Talven valossa

Sunnuntai 3.12.2023 klo 11.18

Talven valo luo elämään ja ajatuksiin syvyyttä. Kaunista mystistä hehkua, jota ei ole mahdollista tavoittaa kuin keskellä kaamosajan kauneinta ydintä. Talven valo on kuin timanteiksi tiivistynyttä elämän virtaa, joka ei ehkä itsessään säteile kovin kirkkaasti valoa mutta heijastaa rakkauden ja toivon hippusia sitäkin upeammin. Talven valossa on mahdollista tavoittaa syvä ja aito yhteys toisiimme. Uudenlainen arvostus elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Rakkauden virta, joka ei ole riippuvainen auringonpaisteesta eikä vehreyden määrästä. Talven ytimessä syvenevä rakkaus on ihmeellistä sisäistä lämpöä, luottamusta ja kiireetöntä kohtaamista ilman vaatimuksia tai suorittamista. Sisäistä loistoa, joka jatkuvasti laajenee ja syvenee kohdatessaan toisen samanlaisen.

Keskustellessani rakkaani kanssa syntyi jälleen uudenlainen sanoitus koko elämän kattavalle toivolle ja luottamukselle. Aluksi tuo sanoitus oli kuin visuaalinen kuva, jossa kaksi erilaista uniikkia energiavirtaa kohtaavat yhtä luonnollisesti kuin villi puro virtaa syvään metsälampeen. Ympärillä kaikki oleva - täydellinen luonnon ja valon tasapaino. Tyyni metsä ja elämän vapaa hengitys. Ja tämän visuaalisen kuvan kautta sukellan yhä syvemmälle sinuun. Sinun soluihisi, sinun soluhengitykseesi ja lopulta sinun dna kierteisiisi. Minä kosketan sinua hellästi ja tunnen tuon ainutkertaisen ihmisyyden dna:n sinussa, joka piirtyy jokaiseen päivään erilaiseksi ja eläväksi kuvaksi rakkaudesta ja toivosta.

Minä piirrän sinun dna:si sormillani sinun pintaasi. Luon ihollesi ainutlaatuisen kuvan siitä uskomattomasta kauneudesta, jonka näen sinussa ja joka virtaa meidän välillämme. Kuin puro virtaa metsälampeen ja sulautuu yhdeksi. 

Talven valo on kuin revontulet yötaivaalla. Valoa ja eläviä sävyjä pimeydessä. Toivoa, joka lempeästi puhaltaa kuoleman pois maailmasta - meistä. Luonnon uinuessa syvässä talven horroksessa huomaan talven valon olevan täynnä näkymätöntä maagista elämää. Kristallisten valon hippujen tanssia, tyyntä syvää yhteyttä ja rakkautta vailla kiirettä tai pelkoa. Lempeää lempeä, sielujen dna:n kietoutumista toisiinsa ja sukeltamista syvälle toisiimme. 

Tässä upeassa talven valossa minun on hyvä olla. Vain olla ja kellua yhteisessä kuplassamme. 

Sillanrakentaja

Sunnuntai 14.6.2020 klo 20.02

"Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin."

Olen viime viikkoina jatkanut pohdintaani siitä, mitä minulle tarkoittaa merkityksellinen elämä. Mitkä ovat elämäni taideteoksessa niitä palasia, suuntia ja kokonaisuuksia, joita haluan vahvistaa ja luoda yhä edelleen? Ja toisaalta, mistä kaikesta olen valmis luopumaan päästäkseni eteenpäin askel kerrallaan? Selkeys on syntynyt ainakin siihen, että askelia on uskallettava ottaa eteenpäin silloinkin ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että on umpikujassa. Mielekästä elämää ei ole ainakaan se, että jään passiivisesti odottamaan jonkun toisen pelastavan minut vallitsevasta epätyydyttävästä olostani. Eikä mielekkäältä tunnu myöskään se, että jäisin paikalleni, kun kerran tuntuu, etten juuri nyt ole sellaisessa paikassa elämäni kartalla, johon tuntuisi hyvältä pysyvämmin jäädä. Onhan tämänkin selkeytyminen sentään jotakin.

Välillä on ollut sellainen olotila kuin kävelisin varovaisin askelin eteenpäin sillalla, joka on niin pitkä, etten enää näe, mistä olen tullut ja sillan toinen pää on niin kaukana edessä, ettei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä silta lopulta johtaa. Silta tuntuu myös joinakin päivinä niin kapelta ja huteralta, että pelottaa ottaa askelia eteenpäin. Tuntuu kuin yksikin väärä liike tai epäröinti johtaisi siihen, että putoan kohti tuntematonta tyhjyyttä sillan alapuolella, joten on ollut pakko vain kohdistaa katse eteenpäin. Tähyillä sitä sumuista tulevaa, jota en vielä näe enkä ymmärrä. On pidettävä katse tiukasti horisointissa ilman sen suurempaa varmuutta suunnasta.

Monessa kohtaa elämässäni olen kokenut olevani eräänlainen "sillanrakentaja" kohtaamieni ihmisten tukena. Olen ollut mukana monenlaisissa ihmiskohtaloissa ja elämän näytelmissä; välillä sivustakatsojana sekä välillä ikäänkuin muuntajana eri näkemyksiä edustavien yksilöiden välissä. Ja samalla tietysti olen ollut tämän oman pienen elämänpolkuni taidemaalarina ilman sen suurempaa visiota tai suuntaa. Kuitenkin oma sisäinen haluni ymmärtää muiden näkökulmia ja tarve yhteensovittaa erilaisia näkökulmia on tuntunut pieneltä osin omalta elämäntehtävältäni. Merkityksellisyyttä on luonut se, että olen itse oppinut kokemuksesta jotakin uutta ja että tilanteissa on löytynyt jonkinlainen yhteinen sävel eteenpäin - yhteinen silta, jota pitkin on voinut asioita edistää vaikka osapuolet eivät olisikaan täysin samaa mieltä asioista.

Nyt olen ehkä tietoisesti tai tiedostamattani rakentanut itse itselleni tämän huteran sillan, joka on auttanut minua itseäni pääsemään elämässä eteenpäin. Ehkä tämä minun "sisäinen siltani" on alkanut syntyä jo vuosia sitten pieni pala kerrallaan ja sillan alkuperäinen merkitys on kenties ollut se, että olen koettanut rakentaa yhteyttä sekä ymmärrystä oman sisäisen valoni ja sisäisen pimeyteni välille. Olen liennyttänyt polarisaatiota näiden kahden eri olemuksen välillä minussa itsessäni. Etsinyt yhdistäviä tekijöitä elämänhalun, innostuksen ja rohkeuden tunteiden sekä elämänpelon, luovuttamisen ja epätoivon kokemusten välille. Rakennusprojekti on ollut loputon ja joskus on tuntunut siltä, ettei silta tule koskaan valmiiksi vaan kunnostustyöt alkupäässä ehtivät alkaa jo kauan ennen kuin pääsen sillan rakentamisessa loppuun. Ehkä tämä sillanrakentaminen on lopulta koko elämän mittainen hanke ja aikanaan se "valmis" silta viekin minut seuraavaan todellisuuteen tai kenties jonkin uuden elämän alkuun.

Siltatyömaa hankkeeni on ollut kovin vaihtelevasti etenevä, koska välillä tuo tunne siitä, ettei rakentamani silta kanna minua on ollut niin kovin voimakas. Pelot ovat vallanneet alaa ja kyvykkyyteni kestää epävarmuutta on ollut usein kadoksissa. Kenties epäonnistumisen pelko ja elämän merkityksellisyyden katoaminen ovat johtaneet tunteeseen, että pienikin sivuaskel saisi minut putoamaan jonnekin tyhjyyteen, tuntemattomaan ja pimeään virtaan kaiken olevan ulkopuolella. Vajoamaan pinnan alle tai eksymään lopulllisesti polulta. Hassua on tietysti se, ettei noissa pelon hetkissä useinkaan muista niitä kokemuksia, joilloin olen todella eksynyt tai vajonnut pinnan alle, saati sitä, että aina olen kuitenkin eteenpäin selvinnyt ja aina olen löytänyt tieni takaisin sillalle. Aivan jokaisesta tyhjyyden kuplasta tähän saakka.

Muistan elävästi erään lentomatkan vuodelta 2009, jolloin olin vasta aloittanut tämän blogin kirjoittamisen. Lentomatkan aikana mietiskellessäni koin hurjan voimakkaan vision tai näyn siitä, miten lentokone alkoi pudota vapaasti kieppuen alaspäin ja putoaminen tuntui jatkuvan loputtomasti kohti tyhjyyttä ja pimeyttä. Kuin kone olisi ollut yhtäkkiä vain pieni avaruuden tyhjiössä vajoava kappale eikä meillä kyydissä olevilla olisi ollut mitään roolia tai merkitystä tuossa tapahtumassa. Kovaa vauhtia etenevä putoamisen kokemus jatkui niin kauan, kunnes huomasin luovuttavani. Päästin irti aivan kaikesta ja annoin tuon vajoamisen vain tapahtua. Hyväksyin ajatuksen kuolemasta, tyhjiöstä ja siitä, ettei mikään ollut todellisuudessa minun hallinnassani. Täydellisen luovuttamisen kokemuksen jälkeen havahduin tuosta mietiskelyn tilasta ja tajusin, miten upean vapautunut, valoisa ja täydellinen selkeys vallitsi. Tuo eräänlainen uudelleen syntymän ja vapautumisen tunne jatkui lentomatkan jälkeenkin vielä viikkoja enkä muista milloinkaan toiste tavoittaneeni yhtä suurta tyyneyttä ja mielen valoa kuin tuon matkan ja vapaapudotuksen kokemukseni jälkeen.

Ehkäpä siis putoaminen myöskään tältä itse rakentamaltani elämän sillalta ei olisi oikeasti lainkaan kamalaa vaan oikeastaan hyvin vapauttavaa ja palkitsevaa, jos niin tapahtuisi. On vain aina niin helppoa takertua pelkoon, joka ensimmäisenä nousee pintaan, kun tulee niitä hetkiä, jolloin haparoin askelissani. Ja usein pelko on myös se, joka lamauttaa jäämään paikalleen epätyydyttävään elämäntilanteeseen sen sijaan, että uskaltaisi vain päästää sillan kaiteesta irti ja katsoa mitä tapahtuu. Lopulta kai mikään haparointi tai elämän "harha-askel" ei vie ihmisyydessä harhaan - vaan ainoastaan eteenpäin. Joskus paikalleen jääminen tai johonkin turvalliseksi kokemaani tilanteeseen takertuminen on ennemmän harha-askel, koska jumittuminen johtuu vain omasta epävarmuudestani. Siltatyömaani siis etenee ja niin minäkin. Pieni pala ja askel kerrallaan. Määränpäätä en vieläkään näe, enkä tiedä millaisia ihmeitä matkalleni vielä sattuu, jos sattuu. Toivon vain, että uskallan tulevaisuudessa luottaa paremmin omiin kykyihini luoda uutta ja tehdä matkaa täällä ihmisyydessä - ainakin enemmän kuin mitä viime aikoina olen luottanut. Siltani on takuulla aivan täydellinen, koska olen sen itse itselleni rakentanut.

Katse palloon ja ajatukset oleelliseen

Sunnuntai 10.11.2019 klo 15.19

Jostain syystä koko syksy on ollut melkoista vuoristorataa niin tunteiden kuin elämässä tapahtuneiden asioidenkin suhteen. Ehkä vuodenajan vaihtuminen näkyy myös ihmiselämässä siten, että syysmyrskyt myllertävät ja olotila vaihtelee aurinkoisesta syysaamun seesteisyydestä hyytävään viimaan ja jopa niihin ensimmäisiin pakkasiin jotka jähmettävät kaiken paikalleen. On ollut vaikeaa hahmottaa selkeästi, mihin ajatuksiaan ja etenemistään suuntaisi. Ei ole ollut näkyvyyttä, ei selkeää intuitiota suunnasta eikä edes kunnolla havaittavia maamerkkejä siitä, että tietäisi yhä olevansa oikealla tiellä.

Ehkä syksyn sakeassa sumussa taivaltaessa kaikki tiivistyy lopulta luottamuksen löytämiseen ja kykyyn kommunikoida. On ollut pakko vain kulkea eteenpäin päivä kerrallaan ja koettaa luottaa siihen, että suunta on oikea. Toisaalta on pitänyt löytää yhä uudelleen sisimmästä luottamus siihen, että kaiki mitä tapahtuu ja nekin kokonaisuudet, joiden lopputulemaa en vielä varmuudella tiedä tässä hetkessä, ovat kuitenkin tarpeellisia ja jollain tavalla tarkoituksenmukaisia. Luottamus on lopulta sen muistamista, että ei ole kiire mihinkään ja sisäistä tunnetta siitä, että asiat kehittyvät kuitenkin oikeaan suuntaan vaikken itse kokisi joka hetki hallitsevani suuntaa tai tapahtumien kulkua. Luottamusta on se, että uskaltaa päästää irti elämänsä langoista ja silti edetä askel kerrallaan.

Kommunikaatio taas toistuu oivalluksissa yhä uudelleen ja sen merkitys vain kasvaa, mitä enemmän aihetta pohtii. Kyky kommunikaatioon on hyvin merkityksellistä etenkin niissä hetkissä, kun sisäinen varmuus rakoilee. Se, että myöntää oman epävarmuutensa ja sanoittaa sellaisetkin tunteet tai aiheet elämässään, joista kantaa syyllisyyttä tai häpeää on usein ratkaiseva askel eteenpäin vaikka suunta olisikin hukassa. Oman vajavaisuutensa myöntäminen, omien vahvuuksien tunnistaminen ja kaikenlaisten ajatusten pukeminen sanoiksi on ehkä koko ihmisyyden ydintä.

Jos ajatellaan, että alussa oli sana tai ajatus jossakin kaikkeuden virrassa ilman fyysistä olemusta, niin tuo sana tai ajatus muuttuu fyysiseksi, kun se kommunikaation kautta saa jonkinlaisen muodon. Kenties ihmisyyden kyky kommunikaatioon on eräänlainen silta epäfyysisen olemattomuuden ja fyysisen havaittavan maailman välillä. Kommunikaatio on askel mielen tasolta kehon ja fyysisen olevaisuuden tasolle. Toisaalta koen, että kommunikaatio on myös vahvasti kiinni ajallisessa ulottuvuudessa. Se, että jokin ajatus tai oleva saa muodon vaatii jonkinlaista kommunikaatiota: ääntä, liikettä, väriä, kosketusta, rytmiä tai vaikka fyysisin välinein tuotettua tekstiä. Mikä tahansa kommunikaation muoto tuo epäfyysisen tason olevaksi - totuuden näkyväksi. Ihmisyydessä olemme fyysisiä olentoja mutta mielemme kykenee kuljettamaan meitä olevaisuuden kaikilla eri tasoilla. Kommunikaation kyky tuo meille mahdollisuuden toimia muuntajina eri olevaisuuden tasojen välillä. Muuntaa epäoleva olevaksi. Yhdistää mieli ja keho toisiinsa. Luoda epäfyysisestä jotakin fyysistä. Jotenkin tähän kulminoituu koko ihmisyys ja olemassaolon tarkoitus.

Ajatus ei ole todellakaan omani vaan olen syvästi kiitollinen rakkaalleni siitä, että kaikista epätodennäköisimmissä hetkissä juuri kommunikaatio on se, jonka kautta voimme jakaa estotta ajatuksiame, oivaltaa yhdessä ja pohtia olevaa. On suorastaan huikeaa huomata, miten paljon itsestään ja maailmasta voi oppia vain antautumalla kommunikaation virtaan, millä tahansa tavalla. Hetkeen heittäytymisen kautta saattaa joskus löytää itsensä todellisen ytimen ääreltä. Yllättäen huomaakin löytävänsä sumun keskeltä sen pallon, jota on pelikentällä etsiskellyt jo pitkään kunnollisen näkyvyyden puuttuessa.

Olen kiitollinen myös siitä, että kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä minulla on ihmisyyden matkalla ollut onni kohdata ihmisiä, jotka opettavat minua niin kommunikaatiossa, rohkeudessa kuin rakkaudessakin. On kunnia saada olla osa elämääsi. Tietenkin on ollut hienoa saada olla osa kaikkien muidenkin elämäni polulla kohtaamieni ihmisten matkaa mutta joskus kohtaa sellaisia sieluja, jotka mullistavat kaiken - veivät ihmisyyden matkan aivan uudelle tasolle. Ihmisyys ja kommunikaatio vaativat sen, että jokaisella meistä on matkakumppaneita, joiden kanssa voi luoda kommunikaatiota, voi tehdä todeksi ajatukset, jotka muuten jäisivät vain ilmaan. Epäfyysinen maailma on mahdollisuus ammentaa totuutta ja viisautta kaikkeuden virrasta mutta tuo mahdollisuus jää käyttämättä ilman kommunikaatiota ja toisen ihmisen kohtaamista.

Ihmisyyden ydin on siinä, että keskittyy oleelliseen, ymmärtää ajatusten luovan voiman ja etenkin kommunikaation merkityksen aivan kaikessa, mitä matkallaan oppii ja kokee. Mitä enemmän hajotamme ajatuksiamme ja käytämme kommunikaatiota tarpeettomien asioiden toisteluun, sen enemmän epäolennaisia asioita kohtaamme. Ihmisyyden pelikentällä tuleekin siis tietoisesti tunnistaa juuri ne pallot, joita valitsee tässä elämässä pelata ja pitää ajatus sekä katse tiukasti kiinni pallossa. Tämä on takuuvarma keino pysyä oikella reitillä myös syksyn umpisumussa tai keskellä myrsyävää maailmaa. Yksinkertaisesti keskity ja kommunikoi. Kaikki muu on tarpeetonta.

Puhdas valkoinen kangas

Sunnuntai 29.9.2019 klo 18.52

Näin unta, että hiivin salaa sinun huoneeseesi ja sinun sänkyysi nukkumaan, kun olit poissa, jotta tuntisin tuoksusi ja lämpösi minun ihollani. Nuo käytetyt lakanat tuntuivat turvalliselta ja pehmeältä ympärilläni, melkein kuin halaukselta. Mutta herättyäni oivalsin, että nuo sinun pehmeäksi kuluttamasi lakanat symboloivat myös koko sinun elämässäsi kulkemaasi matkaa, jota olen huomaamattani alkanut kantaa itsessäni. Kuten sinä haluat olla minun kanssani yhä uudelleen kuin tyhjä valkoinen kangas, johon maalaamme joka hetki uutta taideteosta, niin minunkin tulee valita matkalleni mukaan ainoastaan uusi ja puhdas lakana, jossa lepään ja toivun. En voi kantaa mukanani matkalla sinun tai kenenkään muunkaan läheiseni menneitä tai nykyisiä kokemuksia tai en jaksa enää kulkea polullani eteenpäin. Väsyn ja uuvun liian painavan taakan alle enkä pääse enää eteenpäin.

Olen viime aikoina pohtinut usein myös optimistisuutta ja uusien mahdollisuuksien tunnistamista elämässä. Olen huomannut omissa ajatusrakenteissani sen, miten joihinkin tilanteisiin liittyvä koettu suru, epätoivon tunteet ja erilaiset traumaattiset kokemukset tekevät kovin vaikeaksi nähdä maailmassa hyvää tai säilyttää toivoa suhteessa tulevaan. Kun on elämänsä matkalla kohdannut tarpeeksi paljon tilanteita, joissa se kaikista ikävin vaihtoehto on tavalla tai toisella konkretisoitunut ja on ollut osallisena tilanteissa, joissa ei vain yksinkertaisesti ole jäljellä mitään hyvää, kaunista eikä yhtään viisasta opetusta, on hetkittäin hyvin vaikeaa uskoa, että se hyvä ja myönteinen puoli elämästä joskus yhä näyttäytyisi. Kun on käynyt riittävän syvällä pimeydessä, sitä alkaa epäillä koko valon olemassaoloa. Menettää hetkellisesti uskonsa ja toivon paremmasta. Välillä huomaan myös, että vaikka kaikki on hyvin, jokin mystinen sisäinen epävarmuus ja luottamuksen puute koko elämää kohtaan saa minut pois tolaltani, koska en vain yhtäkkiä näe enää lainkaan mahdollisuuksia edetä. Koen, että optimistisuuteen ja mahdollisuuksien tunnistamiseen tarvitaan kykyä luottaa, kykyä nähdä toivoa ja ehkä myös sopivasti kykyä ummistaa silmänsä sellaisilta asioilta, joihin itsellä ei ole juuri siinä hetkessä mahdollisuutta vaikuttaa. Optimistisin mielin on tietysti aina helpompi olla juuttumatta pimeään tai olla vajoamatta epätoivoon mutta tuon aidon optimistisuuden löytäminen itsestäni vaatii tarpeeksi valoa ja tukevan maaperän.

Jostain syystä koen myös, että myönteinen ajattelu ja optimistisuus on helpompaa säilyttää suhteessa elämässä vallitseviin asioihin kuin omaan itseensä tai omiin henkilökohtaisiin mahdollisuuksiinsa. On jotenkin helpompaa uskoa muutoksen mahdollisuuteen "ulkoisessa" todellisuudessa: itsestä muka erillisessä fyysisessä olevassa ja tilassa sen sijaan, että alkaisikin elää tuota kaivattua muutosta omassa itsessäni, omassa elämässäni tässä ja nyt. Optimistisuuden kadottamisessa onkin mielestäni enemmän kyse ykseyden ajatuksen unohduksesta kuin jostakin "positiivinen-negatiivinen" -akselilla vaihtuvasta näkökulmasta. Niin kauan kun vain muistan, että muutos minussa itsessäni on myös muutos ykseydessä sekä yhtälailla toisin päin, minun ei tarvitse pinnistellä säilyttääkseni sisäistä optimistisuuttani tai etsiä etsimällä hyvää maailmasta. Voin yksinkertaisesti elää tuon hyvän omassa itsessäni ja nähdä sen kaikkialla ympärilläni. Voin muuttaa vallitsevaa todellisuutta tekemällä ja tuntemalla hyvää juuri nyt. 

Se, että jossakin elämän hetkessä en pysty näkemään ensi vuotta tai selkeää visiota parin vuoden päähän, ei välttämättä ole minulle sisäinen eksistentialinen kriisi, vaan koen, että tuollainen neutraalissa epävarmuudessa vallitseva tila voi olla myös ilmentymä siitä, että olen alkanut elää tässä hetkessä ja on myös merkki siitä, että olen läsnä aiempaa vapaammin kaikkeuden virrassa. Jos joskus aiemmin olenkin tottunut asettamaan itselleni ja elämälleni täsmällisiä tavoitteita ja päämääriä, nyt olen kenties alkanut vihdoin päästää niistä irti ja tuon aiemman suorituskeskeisen etenemistavan sijaan olen alkanut antautua aidosti elämän tarjoamille ihmeille ilman itse itselleni asettamia rajoja. Optimistisuuden, pessimistisyyden ja periaatteiden sijaan olen alkanut avautua kokonaan uusille mahdollisuuksille - sellaisillekin, joita en kenties vielä pysty lainkaan horisontissa näkemään.

Kuten me tarvitsemme ne puhtaat valkoiset purjeet ja navakan tuulen päästäksemme eteenpäin elämässä, niin tarvitsemme myös rohkeutta asettua uuteen alkuun joka hetki uudelleen vaikka se kuinka pelottaisi. Minulle uusi alku on hyvin monimerkityksellinen ja voimakas symboli, joka on unimaailmassa toistunut viime viikkoina. Uusi alku voi merkitä jotakin kokonaan uutta vaihetta elämässä, kenties jotakin aivan uudenlaista näkökulmaa jo olemassaolevaan tilanteeseen tai joskus myös ihan konkreettista suurta muutosta elämässäni.

Optimistisuutta on myös se, että uskallan päästää vanhasta ja tarpeettomasta irti, ja että uskallan kerta toisensa jälkeen levittää eteeni aivan uuden puhtaan kankaan ja tarttua siveltimeen. Ilman odotuksia aiempien kokemusten pohjalta ja toisaalta ilman pelkoa vaikka olisinkin yhä epävarma siitä, mitä olen luomassa tai miten tuo uusi teos lopulta saa fyysisen muotonsa. Rohkeutta on toteuttaa se ensimmäinen siveltimen veto täysin tyhjälle kankaalle ilman tietoa seuraavasta tai vielä selkeää näkymää lopputuloksesta. Jokainen tyhjä kangas elämässä on mahdollisuus johonkin, josta ei vielä ole kokemusta. Uusi alku ja uusi mahdollisuus.

Tähdenlentoja

Sunnuntai 12.8.2018 klo 13.04

Kiitollisuus -teema on jatkunut vallitsevana tilana läpi kuluneen viikon. Viime yönä oli ns. tähdenlentojen yö ja mietin jo alkuillasta ollessani kävelyllä, miten lapsuudessa minulle opetettiin, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa ja että tähdenlennon siivittämänä tuo toive tulee varmasti toteutumaan. Muistan elävästi joitakin kertoja elämässäni, kun olen tähdenlennon nähdessäni jotakin toivonut todella hartaasti ja tavoittanut itsessäni lapsenomaisen syvän luottamuksen siihen, että juuri tuo toive tulee takuulla toteutumaan. Ja niin on sitten toteutunutkin tuon täydellisen luottamuksen tilan kautta.

Lapsuudessa ja nuoruudessa tähtitaivaalle luovutetut toiveet olivat toki aika erilaisia kuin näin keski-ikäisen yksinhuoltajan arjesta kumpuavat toiveet. Saatoin lapsena toivoa tulevani nähdyksi tai löytäväni uuden ystävän koululuokasta tai saatoin salaa toivoa suudelmaa teini-iän ihastukselta, joka tuskin edes tiesi tunteistani saati olisi tuntenut samoin juuri sillä hetkellä. Sellainenkin muisto nousi pintaan, että muistan kerran lapsena toivoneeni sydämeni pohjasta, ettei Suomeen tulisi enää koskaan sotaa ja että maailmassa säilyisi rauha. Pienen lapsen korvin kuultuna TV-uutiset maailman tilanteesta aivan 80-luvun alkuvuosina tuntuivat kovin pelottavilta ja nostivat viattomien toiveiden rinnalle vakavampiakin aiheita. Nykymaailman epävakaassa ilmapiirissä pystyn edelleen samaistumaan tuon pienen itseni hartaaseen toiveeseen maailman rauhasta.

Tähdenlentojen yö sai tällä kertaa ajatukset kohti kiitollisuutta ja sitä, miten jokainen tähdenlento on toiveiden sijaan kaunis mahdollisuus kiitollisuudelle. Kuten rukouksetkin toimivat aina paremmin kiitollisuuden kautta, samoin tähdenlennot voisi valjastaa loputtomien toiveiden sijaan kiitollisuuden lähteiksi. Tähdenlennon nähdessään voi samalla viattoman lapsen uskolla ja luottamuksella kiittää kaikeutta kaikesta sellaisesta, jolla sinua tai läheisiäsi on elämässä siunattu tai voi kiittää kaikesta sellaisesta, jota elämäänsä toivoo virtaavan lisää. Puutteiden ja toiveiden sijaan voisi kiittää kaikesta jota jo on sekä kaikesta, jota tulee vielä olemaan. Tähdenlennon matkaan voisi lähettää vaikka sen täydellisen mielikuvan siitä hetkestä, kun tuo oma toive on jo toteutunut ja kiittää sitten tästä pian toteutuneesta lopputuloksesta. Toimii!

Tähdenlentojen ja toiveiden lisäksi sisäisen lapsen tavoittaminen itsessä on tärkeää muutoinkin. Lapsenkaltainen usko ja syvä luottamus parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on voimaannuttava luomisen alusta myös monissa muissa yhteyksissä. Lapsen sisäsyntyinen usko hyvään ja vankkumaton luottamus maailmankaikkeuden ihmeisiin on jotakin ainutlaatuista ja harmillisen paljon tästä viattomasta luottamuksesta katoaa matkan varrella erilaisten elämänkokemusten myötä.

Vastoinkäymiset, pettymysten tunteet ja ihmisyyden pelot peittävät alleen tuon viattoman luottamuksen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kaikki tätä sisäsyntyistä täydellistä luottamusta murentavat ihmisyyden "peitot" ja elämänkokemusten varjot kätkevät alleen sen alkuperäisen ja meissä kaikissa kuitenkin yhä olevan luottamuksen ja viattomuuden, jonka kautta myös pieni lapsi uskoo, että hänestä pidetään huolta, että tähdenlennon matkaan lähetetty toive todella tulee toteutumaan ja että prinsessasatujen onnelliset loput ovat oikeassakin elämässä yhä mahdollisia.

Tämän luottamuksen tavoittaminen sekä sisäisen lapsen ilon ja innostuksen tietoinen vaaliminen arjen elämässä ovat yksi tähdenlentojen mukanaan tuoma oivallus ja muistutus, josta olen syvästi kiitollinen. Tähdenlennon matkassa kulkevat niin sadut, haaveet kuin ihmisyyden kautta koettu moninainen kauneuskin. Tähdenlento muistuttaa meitä siitä, että luottamus onnistumiseen, haaveiden toteutumiseen ja maailmankaikkeuden tasapainoon lähtevät aina itsestä sisältä käsin. Oman sisäisen lapsen vaalimisesta sekä ihmisyyden kokemusten "peiton" alle kurkistamisesta. Siitä, että uskaltaa nähdä mielen luomien pelkojen taakse ja toivoa rohkeasti sitä kaikista parasta mahdollista lopputulosta!

Tunteet pinnalla

Keskiviikko 22.6.2016

Viime aikoina on ollut monestakin syystä tunteet kovin pinnalla. Herkkänä aistimaan sekä omia, että muiden tunteita. Hiukan haavoilla itseni kanssa ja lähes alastomana isojen tunteiden äärellä. Jonkinlainen pakottava sisäinen tarve on ollut pitkästä aikaa ottaa yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin, joita elämä on kuljettanut omiin suuntiinsa. On tuntunut tärkeältä saada yhteys muutamiin erityisen tärkeisiin henkilöihin elämässäni ja tarve säilyttää yhteys läpi vuosien, vaikka elämän tilanne olisikin nyt erilainen. Olen yhtäkkiä taas muistanut, miten tärkeää onkaan arjen keskellä jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden ihmisten kanssa, eikä vain porskuttaa eteenpäin itsekseen sisäisten oivallusten matkaa. Kuin vasta kokemuksen jakaminen ja ääneen sanominen jotenkin juurruttaisi sen syvemmälle ja tekisi sen enemmän todeksi. Istuttaisi sen maaperään, josta voi kasvaa uusia oivalluksia ja sisäistä eheytymistä.

Samaan aikaan olen aiempaa selvemmin nähnyt osia itsestäni, jotka minussa ovat yhä kovin hauraita ja rikkinäisiä sekä toisaalta löytänyt kyvyn kulkea monelaisten tunnemyrskyjen kautta kohti ihan uudenlaista rehellisyyttä ja avoimuutta. Jossain syvällä tasolla on säilynyt luottamus siitä, että elämä kantaa kaikkien näiden tunteiden läpi - tunteiden, jotka ovat nouseet esiin monista erilaisista kokemuksista viime viikkoina.

Ehkä syvimmät tunteiden vyöryt kuitenkin nousivat pintaan vasta ihan äskettäin, kun olen lukuisista uutisoinneista lukenut viime perjantaina tapahtuneesta poliisisurmasta Vihdissä. En henkilökohtaisella tasolla tuntenut tätä työtehtävällä menehtynyttä miestä mutta tapahtuman seurauksena olen havahtunut huomaamaan, miten paljon haavoja minuun on jäänyt niiden 15 vuoden aikana, jotka elämässäni olen toiminut ensihoitajana. Aluksi pysähdyin vain hämmästelemään, miksi juuri tämä uutinen nostaa minussa niin voimakkaita sisäisiä tunnekuohuja ja miksi koen aivan pohjatonta surua vaikka tällä tapahtumalla ei pitäisi olla mitään henkilökohtaista kosketuspintaa.

Pysähtymisen kautta nousi ensin pintaan ajatus siitä, miten kaikki poliisin, pelastustoimen ja ensihoidon alalla työskentelevät joutuvat kohtaamaan traagisia tapahtumia ja miten vuosien saatossa sitä alkaa vähitellen pitämään täysin "normaaleina" asioina kuolemaa, väkivallan uhkaa, onnettomuuksia ja monenlaisia ihmiselämän tragedioita, joita työn kautta kohtaa. Kun annoin itselleni luvan mennä syvemmälle tähän tunteeseen surusta ja ahdistavasta olosta, alkoivat flach back -kuvat vyöryä ylitseni.

Annoin itselleni luvan muistaa ja nähdä sisälläni kaikki ne lukuisat arvet, jotka ovat syntyneet työtehtävillä vuosien kuluessa. Lukuisat tilanteet, joissa jonkun toisen elämässä tapahtunut tragedia on päässyt iholle ja ne muutamat ennalta arvaamattomat tilanteet, joissa itse on joutunut työnsä kautta todelliseen vaaraan. Kohtaamaan fyysistä tai aseellista uhkaa jonkun täysin itselle tuntemattoman henkilön arvaamattoman käytöksen vuoksi. Myöntämään myös sisimmässäni kummittelevat jäljet pelosta, joka usein nousee pinnalle vasta tuollaisen tilanteen jälkeen, kun tehtävän päätyttyä laskee ammatillisuuden kovettaman suojauksen alas ja kun todella tajuaa, millaisessa vaarassa on juuri hetkeä aiemmin ollut. Annoin itselleni luvan itkeä ja surra näiden kokemusten jättämiä kuvia muistini sopukoissa. Päästää irti siitä illuusiosta, että mikään tästä kokemusmaailmasta olisi millään tavalla "normaalia". Sekä siitä ajatuksesta, että voisin koskaan olla täysin ehjä näiden kokemusten jälkeen..

Tajusin olevani onnekas, koska olen yhä tässä ja toisaalta äärettömän surullinen, koska osa minusta on pysyvästi vaurioitunut näiden kokemusten kautta. Yhdenkään tuollaisen tilanteen jälkeen ei katso maailmaa enää samoin kuin ennen. Lukuisten tällaisten tilanteiden kautta taas alkaa jossain vaiheessa kuvitella, että ammatillisuus jotenkin suojaisi ihmisen sisintä näiden kokemusten vaikutuksilta. Todellisuudessa jokainen tilanne menee ihon alle ja jättää jälkensä. Jokainen. Näitä arpia olen vuosien saattossa hoivannut itsessäni lukuisat kerrat ja ajatellut, että aika parantaa - ja niinhän se toki tekeekin. Riittävä aika ja etäisyys antaa tilaa tarkastella näitä kokemuksia erilaisesta näkökulmasta. Mahdollisuuden huomata, että jäljet ovat yhä tallella ja arpikudos näiden haavojen pinnalla on edelleen monen vuoden jälkeen hyvin ohutta. Tunnistin tämän Vihdin tragedian kautta omassa kokemusmaailmassani hiukan samankaltaisen tilanteen, jossa olen ollut työtehtävällä aseellisesti uhattuna ja tunnereaktio syntyi tästä takaumasta. Käsittelemättömistä tunteista ja niistä kohdista itsessäni, joita en aiemmassa työssäni ollessani ole halunnut myöntää olevan.

Koen valtavaa myötätuntoa niitä kohtaan, joita tämä tragedia on koskettanut läheisesti. Uskon, että jokainen näillä mainituilla aloilla työskentevä on löytänyt syvän hiljaisuuden sisimmästään kuullessaan tapahtumasta, koska tunnistaa itsessään ajatuksen, että "se olisin voinut olla minä, minun työparini tai minun läheiseni". Koska niin moni läheltä piti tilanne on päässyt iholle ja joskus myös ihon alle jättäen pysyvän haavan. Kokemusmaailman, jonka kanssa vain pitää oppia elämään ja sen vaikutukset tiedostamaan omassa elämässään.

Ehkä päivän oivallus on siinä, että kaikesta huolimatta tuntuu tässä hetkessä hyvältä. Voin huomata, miten paljon nämä haavat ovat minulle opettaneet myötätuntoa ja rehellisyyttä. Miten paljon olen saanut oppia tunteiden kohtaamisesta ja omien tunnesyvyyksien kautta asioiden työstämistä. Miten paljon olen vapautunut sen kautta, että olen alkanut nähdä myös nämä piilotetut kokemukset. Ja ennen kaikkea, miten paljon olen oppinutkaan luottamaan siihen, että syvänmeren sukellus ylitseni vyöryäviin tunteisiin ei tapa - vaan avaa, eheyttää ja palkitsee. Vie eteenpäin omassa sisimmässä. Kohti totuutta ja kohti valoa kaikkien näiden kokemusten takana. Kohti uutta elinvoimaa, vakautta ja rohkeutta.

Perhonen

Lauantai 27.3.2010 klo 21.06

Olen käynyt itseni kanssa läpi eräänlaista uudelleen syntymisen prosessia – jälleen kerran. Huomaan tässä hetkessä ikään kuin käyneeni läpi sisäisen "kuoleman" itseni kanssa ja viime viikon ajan olo on ollut kuin koteloituneella perhosen toukalla. Olen kääntynyt sisäänpäin, lakannut olemasta, tuntuu, että haluaisin vain nukkua vuorokauden ympäri ja antaa ulkopuolisen maailman jatkaa rauhassa omaa näytelmäänsä. Nyt vain olen ja odotan, että tulee aika ”kuoriutua” tästä itseni luomasta sisäisestä kotelosta. Huomaan myös, että tällaisen kotelon sisällä on kummallisen pimeää. Ei ole valoa eikä ikkunoita. Vain tyhjyys.

Huomaan resonoivani jo kevään odotusta ja sitä, että tämä uusi syntymä alkaa luoda uutta elämää, versota uutta kasvua ja kantaa hedelmää. Vaikeinta tässä sisäisessä ”kuolemassa” on ollut luottamuksen säilyttäminen siihen, että pääsen jälleen ulos tästä kotelosta. Eräs ystäväni kertoi, että hänelle on ollut merkittävä oivallus juuri luottamuksen ymmärtäminen. Löytää luottamus itseensä, elämään ja Jumalaan. Kuulostaa melko helpolta mutta aina siinä hetkessä, kun elämä tuo vastaan haasteita, mielen harmaus yllättää tai uusi elämän kierron vaihe odottaa alkuaan, on joskus hyvinkin vaikea luottaa yleensä mihinkään. Maailma alkaa näyttää ahdistavalta, kuin vankilalta, josta ei ole ulospääsyä.

Haluan uskoa, että jokainen meistä tänne syntyessään luottaa täysin ja täydellisesti. Pieni vastasyntynyt lapsi luottaa vanhempiensa huolenpitoon ja rakkauteen. Aivan alussa mieli ei kyseenalaista, ei vielä ole syntynyt harhoja ja epäluuloja kanssa sieluja kohtaan. Kun itse kokee olevansa puhdas, viaton ja täydellinen, ei kuvittele muuta olevan olemassakaan. Näkee kaiken ympärillään yhtä valkeana ja puhtaana kuin oma mieli. Muistatko sinä omassa elämässäsi missä vaiheessa sinä lakkasit luottamasta? Milloin sinun mielesi alkoi epäillä täydellistä rakkautta? Tämä muutos tapahtuu vaivihkaa ja kuin itsestään. Jokainen elämänkokemus luo ”salaa” uusia harhoja ja jokainen vastoinkäyminen synnyttää pelkoja, jotka syövät tätä luottamusta. Lapseni sanoi taas eräänä päivänä varsin viisaasti, että pitäisi palata siihen hetkeen, jolloin tämä luottamus on ensimmäisen kerran ”menetetty” ja käydä hakemassa tämä luottamus sieltä. Aivan upea ajatus 8-vuotiaalta!

Koen tässä hetkessä, että tämän täydellisen luottamuksen löytäminen omasta itsestäsi on eräs hyvin tärkeä avain sisäiseen rauhaan. Tämän rauhan voi saavuttaa varmasti monella eri tavalla ja jokainen etsii taatusti juuri itselleen parhaan polun. Olen kokeillut erilaisia ajatuksia, jotka johtavat tähän rauhaan: Luotan täysin ja täydellisesti Luojan Rakkauteen. Luotan itseeni. Luotan siihen, että olen täydellisen rakastettu. Luotan jokaiseen kanssa sieluun, jonka kohtaan, sillä jokainen kohtaamani sielu on Jumalan lähettämä opas. Luotan jokaiseen kanssa sieluun, sillä jokainen kohtaamani sielu on mieleni luoma kangastus ja heijastaa minun sisäistä tilaani. Luotan elämään. Luotan Rakkauteen. Luotan siihen, että Pyhä Henki ja Luoja johdattavat minua. Luotan siihen, että minusta pidetään huolta.

Tällaisia ”ajatusmantroja” voi luoda itselleen aivan rajattomasti. Olen itse kokenut, että yksi tällainen pieni ajatus muuttaa helposti minun sisäisen tilani kohti sen ydintä, jossa Rauha vallitsee. Jokainen pieni luottamusta lisäävä ajatus kantaa eteenpäin juuri tässä hetkessä. Ja miten helppoa on muuttaa omaa sisäistä tilaansa, kun muistaa, että minä itse olen vastuussa minun jokaisesta ajatuksestani. Mielenhallinta on osa matkaa kohti pysyvää rauhan tilaa. Ja mielenhallinta syntyy sekä itsensä rehellisestä tarkkailusta että tunnollisesta harjoittelusta. Pitää olla tavoite ja sitten luoda itselle parhaat työkalut ja keinot tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Minun tavoitteeni on täydellinen ja pysyvä Rauha. Tiedän, että tämä rauha minussa on jo olemassa, sillä olen sen kokenut useasti. Haluan löytää jälleen Luottamuksen, sillä luulen sen matkalla kadottaneeni. Tämä täydellinen Luottamus on minussa myös jo valmiiksi rakennettuna, olen vain sen unohtanut.

Tiedän, että kun perhosen toukka kuoriutuu lopulta kotelostaan, se on täydellisen muuttunut. Karvaisesta toukasta on tullut perhonen ja se on saanut siivet, joilla lentää. Uudelleen syntymän myötä aukeaa näin myös uusi näkökulma vallitsevaan maailmaan. Jos aiemmin on katsellut maailmaa maasta käsin, nyt näkeekin yhtäkkiä kaiken ylhäältä päin. Kokonaisuus alkaa hahmottua ja mitä korkeammalle nousee, sitä kauemmas näkee. Tietoisuus laajentuu yhdessä yössä. Eikö olekin ihmeellistä!   

Luottamus

Perjantai 11.9.2009 klo 11.11

Osallistuin keskiviikkona shamanistiseen seremoniaan 999- päivän merkeissä. Kokemus oli laatuaan ensimmäinen minulle ja koen, että saavutin jälleen merkittävän uuden oivalluksen tämän tilaisuuden myötä. Loimme yhteyttä Äiti Maahan ja muinaisiin esi-isiimme ja esiäiteihimme ikuisuudessa.

Rummutuksen, värähteiden ja upeiden muinaisten instrumenntien myötä koin yhdistyväni täydellisesti Maan ytimeen. Olin yhtä Äiti Maan sydämen kanssa ja Maan sydämen syke resonoi kaikkialla ja kaikessa. Samalla tunsin hyvin voimakkaan valon ryhmämme yläpuolella, tunsin Luojan läsnäolon ja kauneuden tilassa, jossa olimme. Tunsin joka solullani, miten Maa ja Taivas yhtyivät siinä Hetkessä. Olin jälleen tilassa, jossa kehoni häviää ja jää jäljelle vain täydellinen valo, kauneus, rakkaus ja rauha. Pyhä Ykseyden tila ja kaksinaisuuden harhan väistyminen. Sanat eivät jälleen riitä kuvaamaan tätä kokemusta..

Tämän kokemuksen ja ikiaikaisten opetusten myötä saavutin oivalluksen, jossa yhtäkkiä ymmärsin, miten tärkeää symboliikkaa juuret ilmentävät. Ilman juuria ei mikään oleva voi kohota kovin korkealle, ilman juuria puu kaatuu ja joutuu aloittamaan kasvunsa alusta. Mitä voimakkaammat juuret sinulla on ja mitä syvemmälle ne ulottuvat, sitä suuremmat kasvun ja laajenemisen mahdollisuudet sinulla sieluna on. Moni henkisellä tiellä kulkeva sielu usein unohtaa tämän. Että ei voi olla pää pilvissä ja pyrkiä aina vain "ylemmäs" ellei ole tukevaa kasvualustaa ja terveitä, voimakkaita juuria, jotka takaavat tilan, johon voi palata lepäämään ja josta käsin kasvaa.

Mitä nämä juuret sitten symboloivat? Mitä yhteys Maahan merkitsee?

Havahduin ajatukseen, että kysymys on pohjimmiltaan aina Luottamuksesta tai sen puutteesta. Ilman Luottamusta ei ole tukevaa perustaa, jonka varassa kasvusi lepää. Ja kaikki, aivan kaikki epätasapainon tilat: pelot, vastustus, epäilykset ja erillisyyden harha pohjautuvat loppujen lopuksi Luottamuksen puutteeseen. Niin kauan kuin ihmismieli luottaa Jumalan voimaan, lempeään käteen, joka häntä ohjaa ja rakkauteen, joka sulkee sisälleen aivan kaiken, ei ole olemassa mitään, mitä voisi pelätä. Ei vain yksinkertaisesti ole mitään, mikä voisi horjuttaa tasapainoasi siinä Hetkessä, kun sinulla on tämä Luottamus tietoisuudessasi. Ja samalla hetkellä, kun kadotat tämän Luottamuksen, tunnet "putoavasi" tilaan, jossa kuvittelet menettäneesi tämän turvallisuuden tunteen, harhaan, jossa uskot olevasi yksinäinen ja erillinen muista.

Juuret Maan sydämeen symboloivat mielestäni hyvin tätä ihmissielun perustaa, Luottamusta siihen, että vaikka tuulee tai myrskyää, terveet ja voimakkaat juuret pitävät sinut pystyssä. Jumalan rakkaus kantaa sinua. Horjumaton Luottamus tähän Jumalalliseen rakkauteen antaa turvallisen maaperän kasvaa sieluna ja näiden Luottamuksen juurien kautta kasvat yhä laajemmalle ja tulet ravituksi joka hetki. Juuret pitävät sinut elossa ja Luottamus takaa sen, ettet koskaan ole yksin.

Omalla polullani olen usein huomannut miten juuri Luottamuksen puute suistaa mieleni epätasapainoon ja saa aikaan eräänlaisen "henkisen taantuman". Kun jotakin yllättävää muutosta tapahtuu tai kuvittelen olevani "hyökkäyksen" kohteena, sitä hyvin helposti unohtaa luottaa siihen, että kaikella on oikeasti tarkoituksensa ja että jossakin hetkessä koettu vastoinkäyminen on oikeasti pelastus, jota et vain siinä hetkessä pysty vielä näkemään. Eräs 999-päivässä mukana ollut ihminen kertoi tästä oivan tarinan omasta elämästään. Lähtiessään samana aamuna kotoaan kävelylle sovittuaan miehensä kanssa, että tämä poimisi hänet auton kyytiin vähän ajan kuluttua hän näki suuren mustan koppakuoriaisen keskellä tietä. Samassa hän tajusi, että hetken kuluttua auto tulisi ja ajaisi tämän kuoriaisen yli, joten hän päätti potkaista koppakuoriaisen tiensivuun. Pian auto sitten tulikin ja istuessaan auton kyydissä hän jäi miettimään tilannetta koppakuoriaisen kannalta. Mitäköhän hyönteisparka mahtoi ajatella? Ehkä kirosi mielessään, kun suuren vaivannäön jälkeen puolitiessä matkaa yli tien, hän yhtäkkiä löytääkin itsensä potkaistuna tien sivusta, pisteestä, josta oli aloittanut tien ylityksen. Varmaankaan tässä hetkessä kuoriainen ei pysty mitenkään ymmärtämään säästyneensä juuri varmalta kuolemalta eikä sitä, että tämä takaisku oikeastaan oli suuri pelastus. Takaiskun hetkessä on hyvin vaikea nähdä kokonaisuutta.

Juuri tästä Luottamuksessa on kysymys: että joka hetki muistaisi luottaa siihen, että aina on olemassa se "korkeampi" taso, josta käsin voi nähdä enemmän kuin tässä hetkessä täällä Maan päällä. Kuten tämän tarinan henkilö potkaistessaan koppakuoriaista siinä hetkessä ikäänkuin "edusti" Jumalaa, joka näkee kokonaisuuden ja auttaa tätä kuoriaista parhaalla mahdollisella tavalla tämän kokonaisuuden näkökulmasta, samoin Luoja ohjaa, johdattaa ja auttaa meitä joka hetki vaikka emme itse sitä pystyisi ihmisyyden tasolta käsin näkemään. Ilman täydellistä Luottamusta on mahdotonta aidosti antautua Jumalan ohjaukselle. Ilman Luottamusta ei voi tapahtua todellista kasvua. Ilman Luottamusta rakkaus ei ole pyytettöntä.

Sano itsellesi tänä päivänä: "Jumala on voima, johon luotan. Jumala on valkeus, jossa näen." Vain täydellisen Luottamuksen kautta olet vapaa. Tämä Jumala on sinun sisälläsi ja kuulet Hänen lempeän ohjauksensa tässä Pyhässä Hetkessä yksinkertaisesti luottamalla Häneen.