Share |

Uusimmat kirjoitukset

Blogin arkisto

Share |

Valkea Sulka

 

Muutama lumihiutale leijaili hiljalleen pimenevässä illassa. Anni istui huoneessaan ja katseli ikkunasta ulos. Taivas oli tänä iltana ihmeellisen kirkas ja tähdet loistivat kilpaa pyöreän täydenkuun valaistessa pihamaata. Anni oli yksin kotona ja hän odotti pitkästyneenä, että vanhemmat tulisivat kotiin. Äiti ja isä olivat usein työpaikalla pitkiä päiviä. Heillä oli kaupungilla pieni kultasepänliike ja työpäivät venyivät usein illaksi. Etenkin näin joulun alla liikkeessä riitti asiakkaita ja töitä oli usein enemmän kuin kaksi ihmistä ehti päivässä tehdä. Anni tuli jo iltapäivällä koulusta kotiin ja teki läksynsä omatoimisesti. Äiti oli jättänyt jääkaapin oveen lapun, että Anni muistaisi syödä kunnolla. Kaapissa oli valmiiksi laitettuna ruokaa, joka piti vain lämmittää mikroaaltouunissa. Annilla ei kuitenkaan ollut nälkä. Hän oli pyöritellyt ruoka-annostaan lautasella aikansa ja käynyt sitten kaatamassa ruoan biojäteastiaan. Annin mielestä oli ikävää syödä yksin ja vielä ikävämpää oli istua kotona odottamassa, että joku tulisi kotiin. Annin huoneessa oli oma televisio ja pienet videolaitteetkin, jotta aikansa kuluksi voisi katsella lastenohjelmia tai piirrettyjä elokuvia videonauhalta. Mutta tänään ei sekään tuntunut kiinnostavan. Hän oli katsonut kaikki videot jo lukemattomia kertoja yksin ollessaan. Ja televisiosta ei ollut kuitenkaan oikeasti seuraa vaikka välillä Anni laittoi television päälle vain siksi, että tulisi tunne, että joku on seurana.

 Äiti ja isä olivat sanoneet, että Anni voisi aina tulla viettämään aikaa kultasepänliikkeeseen, jos halusi. Mutta Anni ei halunnut. Ei sielläkään kenelläkään ollut aikaa hänelle. Ei ollut ketään, jolle kertoa päivän tapahtumista tai jutella ihan muuten vain. ”Olisipa edes koira…” Anni ajatteli itsekseen. ”Siitä olisi ainakin seuraa ja koiran kanssa voisi leikkiä ja käydä ulkona kävelyllä”, hän mietti. Mutta äiti ja isä olivat sanoneet, että oli mahdotonta ottaa koiraa, kun se joutuisi olemaan päivät yksin Annin ollessa koulussa, ja että se vain sotkisi paikat ja purisi rikki huonekalut. Anni istui yhä tuijottamassa ulos ikkunasta ja hän tunsi itsensä hyvin surulliseksi. Oli surullista olla ainoa lapsi ja viettää aikaansa yksin kotona. Annista tuntui usein, ettei kukaan hänestä välittänyt. Kuin olisi ollut yksin koko maailmassa ja vielä yksinäisemmältä hänestä tuntui, kun hän ajatteli koiraa, jota ei voinut saada. Kaikki oli niin surkeaa ja yksinäistä, että häntä alkoi itkettää. Samassa Anni huomasi kirkkaalla taivaalla tähden lennon. Hän toivoi sen nähdessään, ettei enää koskaan tarvitsisi olla yksinäinen. Hän toivoi, että saisi seurakseen ystävän, ihan kenet tahansa, ettei tuntisi itseään enää yksinäiseksi. ”Kunpa voisin edes joskus kokea, että minua rakastetaan”, hän huokasi ja kyynel vieri jälleen pitkin poskea. Sinä iltana Anni meni sänkyyn aikaisin ja kun vanhemmat tulivat kotiin, hän makasi hiljaa vuoteessaan ja oli nukkuvinaan.

 Seuraavana aamuna Anni heräsi siihen, kun vanhemmat tekivät jälleen lähtöä kultasepänliikkeeseen. Äiti kävi hänen huoneessaan ja huolehti jälleen, että jääkaapissa olisi ruokaa ja että he tulisivat tänään aiemmin kotiin, koska oli lauantai. Anni jäi yksinään makaamaan vuoteeseensa. Ei ollut kiirettä nousta koska tänään ei ollut koulua. Anni kuuli kuinka ulko-ovi sulkeutui ja hän oli jälleen yksin. Hetken siinä maattuaan Anni nousi istumaan ja aikoi juuri ruveta pukeutumaan, kun hän kuuli eteisestä outoa rapinaa. Anni nousi ylös yöpaitasillaan ja kurkisti eteiseen. Mitään ei näkynyt. ”Outoa” Anni ajatteli, ”Olen varma, että kuulin rapsutusta.” Hän kääntyi takaisin palatakseen huoneeseensa mutta huomasi samassa jonkin karvaisen vilahtavan olohuoneen oviaukosta. ”Täällä oli sittenkin joku tai jokin!” Anni hiipi varovaisesti kohti olohuoneen ovea ja hitaasti kurkisti huoneeseen. Ja niin ihmeellistä kuin se olikin, Anni huomasi tuijottavansa ruskeakarvaista koiraa keskellä olohuoneen lattiaa. Koira istui lattialla ja rapsutti itseään kuin olisi aina ollut siinä. Koira oli sellainen hiukan hullunkurisen näköinen pörröinen otus. Korvat lurpallaan ja häntä viuhtoi edestakaisin ystävällisesti. ”Mistä ihmeestä tuo on voinut tulla?” Anni hämmästeli ääneen huoneen ovella. ”Se tuli minun kanssani” sanoi pehmeä ääni Annin selän takana.

 Anni säikähti ja kääntyi äkisti ympäri. Keskellä eteistä likimain siinä kohdin, josta Anni oli juuri kulkenut ohi, seisoi pieni poika. Suunnilleen saman ikäinen kuin hän itsekin oli. Mutta muuten tämä poika oli kaikkea muuta kuin tavanomainen. Pojalla oli lähes pikimustat olkapäille ulottuvat hiukset ja yllään mokkanahkaiset hapsulliset housut ja paita. Päässään pojalla oli punottu otsapanta, jota koristi suuri valkoinen sulka. ”Mistä sinä siihen tupsahdit? Ja kuka oikein olet?” kysyi Anni yhä täysin tyrmistyneenä näkemästään. Koira touhusi innoissaan olohuoneessa ja tuli nyt uteliaana nuuskimaan Annia. Koira vaikutti kiltiltä ja seuralliselta eikä poikakaan ollut erityisen pelottava ilmestys. Päinvastoin sekä poika että koira olivat oikeastaan varsin hauskan näköisiä. ”Olen Valkea Sulka ja tuo tuossa on koirani Ruskea Salama” sanoi poika iloisesti. ”Me kuulumme Valkoisen Karhun heimoon ja olemme ystäviäsi” hän jatkoi. ”Oletko sinä intiaani?” Anni kysyi ihmeissään. ”En minä vain tiedä. Mitä intiaani tarkoittaa?” poika vastasi hymyillen leveästi. ”No intiaani on… Äh, antaa olla, ei sillä ole väliä…” Anni aloitti mutta jätti sitten aiheen sikseen. ”Mitä sillä todellakaan on väliä mikä sinä olet? Pääasia on se, että olet nyt siinä ja Ruskea Salama myös”, ajatteli Anni itsekseen. Hän tunsi olevansa hyvin iloinen siitä, että oli kerrankin saanut seuraa. ”Onko sinulla nälkä?” kysyi Anni äkkiä. Nythän hänellä olisi seuraa myös aamiaisella ja hän tunsi itsensä ensimmäistä kertaa aikoihin todella nälkäiseksi. ”Tule niin laitan meille aamupalaa!” hän vinkkasi Valkealle Sulalle ja johdatti tämän keittiöön.

 He istuivat kaakaomukit edessään keittiön pöydän ääressä ja mutustivat leipää ja keksejä. Anni antoi Ruskealle Salamalle myös pari keksiä ja se hotkaisi ne innoissaan ja heilutti taas iloisena häntäänsä kiitokseksi. Hetken aikaa he olivat aivan hiljaa ja söivät hyvällä halulla kaiken mitä Anni oli esiin laittanut. ”Miksi olet surullinen?” kysyi Valkea Sulka Annilta, kun he olivat lopettaneet syömisen. ”Sinun silmissäsi on surullinen katse”,  hän totesi. Anni oli vielä hetken vaiti mutta vastasi sitten: ”Olen kyllä ollut aika surullinen viime aikoina, koska minulla ei ole ollut yhtään leikkikaveria. Ja äiti ja isä ovat aina töissä eivätkä välitä minusta tippaakaan…” Taas oli pitkään hiljaista mutta sitten Valkea Sulka kysyi: ”Haluaisitko kuulla tarinan, jonka isäni kertoi minulle, kun itse kerran ajattelin olevani yksinäinen?” Anni nyökytti päätään ja jäi uteliaana odottamaan mitä oli tulossa. Ja niin Valkea Sulka alkoi kertoa:

 ”Valkoisen Karhun heimo asuu vuoriston keskellä olevassa laaksossa, Runsauden Laaksoksi isäni sitä aina kutsuu. Laaksossa on juuri sopivan suojaista ja sieltä löytyy kaikkea, mitä heimo elämiseen tarvitsee. Kalaisa joki virtaa halki laakson ja tuo vehreyttä ja kosteutta pelloille. Pellot antavat heimolle viljaa ja maissia ja rehevät metsät ovat puolestaan aina tarjonneet antimiaan, kun olemme eläneet luonnon kanssa sulassa sovussa. Laakso on kuitenkin täysin eristyksissä muusta maailmasta. Sinne johtaa yksi ainoa vaikeakulkuinen polku halki vuoriston, joten laaksoon eksyy harvoin heimomme lisäksi ketään muita. Kun isäni oli pieni poika, tällainen minun ikäiseni, hän koki usein jäävänsä yksin ja paitsi kaikesta mitä heimon vanhemmat pojat puuhasivat. Metsälle tai kalastamaan lähtiessä hän joutui jäämään yksin ainoana poikana kylään, kun muut vanhemmat pojat pääsivät aikuisten mukana opettelemaan pyytämisen saloja.

 Isäni oli istunut yksin joen rannassa katselemassa lohia, kun muut olivat lähteneet metsälle. Isä oli koettanut omin neuvoin pyydystää lohta virrasta, kun joen törmä oli äkkiä pettänyt ja hän oli pudonnut jokeen virran vietäväksi. Ketään muita ei ollut lähettyvillä häntä auttamassa. Isä oli jo ajatellut varmasti kuolevansa, kun juuri ennen joen vaarallisinta kohtaa, jossa virta on voimakkaimmillaan ja kivet teräviä, oli suuri karhu ilmestynyt joen rantaan. Karhu oli määrätietoisesti uinut uupuneen isäni luo ja nostanut hänet varovasti vaatteista hampaisiinsa. Karhu oli voimakas ja taitava uimari ja se oli raahannut isäni rannalle turvaan.

 Rannalla maattuaan oli isäni ihmetellyt suuresti tapahtunutta. ”Mistä karhu oli oikein ilmestynyt ja miten kummassa se oli osannut juuri viime hetkellä tulla häntä pelastamaan?” hän oli miettinyt. Silloin hänen eteensä oli ilmestynyt vanha viisas heimopäällikkö, josta oli isoisänsä kuullut useasti kertovan. Tämä heimon johtaja oli elänyt vuosia sitten ja johdattanut hänen kansansa Runsauden laaksoon. Isoisän ollessa vielä nuori oli heimon viisas johtaja nukkunut ikuiseen uneen ja kylässä kerrottiin vanhan päällikön hengen olevan yhä heimoa suojelemassa. Isäni oli pitänyt tarinaa aina satuna, jota lapsille uskoteltiin mutta nyt tämä valonhohtoinen vanha päällikkö seisoi siinä hänen edessään.

 ”Rakas poikani” oli heimopäällikkö sanonut, ”olet vielä kovin nuori metsälle ja aivan liian nuori kuolemaan varomattomuuttasi. Olen kulkenut pitkän tien sinun kanssasi ja nyt tulen tuomaan sinulle viestiä ikuisuudelta. Muista, ettet ole koskaan yksin. Sinusta saattaa hetkittäin tuntua siltä mutta usein asiat näyttävät erilaisilta kuin ne todellisuudessa ovat. Voi olla, että koet olevasi yksinäinen tai luulet, että sinusta ei välitetä. Ihmiset ovat joskus niin kovin ymmärtämättömiä toisiaan kohtaan. Todellisuudessa me kaikki täällä olleet ja tänne tulevat olemme aina sinun kanssasi. Olemme teidän jokaisen kanssa ikuisuuden jokaisena hetkenä vaikkei siltä aina näyttäisikään. Nyt tuo voimakas karhu oli se, jonka kautta sinua autettiin juuri sellaisena hetkenä, kun luulit olevasi täydellisen yksin ja olit jo luovuttamassa arvokasta elämääsi täällä. Älä anna ulkomuodon, ajan tai paikan hämätä itseäsi. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu juuri oikealla hetkellä ja teistä jokaisesta täällä Runsauden laaksossa pidetään hyvää huolta. Jokainen sinun toiveesi ja ajatuksesi kuullaan ja sinua autetaan löytämään oma päämääräsi, vaikket sitä itse huomaisikaan. Kulje vain elämäsi luottavaisin mielin ja anna ilon säteillä itsestäsi niin asiat järjestyvät. Ole kärsivällinen ja rehellinen suhteessa itseesi ja toisiin niin puhdas sydämesi säilyy läpi elämän. Et ole koskaan yksin. Et ole koskaan yksin…” viimeiset sanat kaikuivat isäni korvissa oudon kaukaa ja samassa valonhohtoinen heimopäällikkö oli haihtunut olemattomiin hänen silmiensä edestä. Myös karhu, joka vielä hetki sitten oli kuljeskellut rantakivien lähellä, oli nyt tipotiessään.

 Isäni oli maannut rannalla likomärkänä ja pohtinut oliko kenties nähnyt unta. Mutta joen hyytävästä virrasta hän oli kuitenkin pelastunut ja se oli todellista. Isä oli kävellyt mietteissään takaisin kylään ja jäänyt useiden päivien ajaksi pohtimaan vanhan viisaan päällikön sanoja. Hänestä todella alkoi tuntua siltä, ettei ollut yksin, vaikkei hänellä ollutkaan ikäistään leikkitoveria. Hän huomasi, että useasti hänen hartaasti toivomansa asiat lopulta toteutuivat, kun niihin jaksoi uskoa. Isäni kertoi, että oli näin löytänyt elämäänsä uudenlaisen rauhan ja luottamuksen jopa kaikkein synkimpinä ja surullisinakin aikoina.”

 Valkea Sulka päätti tarinansa ja jälleen Anni istui pitkään aivan hiljaa ja pohti kuulemaansa tarinaa. ”Oletko sinä todellinen vai tuletko luokseni tässä hetkessä kuten se henki, joka isällesi ilmestyi?” Anni kysyi lopulta Valkealta Sulalta. ”Vain sinä itse tiedät vastauksen tuohon”, vastasi Valkea Sulka. ”Olen luonasi aina, kun sitä pyydät ja se, kuinka todellinen olen, riippuu sinusta itsestäsi”, hän jatkoi. Valkea Sulka oli tarinaa kertoessaan käynyt lattialle istumaan ja Ruskea Salama oli tullut siihen viereen tyytyväisenä makaamaan. Koiran pää oli pojan sylissä ja tämä silitti sitä lempeästi puhellessaan. ”Äitisi ja isäsi tulevat pian”, Valkea Sulka sanoi ja jatkoi, ”Minun pitää nyt mennä mutta muista, etten oikeasti ole mennyt mihinkään vaan olen aina luonasi.” Valkea Sulka otti punotusta otsapannastaan siinä olevan suuren valkoisen sulan ja ojensi sen Annille. ”Tämä muistuttaa sinua siitä, että olemalla kärsivällinen ja rehellinen niin itsellesi kuin muillekin, pidät sydämesi puhtaana” hän sanoi ja alkoi jo samalla koirineen kadota näkymättömiin.

 Anni istui keittiössä valkoinen sulka kädessään ja tuijotti yhä kohtaa, jossa pieni intiaani poika oli istunut, kun hänen vanhempansa tulivat kotiin. ”Anni! Missä sinä olet?” kuului iloinen tervehdys eteisestä. ”Pistä silmät kiinni. Meillä on sinulle yllätys. Ei saa kurkkia…” äidin ääni eteisen puolelta huhuili. Anni sulki kiltisti silmänsä ja odotti ihmeissään. ”Saa avata!” hihkuivat äiti ja isä yhteen ääneen. Ja ihmeiden ihme, mikä yllätys olikaan. Keittiöön juoksi eteisestä pieni ruskea koiranpentu heiluttaen innoissaan häntäänsä ja kiipesi suoraan Annin syliin. Koiralla oli hassunkuriset lurppakorvat ja ruskea pörröinen turkki. Anni oli aivan sanaton ilosta ja yllätyksestä. Niin ihana koiranpentu oli. ”Minkä nimen tahdot sille antaa?” isä kysyi hymyillen leveästi. ”Ruskea Salama” vastasi Anni virnistäen iloisesti ja puristi kädessään olevaa valkoista sulkaa tiukasti. ”Kiitos, kiitos, kiitos niin paljon…” hän huokaisi ikionnellisena.