneet paikalleen. Minä itse olen oman elämäni organisaation "toimitusjohtaja". Minä itse olen oman elämäni yrityskonsultti ja vastuuviranomainen. Minä voin valita lakaisenko havaitsemani ongelmat maton alle vai päätänkö pyrkiä kohti muutosta ja vastuun kantamista. Se, mitä havaitsen niin työelämässä kuin omassa elämässäni on vain heijastus siitä, miten olen johtanut omia ajatuksiani, miten rehellinen olen ollut omille tunteilleni ja havainnoilleni. Kaunistelematon peilikuva minusta itsestäni.

Tuntuu, että tästä aihealueesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, koska asian pohtiminen saa innostumaan ja vetää yhä uudelleen puoleensa. Ehkäpä tässä on minun sisäisen organisaationi seuraava visio. Opas oman sisäisen organisaationi johtamiseen. Jälleen kerran yksi havainto siitä, miten täydellisesti olemme yhtä niin monella eri tasolla. Kaikki mitä tapahtuu sisäisessä mikrokosmoksessa minun sisälläni, tapahtuu myös ulkoisesti niin työelämässä, perhe-elämässä, yhteiskunnassa kuin maailmankaikkeudessakin. Eipä voi muuta kuin jälleen kerran hämmästellä tätä suuren vastuun määrää! :)

Avainsanat: hyvinvointi, elämän hallinta, sisäinen rauha, johtaminen, tasapaino